9.11.2012

Diskurssi - uhka vai mahdollisuus?

Päästäpä yliopiston seinien ulkopuolella suustasi sana "diskurssi" ja ainakin osa kuulijoistasi ns. poistaa varmistimen. Diskurssi symboloi monille maailmasta vieraantunutta akateemista diiba-daabaa, oman keskinkertaisuuden verhoamiseksi keksittyä ammattislangia, jonka avulla yksinkertaisista asioista tehdään tarkoituksellisen vaikeaselkoisia. Palkittu historioitsija FT Teemu Keskisarja käytti taannoin Suomen Kuvalehden haastattelussa termiä esimerkkinä vierastamastaan tieteen kielestä. 

Mainittakoon tässä yhteydessä myös fysiikko Alan Sokal, joka onnistui julkaisemaan sosiaalisen konstruktionismin sanastoa viljelevän parodia-artikkelin "Transgressing the Boundaries: Toward a Transformative Hermeneutics of Quantum Gravity'' (1996) tiedelehdessä "Social Text". Sokalin saavutettuna tavoitteena oli osoittaa, että julkaistuksi tulemiseen riittää lehdessä yleisesti käytetyn jargonin ja kieliasun imitointi, sisällötön kielellinen kikkailu päätoimittajan ideologisia näkemyksiä tukien. Hämmentävää.

Keskisarja ei siis tarvitse kaikenmaailman diskursseja tehdäkseen hyvää tutkimusta, mutta minä uskon tarvitsevani. Osa ongelmaa on, että diskurssin käsitteellä ei ole yksiselitteistä määritelmää. Tänäisen TSV:n vetämän Tieteen termipankki-seminaarin käytetyin esimerkki oli  "diskurssi", kun haluttiin viitata vaikeasti määriteltävään ja väistämättä monia merkityksiä saavaan termiin. Diskurssi ymmärretään arkikielessä yleensä keskusteluksi tai puhetavaksi, Kielitoimiston sanakirja puolestaan selittää diskurssin jotakin tiettyä alaa koskevien vuorovaikutustapojen kokonaisuudeksi. Esimerkiksi 'tieteelliseen diskurssiin' kuuluvat niin alan kirjalliset ja suulliset esitykset kuin epävirallisemmat käytävä- ja kahvipöytäkeskustelutkin. 

Diskurssi on sosiaalisen todellisuuden rakentumisen osatekijä ja sellaisena tärkeä oman tutkimuksellisen viitekehykseni työvälineenä. Diskurssi on ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa syntyvää todellisuutta, mutta myös sosiaalista toimintaamme ohjaavia käytäntöjä. Diskurssiin sisältyy osin tiedostamattomia sääntöjä, jotka määrittävät normaalin ja hyväksyttävän vuorovaikutuksen tapoja ja sisältöjä. Diskurssi on koko se mahdollisuuksien ja rajoituksien kenttä, joka osallistujille avautuu. Se on enemmän kuin 'keskustelu' tai 'tavat vuorovaikuttaa'. Tiedon alueina tai eri elämän- ja tieteenaloille ominaisina merkitysjärjestelminä diskurssit ovat tekstien rakennusainetta

Tekstiä ja lausumia tutkivat monen alan ihmiset: kielitieteilijöiden lisäksi yhteiskuntatieteilijät sekä kulttuurin- ja viestinnäntutkijat. Kielitieteilijät ammentavat esimerkiksi sosiosemiotiikan kielikäsityksestä tai rekisteri- ja tekstilajiteorioista. Omaa metodiani voisi luonnehtia yhteiskuntatieteelliseksi diskurssianalyysiksi. Luonnehdinta määrittää itselleni ja muille lähestymistapaani, mutta myös sitä millaisia kysymyksiä kysyn. Se liittää tutkimukseni siihen tutkimukselliseen ja teoreettiseen perinteeseen, johon diskurssinkin käsite kuuluu.

Tätä samaa perinnettä edustaa myös Michel Foucault, joka tosin on käyttänyt diskurssia poikkeuksellisen väljästi ja epämääräisesti. Yleensä hän viittaa tiettynä aikana vakiintuneisiin ja yhdenmukaisiin muotoihin puhua ja kirjoittaa jostakin asiasta. Hauska analogia on, että Foucault kutsui tieteellisten diskurssien tutkimiseksi kehittämäänsä menetelmää "(tiedon) arkeologiaksi". 

Foucault’n mukaan diskurssiin kuuluvien lausumien muotoilemista ohjaavat diskursiiviset käytännöt eli sosiaalisesti vakiintunut tapa tuottaa lausumia. Diskursiivinen käytäntö siis ohjaa puhumaan asioista tietyllä tavalla. "Tiedon arkeologi" järjestää lausumia ”sarjoiksi” kuten luokiteltavia artefakteja, hahmottelee niiden välisiä suhteita sekä osoittaa lausumien taustalla vaikuttavat käytännöt. Diskurssien arkeologinen analyysi paljastaa käytäntöjä ohjaavat säännöt, joita ihmiset eivät yleensä tiedosta. Analyysin avulla on mahdollista tutkia muutoksia ajattelussa, sitä miten diskursiiviset käytännöt korvautuvat toisilla.

Ymmärrän diskurssin omassa tutkimuksessani myös merkitysjärjestelmäksi, jonka sisällä luomani ontologia on pätevä. Käsitteiden merkitykset ja niiden väliset suhteet määrittyvät siis tiettyjen sosiaalisesti vakiintuneiden tapojen ja käytäntöjen alaisina. Nämä tavat ja käytänteet ovat osa sitä sosiaalistavaa mekanismia, jonka kautta ihmiset sisäistävät vallan oikeudeksi ja velvollisuudeksi.


Lähteet: 
ALHANEN, Kai (2007). Käytännöt ja ajattelu Michel Foucault'n filosofiassa. Helsinki: Gaudeamus.
FOUCAULT, Michel (2005). Tiedon arkeologia. Tampere: Vastapaino.
HEIKKINEN, Vesa, HIIDENMAA, Pirjo & TIILILÄ, Ulla (2000). Teksti työnä, virka kielenä. Helsinki: Gaudeamus.


26.10.2012

Memories, nothing but memories

Saimme Memornet-tohtoriohjelman marraskuisen syysseminaarin ennakkotehtävänä luettavaksemme Laura Millarin (2006) artikkelin ”Touchstones: Considering the Relationship between Memory and Archives”. Tarkoituksena oli tekstin pohjalta pohtia oman tutkimuksen suhdetta yhteiskunnan muistin rakentumiseen. Keskustelemme alustuksistamme parhaillaan Memmareiden fb-sivuilla, mutta muokkasin omastani myös tämän postauksen blogini lukijoideni iloksi ja kommentoitavaksi.


Millar purkaa artikkelissaan muistin käsitettä arkistojen metaforana. Hän jakaa muistin yksilölliseen ja kollektiiviseen, yhteiskunnan muistiin. Millar tarkastelee muistia psykologisena prosessina, johon kuuluu muistojen luominen, tallentaminen ja palauttaminen – muisteleminen. Tämä prosessi vertautuu arkistojen muodostamiseen, järjestämiseen ja käyttöön, niiden toimintaan "yhteisenä muistinamme". Millar tosin päätyy toteamaan, että asiakirjat tai arkistot eivät sinällään ole kollektiivisia ”muistoja”, vaan enemminkin muistamisen ja muistiin palauttamisen välineitä tai laukaisijoita. Hän korostaa lisäksi, että yksilöllisen muistin tavoin kollektiivinen muisti on valikoiva. Muistiin tallentuva maailma on sirpaleinen; mieli rakentaa muistot palasten ja katkelmien ympärille. Muistot ovat aina sidoksissa tiettyyn hetkeen, ajan ja paikan luomiin olosuhteisiin.

Millar viittaa muisti-metaforan käyttöön arkistojen tehtävän perusteluna ja oikeutuksena. Vertauskuvaa hyödynnetään samassa tarkoituksessa myös suomalaisten muistiorganisaatioiden retoriikassa: etenkin suurelle yleisölle suunnatussa tiedotuksessa museoiden ja arkistojen merkitystä korostetaan ”kansakunnan” tai ”yhteiskunnan muistina” tai ” yhteiskunnan muistin rakentajina”. Arkeologian alalla muistin metafora on ulotettu asiakirja- ja esinekokoelmien lisäksi koskemaan myös kulttuuriympäristöä ja kiinteitä muinaisjäännöksiä.

Valtakunnallisesti merkittäviä muinaisjäännöksiä on listattu teokseen ”Maiseman muisti” (Museovirasto 2001), ja muinaisjäännöksiin viitataan usein ”maan arkistona”. Vierastan itse etenkin jälkimmäistä vertausta. Yhtä hyvin maapalloon, tai miksei samalla universumiin kokonaisuudessaan, voitaisiin viitata "ihmiskunnan", "luonnonhistorian" tai "maailmankaikkeuden arkistona". Mutta kuka tai mikä on tällöin arkistonmuodostaja? Mitkä ovat periaatteet, joiden mukaan "maan arkisto" on järjestetty? Sellaisia on mahdoton löytää sotkematta mukaan uskonnon ja yliluonnollisen puolelle meneviä olettamuksia. "Maan arkisto" voi toimia runollisena ilmaisuna tietyssä kontekstissa, mutta asiallisena argumenttina se sekoittaa keskenään kaksi tasoa: fyysiset jäännökset ja konstruoidun, valikoidun kulttuuriperinnön.


Erilaiset ihmisen toiminnan jäännökset ovat osa reaalimaailmaamme: fyysistä materiaa, kuoppia ja kasoja, rakenteita ja kerroksia, löytöjä ja geokemiallisia anomalioita. Ne eivät ole kenenkään muistoja, varsinkaan kenenkään sellaisen, joka ei ole ollut paikalla kokemassa niihin liittyviä tapahtumia. Ne eivät myöskään ole 'muinaisjäännöksiä' ennen kuin joku havaitsee, mittaa, dokumentoi, rajaa ja tulkitsee ne sellaisiksi.

Mikäli tulkinnan tekee asianmukaisen koulutuksen saanut arkeologi, määritys perustuu tieteenalan yleisesti hyväksyttyihin havaintomenetelmiin sekä tiedollisiin ja teoreettisiin käsityksiin. Asiaan kuuluu myös, että tulkinnan perusteluna olevat havainnot dokumentoidaan, jotta tulkintaa voidaan arvioida. Vasta tässä prosessissa syntyvät dokumentit on mahdollista liittää osaksi jotakin arkistoa. Suomessa tiedot kaikkien tutkimuslaitosten, museoiden ja tutkijoiden tekemistä arkeologisista tutkimuksista kerätään Museoviraston arkistoon.

Omassa tutkimuksessani tarkastelen arkeologiseen kulttuuriperintöön liittyviä käsitteitä, niiden määrittelyä sekä konteksteja, joissa käsitteitä käytetään. Pyrin tunnistamaan diskursseja, vakiintuneita merkityksiä, puhetapoja ja reunaehtoja, jotka ohjaavat lausumia – sitä, mitä on mahdollista sanoa. Yksi tutkimukseni teemoista on valta: Kuka saa määrittää, mikä on kulttuuriperintöä? Kuinka määrittelyvallan käyttö oikeutetaan ja itse määrittely perustellaan?

Muistin metafora liittyy tutkimukseni teemaan vallasta ja oikeutuksesta. ”Yhteiskunnan muistin rakentamista” voi tarkastella perusteluna määrittelyvallan käytölle sekä kulttuuriperinnön määrittelylle, suojelulle ja tutkimukselle. Sen ympärille rakentunee diskurssi, josta on mahdollista löytää sekä perustelun esittäjiä että tilanteita, joissa perustelua käytetään. Millar lähestyy muistin käsitettä analyyttisesti ja vertauskuvia peraten, mitä suomalaisen arkeologian alan keskustelussa ei  ole tehty.

Analogioita viljellään tyhjinä fraaseina, joiden tarkoituksena on ennemminkin rajatun toimijajoukon erityislaadun korostaminen kuin käsitteiden avaaminen tai niistä keskustelu. Tutkimukseni antaa mahdollisuuden myös tämänkaltaisten perustelujen kriittiseen erittelyyn. Oleellista on kysyä lisäksi, mitä yhteiskunnan muistin rakentaminen voisi tarkoittaa tulevaisuudessa. Jotta jokin olisi aidosti yhteistä, koko yhteiskuntaa koskevaa, tulee kaikilla yhteiskunnan jäsenillä olla mahdollisuus osallistua sen rakentamiseen.


Vague memories, nothing but memories.
But in the grave all, all, shall be renewed.
- W. B. Yeats



Lähteet:
MILLAR, Laura (2006). Touchstones: Considering the Relationship between Memory and Archives. Archivaria, 61 (Special Section on Archives, Space and Power), pp. 105–126.





4.10.2012

Luokittelen, siis olen

Luokittelu ja käsitteenmuodostus ovat perin juurin inhimillisiä toimintoja, vaikka havaintojeni mukaan myös eläimet kykenevät tunnistamaan luokkia. Kissani Alma ei vaikuta erityisillä älynlahjoilla siunatulta, mutta reagoi erikoisella tavalla imureihin - riippumatta laitteen koosta, merkistä tai väristä. Alman pienessä kissanmielessä on siis jokin käsitys imureiden luokasta.

Myös me ihmiset hahmotamme maailmaa stereotyyppisten käsitysten kautta, teemme yleistyksiä ja sijoitamme kohtaamiamme asioita mielessämme oleviin valmiisiin lokeroihin. Luomme järjestystä muistin ja havaintojen kaaokseen vertaamalla uutta ja tuntematonta jo tunnettuun. Maailmaa on kuitenkin monimutkaisessa kokonaisuudessaan mahdotonta luokitella tyhjentävästi, poimimme ja rajaamme sieltä vain osia.

Museoiden, arkistojen ja muinaismuistohallinnonkin toiminta perustuu luokittelulle; luokat ovat tällöin yleensä käytännön sanelemia, historiallisia projektioita. Luokat ovat siis riippuvaisia luokittelijasta, tietty näkökulma luokiteltavaan aineistoon. Ne eivät sisällä väitteitä maailman ominaisuuksista. Usein käytetty esimerkki täydellisen absurdista luokittelusta on Jorge Luis Borgesin novellissa "John Wilkinsin analyyttinen kieli" esiintyvä fiktiivinen kiinalainen sanakirja:

"eläimet jakautuvat seuraaviin ryhmiin: a) Keisarille kuuluvat, b) balsamoidut, c) kesytetyt, d) siat,   e) merenneidot, f) tarunomaiset, g) juoksukoirat, h) tässä luokitellut, i) ne jotka riehuvat kuin hullut, j) lukemattomat, k) hienonhienolla kamelinkarvasiveltimellä piirretyt, l) ja niin edelleen, m) juuri nahkansa luoneet, n) etäältä kärpästä muistuttavat" (suom. Matti Rossi).

Luokittelu voi olla tutkimuksen lähtökohta tai tutkijan muodostama väline, jonka avulla havaintoineisto järjestetään. Tieteellisessä luokittelussa pyritään yleensä löytämään luonnollisia luokkia eli sellaisia luokkien välisiä eroja, jotka ovat tutkijasta riippumattomia – eivätkä tutkijan projisoimia. Luonnolliset luokat eivät ole käsitteellisiä konstruktioita, vaan jotakin maailmassa olevaa. Ainoastaan luonnollisten luokkien perusteella voi tehdä induktiivisia yleistyksiä eli yleistää luokan jäsenissä havaittuja ominaisuuksia koko luokan ominaisuuksiksi. Helposti ymmärrettävä esimerkki luonnollisesta luokasta ovat alkuaineet.

Ihmistieteissä luokat ovat yleensä päällekkäisiä, sumearajaisia sekä historiallisia. Nämä ominaisuudet eivät kuitenkaan välttämättä tee niistä projektioita, vaan voidaan puhua kausaalisista homeostaattisista ominaisuusklustereista. Richard Boydin tekemän määrittelyn mukaan homeostaattiset ominaisuusklusterit eli luokat muodostuvat joidenkin ominaisuusryppäiden (klusterien) esiintyessä luotettavasti yhdessä (homeostaasissa). Tämä edellyttää, että on olemassa myös mekanismi, joka tuottaa ominaisuuksien pysyvän klusteroitumisen. Mikä tahansa tieteellisesti hyväksyttävä selitys voi toimia mekanismina, esimerkiksi historialliset ja yhteiskunnalliset ilmiöt tai instituutiot. 

Boydin määritelmän taustalla on ajatus, että tieteellisten luokitusten täytyy mukailla luonnossa olevia rajalinjoja, jotta luokittelu olisi luonnollista. Jos luokka on homeostaattinen ominaisuusklusteri, siitä voidaan tehdä induktiivisia yleistyksiä samoin kuin luonnollisista luokista. Homeostaattisen ominaisuusklusterin luonnollisuus määrittyy kuitenkin jossain määrin liukuvasti. Huomioon otettavia seikkoja luonnollisuutta punnittaessa ovat myös ymmärrettävyys ja käyttökelpoisuus.

Aion tarkastella muinaisjäännösten luokittelua ja olemassa olevia luokitteluja tätä luokittelun tieteenfilosofista taustaa vasten. Muodostamani ontologia on yksi näkemys siitä, miten luokittelu olisi mahdollista tehdä. Käytännössä luokittelu etenee vaiheittain ja monin erilaisin kriteerein. Ensimmäinen vaihe on fyysisen ympäristön ilmiöiden jakaminen luonnon ja ihmisen aikaansaannoksiin. Ihmisen jättämät jäljet ovat arkeologian näkökulmasta anomalioita, poikkeamia luonnonympäristössä. Tutkimuksen kohteeksi rajautuvat tosin vain sellaiset jäännökset, joista meidän on mahdollista saada havaintoja nykyisin tiedoin ja menetelmin.

Luokittelua tehdään myös suhteessa muihin kulttuuriympäristön elementteihin: rakennusperintöön, kulttuurimaisemaan ja perinnebiotooppeihin. Näihin luokkiin liitetyt kriteerit ovat sopimuksia, jotka määrittävät esimerkiksi että Salpalinjan linnoitteet eivät ole rakennettua kulttuuriperintöä, tai että pronssikautiselta hautaröykkiöltä avautuva maisema ei voi olla osa suojeltua kiinteää muinaisjäännöstä. Syyt jaolle ovat historiallisia ja hallinnollisia: näitä luokkia koskevat tietyt erityislait, niiden tutkimuksesta ja suojelusta vastaavat tietyn koulutuksen saaneet ihmiset. Kohteiden kokemisen kannalta luokittelu on kuitenkin merkityksetön. Tai jopa häiritsevä, jos kokonaisuutta tarkastellaan putkinäköisesti vain yhden elementin kautta.

Nyt käytössämme olevat eksplisiittiset luokitukset, muinaisjäännösrekisterin asiasanasto tai historiallisen ajan muinaisjäännösten jaottelu hiki-oppaassa, ovat jonkinlainen monipolvisesti muodostunut välimuoto hallinnon ja tieteen tarpeisiin tehdyistä luokitteluista. Olennaista on kysyä, mitä luokitellaan ja mitä tarkoitusta varten. Havaintoja vai tulkintoja? Fyysisiä jäännöksiä vai sosiaalisesti konstruoitua kulttuuriperintöä? Esitetäänkö samalla oletuksia luokituksen taustalla olevista ilmiöistä vai onko kyseessä vain tapa järjestää ja hallinnoida tietoa? Kysymykset eivät ole yhdentekeviä, sillä luokittelut ohjaavat vahvasti myös uuden tiedon keräämistä.


Lähteet:
BORGES, Jorge Luis & ROSSI, Matti (1969). Haarautuvien polkujen puutarha: esseitä, juttuja, tarinoita. Porvoo: WSOY.
BOYD, Richard (1991): Realism, anti-foundationalism and the enthusiasm for natural kinds. Philosophical 
Studies, 61, Numbers 1-2, ss 127–148.
BOYD, Richard (1999). Kinds as the ’Workmanship of Men'. Teoksessa Nida-Rümelin, Julian (2000). Rationalität, Realismus, Revision. Berlin & New York: Walter de Gruyter.
PÖYHÖNEN, Samuli (2007). Luonnollisuuden rajoilla : Tutkielma ihmistieteellisistä luokituksista ja luonnollisten luokkien teoriasta. Pro gradu -tutkielma, Käytännöllinen filosofia, Valtiotieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto.

4.9.2012

Konferenssihumua Helsingissä: EAA 2012

'Annual dinner' syötiin Ritarihuoneella.
Helsinkiin kokoontui viime viikolla noin 1200 arkeologia vuotuiseen EAA (European Association of Archaeologists) -konferenssiin. Tapahtuma oli massiivinen: sessioita oli 80 ja yksittäisiä esitelmiä vastaavasti noin 800. Myös iltaohjelma oli ylenpalttista, joten juuri nyt ympäri Eurooppaa voi todennäköisesti tavata hyvin väsyneitä, post-konferensiaalisissa toipumisprosesseissa kärvisteleviä arkeologeja. Kiitos ja kehut järjestelyissä mukana olleille suomalaisille kollegoille, upeaa työtä!

Pidin oman esitelmäni perjantaina ja sain sopivan tilaisuuden kenraaliharjoitukselle keskiviikkona Memornet-tohtoriohjelman kesäkoulussa Tampereella. Memmareilta saamani palaute oli rohkaisevaa, mutta väitöskirjan aiheen esittely isossa kansainvälisessä tapahtumassa tuntui silti poikkeuksellisen jännittävältä. Koska myös valmistautumiseni oli ollut antaumuksellista, petyin hienoisesti, kun paikalla oli kuulijoita vain kourallinen. Esitelmäni päätyi lopulta sessioon: "General Session on Methods and Heritage", eräänlaiseen kaatoluokkaan, joka ei saavuttanut suurta suosiota. Kaikki esiintyjätkään eivät vaivautuneet paikalle... Yhtä kaikki, kokemus oli arvokas, erittäin hyvää harjoitusta ja sain innostavaa palautetta.

Kävin itse kuuntelemassa sessioita, joiden teemat sivusivat omaa työtäni. Tässä muutamia poimintoja. Torstain "Managing the Archaeological Heritage: Perceptions and Realities" kokosi puhujia kulttuuriperinnön hallinnointiin ja lainsäädäntöön liittyen. Raimund Karlin persoonallinen esitelmä "Who Owns Potatoes?" käsitteli muinaisjäännösten suojelua koskevan lainsäädännön oikeutusta sekä arkeologisen kulttuuriperinnön "omistajuutta". Karlin mukaan asiantuntijat ovat omineet sekä arkeologian että oikeuden päättää arkeologisen kulttuuriperinnön kohtalosta. Arkeologit haluavat suojella muinaisjäännöksinä kaikkia paikallaan säilyneitä jäännöksiä vaivautumatta pohtimaan niiden merkitystä.

Lainsäädäntöön vietynä (Karl käytti esimerkkinä Itävallan muinaismuistolakia) muinaisjäännös määritellään niin yleisellä tasolla, että vaikkapa perunat voitaisiin tulkita muinaisjäännökseksi. Siis pellossa kasvavat, maanviljelijän istuttamat perunat. Tämä epämääräisyys ja tulkinnanvaraisuus, "typeryys" Karlia lainatakseni, taas nakertaa lain oikeutusta kansalaisten mielissä. Karl kiteytti lopuksi näkemyksensä, johon yhdyn täydellisesti: Jotta laki ja viranomaisten kannanotot olisivat oikeutettuja kansalaisten näkökulmasta, on heitä kuunneltava. Asiantuntijoiden lisäksi myös suurelle yleisölle on annettava valtaa arvioida kulttuuriperintöä.

Perjantai-iltapäivän vietin sosiaalisen median ja arkeologian suhdetta setvineessä sessiossa: "Using Social Media Technologies to Engage People to Archaeology". Mainittiin, että arkeologian täytyy selviytyäkseen sitoutua myös populaarikulttuuriin (Lorna Richardson). Ja että arkeologia saa uusia muotoja sosiaalisessa mediassa, mutta arkeologit eivät toisaalta vielä tiedä, kuinka sosiaalisen median teknologioita kannattaisi arkeologiassa hyödyntää (Isto Huvila). Brittiläisen DigVentures-firman arkeologit kertoivat omasta yrityskonseptistaan: joukkoistamisen (crowdsourcing) ja joukkorahoituksen (crowdfunding) avulla tehdyistä arkeologisista tutkimuksista (social contract archaeology). Meikäläisiäkin yleisökaivauksia voisi kehittää tähän suuntaan?

Konferenssin tieteellinen anti huipentui omalla kohdallani lauantain sessioon: "The Archaeology of 20th-century Terrorscapes: How to Proceed?". Lähihistorian, erityisesti 1900-luvun sotien jälkiä tutkitaan arkeologisina kohteina ja säilytetään kulttuuriperintönä. Nämä ihmiskunnan synkimpien hetkien muistomerkit haastavat meidät pohtimaan myös oman professiomme ja toimintamme eettisiä periaatteita. Kuinka tutkia, suojella ja esittää kauhujen maisemia: paikkoja joissa niin monet ovat kärsineet sanoinkuvaamattomilla tavoilla?

Loppukeskustelussa tiivistyi, että tehtävämme arkeologeina on nostaa esiin unohdettua tai piilotettua, selvittää tapahtumien kulkua mahdollisimman objektiivisesti - vaikka lopullista totuutta emme voikaan saavuttaa. Arkeologisten tutkimusten tuottama tieto mahdollistaa osaltaan näiden kohteiden säilyttämisen kulttuuriperintönä, "normalisoi" ne osaksi nykyisyyttä. Se tarkoittaa myös, että ajan merkit saavat näkyä, bunkkeri voi nykyisin palvella kesämökkinä tai taideteoksen osana. Alkuperäistä yhteyttä ei ole unohdettu, mutta sitä on ehkä helpompi käsitellä.

Loppukevennykseksi konferenssissa oppimani arkeologivitsi: How do you make an archaeologist blush? Give them a dirty tampon and ask which period it's from...




23.8.2012

Etsin valtaa, loistoa


Valta on käsitteenä hyvin poliittinen ja sellaisena poikkeuksellisen avoin kiisteleville tulkinnoille. ’Valta’ esiintyy monenlaisissa konteksteissa, politiikan ja historian tutkimuksesta uskonnolliseen kirjallisuuteen. Vallasta puhutaan usein määrittelemättömänä, kaikkien tuntemana itsestäänselvyytenä, mutta vallan sijainnista tai luonteesta on harvoin yhteistä ymmärrystä.

Aleksis Kivi käyttää Seitsemässä veljeksessä (1870) ’valtaa’ 'oikeuden’ tai ’vapauden’ sijaan, mikä kuvastaa vanhaa valtakäsitystä. Suomen kielen ’vallalta’ uupuu nykyisellään myös voimaan ja kykyyn viittaava ulottuvuus, puhutaan esimerkiksi henkisistä voimavaroista. Muutokset vallan käsitteen historiassa eivät silti niinkään liity merkityksen vaihtumiseen kuin niiden moninaistumiseen. Esimerkiksi 1900-luvun poliittisesta puheesta ei voida erottaa yhtä selkeää vallan käsitettä, vaan siinä esiintyy vaihteleva kirjo erilaisia merkityksiä.

Valta ymmärretään arkiajattelussa usein kielteisenä ilmiönä, alistavana, rajoittavana ja kontrolloivana voimana, joka on yleensä ulottumattomissamme. Olemme kuulleet, että valta turmelee ja ehdoton valta turmelee ehdottomasti. Puhumme vallan omistamisesta, anastamisesta ja jakamisesta - niin kuin se olisi jotakin aineellista ja määrällistä. Kielitoimiston sanakirjan mukaan suomen kielen valta ”on jonkun tai joidenkin oikeus tai mahdollisuus hallita jotakuta, määrätä tai päättää jostakin; herruus, valtius; valtuudet”. Nämä määritelmät vastaavat myös perinteisen organisaatiotutkimuksen näkemystä vallan olemuksesta: valta on ominaisuus tai resurssi, joka kuuluu tietylle taholle, systeemille, ihmisryhmälle tai yksittäiselle toimijalle.

Valta on keskeinen käsite ranskalaisen filosofin ja yhteiskunnallisen ajattelijan Michel Foucaultin tuotannossa. Hän oli erityisen kiinnostunut vallan ja tiedon suhteesta sekä valtasuhteiden vaikutuksesta ja ilmenemisestä käytännöissä. Foucault ei kuitenkaan pyrkinyt muodostamaan ’teoriaa vallasta’, vaan kehittämään metodia valtasuhteiden analysoimiseen. Hänen käsityksensä vallasta koostuu siten useista erilaisista vallan määritelmistä sekä metodisista ohjeista vallankäytön muotojen erittelemiseksi. Foucaultlaista näkökulmaa omaan tutkimukseensa soveltanut Hannele Huhtala (2004) on kiteyttänyt Foucaultin valtakäsityksen suhteessa perinteisen organisaatiotutkimuksen määritelmään seuraavasti: ”Power is also understood as inherently relational and discursive, and as something that cannot be possessed”.

Omassa tutkimuksessani suhtaudun valtaan Foucaultin tavoin enemminkin myönteisenä, tuottavana voimana. Valta on mahdollisuuksia vaikuttaa ja muuttaa ympäristöä ja yhteiskuntaa, maailmaa jossa elämme. Valta on verkostomaista, se toimii ja välittyy ihmisten välisissä suhteissa ja käytännöissä. Näitä käytäntöjä ja suhteita aion tarkastella primaariaineistoni avulla. Teksti- ja haastatteluaineistot muodostavat sarjan lausumia, joita järjestän, luokittelen ja analysoin suhteessa toisiinsa.

Muodollinen, juridinen valta on tarkastelemani vallan alakäsite, yksi sen elementeistä. Tiedämme ilman tieteellistä tutkimustakin, missä se sijaitsee. Käsitykset arkeologisesta kulttuuriperinnöstä ja muinaisjäännöksistä eivät kuitenkaan sikiä ’virastollisessa’ tyhjiössä, ainoastaan asianmukaisesti valtuutettujen virkamiesten mielistä. Kyseessä on ennemminkin monimutkainen elävä kudelma, jonka sommittelusta vastaavat kaikki kulttuuriperinnöstä käytävään keskusteluun osallistuvat.

Onko niin, että emme välttämättä tunnista omia vaikutusmahdollisuuksiamme? Huomaammeko vallan vain silloin, kun olemme mielestämme jääneet siitä osattomiksi?


Lähteet:
Alhanen, Kai (2011). Käytännöt ja ajattelu Michel Foucaultin filosofiassa. Helsinki: Gaudeamus.
Foucault, Michel (1980). Gordon (ed.) Power/Knowledge: Selected interviews and other Writings 1972-1977. Hertfordshire: Harvester Wheatsheaf.
Huhtala, Hannele (2004). The Emancipated Worker. A Foucaldian Study of Power, Subjectivity and Organising in the Information Age. Commentationes Scientiarum Socialicum 64.
Hyvärinen, Matti (2003). Valta. Teoksessa Hyvärinen et al. (toim.) Käsitteet liikeessä. Suomen poliittisen kulttuurin käsitehistoria. Tampere: Vastapaino, 63-116.

10.8.2012

Käsitteen käsite, osa 2

Ontologiat ovat "sanastojen seuraava sukupolvi", tietokoneiden lukemalla kielellä yksilöityjä käsitteitä. Ontologioiden etuna perinteisiin asiasanastoihin ja tesauruksiin verrattuna on käsitteiden välisten suhteiden ilmaiseminen. Ontologian avulla kone ymmärtää, mitä käsitettä esimerkiksi ajankohtaisella sanalla Nokia (paikkakunta Suomessa, yritys vai kumisaapas?) kulloinkin tarkoitetaan. Käsitteet liittyvät toisiin käsitteisiin ja muodostavat käsitejärjestelmiä, joiden osina käsitteet saavat merkityksensä. Ontologioiden muodostaminen perustuu käsitejärjestelmien ja käsitteiden välisten suhteiden analysointiin eli terminologiseen käsiteanalyysiin.

Käsitejärjestelmiä voidaan luokitella käsitteiden välisten suhteiden mukaan hierarkkisiksi, koostumussuhteisiksi tai funktiosuhteisiksi, vaikka käytännössä järjestelmät ovat usein sekakoosteisia eli yhdistelmiä näistä. Käsitteiden välillä voi vallita myös useampi kuin yksi seuraavaksi mainituista suhteista.

  • Hierarkkinen suhde: kahdella käsitteellä on yhteiset käsitepiirteet, mutta toisella eli alakäsitteellä on vähintään yksi erottava lisäpiirre. (Esimerkki arkeologian maailmasta: yläkäsite - "kalmistot", alakäsite - "polttokalmistot" tai "ruumiskalmistot".) Alakäsite voi olla yläkäsite jälleen uusille alakäsitteille. Saman kriteerin (esim. vainajan käsittely) perusteella erotettuja alakäsitteitä kutsutaan vieruskäsitteiksi. Yläkäsitteellä voi olla useita rinnakaisia, erilaisiin kriteeeihin perustuvia ja toisistaan riippumattomia alajakoja, käsitejärjestelmä on tällöin moniulotteinen.
  • Koostumussuhde: yläkäsite perustuu kokonaisuuteen ja alakäsite on tämän kokonaisuuden osa. Osat voivat olla samanlaisia tai erilaisia. Kokonaisuus on suljettu järjestelmä, jos sen syntymiseksi tarvitaan kaikki osat. Vastaavasti avoimeen järjestelmään tarvitaan vain yksi tai useampi määräävä osa. (Esimerkiksi: yläkäsite - "hautaukset", alakäsitteet - "ihmisjäännökset", "hauta-antimet", "hautarakenteet".)
  • Funktiosuhde: laaja ryhmä assosiaatioon perustuvia epähierarkkisia suhteita, kuten esimerkiksi: syy ja seuraus; tuottaja ja tuote; tapahtuma ja tekijä; tapahtuma/esine ja paikka; työkalu ja tarkoitus; materiaali ja tuote.

Käytännössä ontologioita muodostetaan usein jonkin tieteenalan tai sen erityisalueen käsitteistöstä. Ontologiat voidaan liittää toisiinsä yhteisten käsitteiden kautta, näin muodostuu kokonaisontologia KOKO. Yleisen suomalaisen asiasanaston (YSA) ontologisoitu versio YSO toimii tällaisena 'liimana'. ONKI-ontologiakirjastosta löytyy esimerkiksi Kulttuurien tutkimuksen ontologia - KULO, joka sisältää myös YSO-käsitteen "arkeologia".

YSO-käsitteistä löytyy jo käsite "muinaisjäännökset", mutta sen ala-, lähi- ja vieruskäsitteet ovat sangen omituisia (muumiot, aarteet?!) ja puutteellisia. Käsitesuhteiden määrittely on lisäksi monelta osin virheellinen. Myös Museoalan ontologia (MAO) sisältää "muinaisjäännöksen" käsitteen, mutta jälleen ala- ja vieruskäsitteiden sekä käsitesuhteiden määrittely vaatisivat tarkistamista: kulttuuriympäristö ei kai voi olla muinaisjäännöksen vieruskäsite, jos muinaisjäännökset ovat osa kulttuuriympäristöä?

Ontologioita muodostetaan yleensä tiettyä tarkoitusta varten. Tässä tapauksessa ilmeinen kohde on juuri muinaisjäännösrekisterin kehittäminen. Olen pyytänyt ja jo saanutkin oman ontologiatyöni pohjaksi Museoviraston muinaisjäännösrekisterin sekä Metsähallituksen Reiskan eli rakennusten, rakennelmien ja reittien paikkatietojärjestelmän asiasanastot. Näiden sanastojen sekä ns. Hiki-oppaan pohjalta teen termi-inventaarion ja muodostan alustavan käsityksen ontologisoitavien käsitteiden määrästä. Mainitsemissani lähteissä termejä on valmiiksi ryhmitelty, mutta kategoriat täytyy arvioida kokonaisuudessaan uudestaan. 

Muinaisjäännösrekisteri on itselleni jo entuudestaan tuttu, sen ongelmana on mm. muinaisjäännösten tyyppien ja alatyyppien luokittelu tai ennemminkin luokittelemattomuus. Nykyisellään kohteeseen voi lisätä hyvin rajoitetusti hakutoiminnan mahdollistavia tunnisteita. Muu informaatio on tekstimuotoisessa kuvauskentässä, josta ei voi tehdä hakuja. Vaikka rekisterin täyttöä on pyritty yhdenmukaistamaan ohjeistuksin, jää käyttäjille edelleen liikaa mahdollisuuksia 'yksilösuorituksiin'. 

Muinaisjäännösrekisteri on tutkimuksen ja etenkin hallinnon keskeinen työkalu, koko valtakunnan kattava arkeologisen kulttuuriperinnön tietojärjestelmä. Rekisterin kehittämistä suunniteltaessa on kysyttävä, mitä rekisterin tiedoilla tehdään tai halutaan tulevaisuudessa tehdä. Ontologian muodostajan näkökulmasta on olennaista selvittää, mitä tarkoitusta muinaisjäännösten luokittelu tässä yhteydessä palvelee. 

16.7.2012

Kulttuuriperinnön suojelu on valtaa

Islamistitaistelijat ovat tuhonneet maailmanperintökohteessa Malin Timbuktussa ainutlaatuista kulttuuriperintöä. Samaa on tapahtunut aiemminkin maailman kriisien ja konfliktien yhteydessä, esimerkiksi talebanien räjäyttäessä Afganistanin buddha-patsaita. Tämä osoittaa surullisella tavalla kulttuuriperinnön voiman ja symboliarvon. Muinaisjäännökset voivat edustaa ideologiaa ja identiteettiä, joka halutaan alistaa tai tuhota. Kulttuuriperinnön hävittäminen on vallan käyttöä, mutta niin ovat kulttuuriperinnön määrittely ja suojelutoimenpiteetkin.

Turun yliopiston Maisemantutkimuksen oppiaine jakoi Facebook-sivullaan Timbuktun tapahtumia koskevan Al Jazeeran uutisen ja kommentoi samalla mahdollisia taustoja. Kyse on "käänteisestä kulttuuriperintöprosessista", jonka vaikuttimena voi olla uskonnollista fanatismia tai etnistä kaunaa. Hyökkäyksen varsinainen kohde saattaa olla kuitenkin Unescon edustama länsimainen kulttuuriperintökäsitys, spekuloi kommentin kirjoittaja. Uutiseen liittyvissä kommenteissa Museoviraston Kulttuuriympäristön suojelu -osaston johtaja Mikko Härö toteaa, että kun Euroopan neuvostossa pohditiin maisemayleissopimuksen laventamista maailmanlaajuiseksi, arvioitiin että hanke saattaisi näyttäytyä vain vanhan imperialismin jatkeena. 

Hel­sin­gin ylio­pis­ton Lä­hi-idän ar­keo­lo­gian do­sent­ti Sanna Aro-Valjus esitti huolensa Syyrian kulttuuriperinnön jäämisestä sodan jalkoihin Helsingin Sanomien Vieraskynässä. Samassa yhteydessä hän peräsi kansainväliselle yhteisölle oikeutta lähettää turvajoukkoja suojelemaan maailmanperintöä sekä johtajien saattamista rikosvastuuseen. Hän toteaa myös, että nykyinen lainsäädäntö tai kansainväliset sopimukset eivät ole riittäviä kulttuuriperinnön suojelemiseksi, vaan tarvitaan "järeämpiä suojelumekanismeja". Kuinka realistista on Aro-Valjuksen visioimien kulttuuriperinnön turvajoukkojen menestys, kun olemme epäonnistuneet ihmistenkin suojelussa kerta toisensa jälkeen?


Valta liittyy aina kulttuuriperintöä koskeviin kysymyksiin - kulttuuriperintö on hallinnollinen käsite. Kuka saa määritellä kulttuuriperintöä ja antaa sille merkityksiä? Kuka hallitsee kulttuuriperintöä koskevaa tietoa ja kenen saatavilla se on? Kenen intressit ratkaisevat kulttuuriperinnön kohtalon? Kun määrittelyn ja tiedon valta keskitetään liian kapealle pohjalle, kauas vallan kohteista, kylvetään samalla ristiriidan siemeniä. 

Suomessa muinaisjäännösten määrittelyn ylin valta on muinaismuistolaissa annettu viranomaiselle, Museovirastolle, eli käytännössä kouralliselle arkeologisen kulttuuriperinnön suojelusta vastaavia virkamiehiä. Akateemiset tutkijat ovat kyseenalaistaneet tämän vallan monessa yhteydessä. Yleisten linjausten ei pitäisi olla riippuvaisia yksittäisten henkilöiden näkemyksistä, mutta huutoäänestyskään ei ole vaihtoehto. Toisaalta kaikki arkeologit käyttävät asiantuntijoina valtaa, jota vaikkapa maanomistajilla tai rakennuttajlla ei ole. 

Kun suojelukohteita määritellään kansainvälisessä yhteisössä tai maan keskushallinnossa, sanellaan paikallisille ihmisille lähinnä velvollisuuksia 'ulkopuolelta' ja 'ylhäältä'. Vastareaktio voi olla sama molemmissa tapauksissa, vain mittakaava muuttuu. Asiantuntijat korostavat yleensä kulttuuriperinnön arvoa tiedonlähteenä ja pitävät sitä ensisijaisena määrittelyn kriteerinä. Vähemmälle huomiolle jäävät symboliset tai elämykselliset arvot ovat kuitenkin tärkeitä suurelle yleisölle ja tekevät kohteita merkityksellisiksi. Vain itselle tärkeitä arvoja halutaan aktiivisesti suojella. 

Emme voi pysäyttää maailmaa ja jähmettää muuttuvia ympäristöjä johonkin tiettyyn tilaan. Voimme kuitenkin seurata ja vaikuttaa muutokseen. Kaikilla tulisi olla mahdollisuus osallistua oman elämänpiirinsä, identiteettinsä ja taustansa kannalta merkityksellisten paikkojen ja alueiden vaalimiseen - kulttuuriympäristön luomiseen ja säilyttämiseen. 

Lisäys 12.4.2013: Aalto-yliopiston seremoniamestari ja Lähi-idän arkeologian dosentti, FT Minna Lönnqvist lähestyi minua s-postitse ja kertoi kirjoittaneensa jo 12.2.2011 Helsingin Sanomien Vieraskynässä samasta aiheesta ja vastaavin argumentein kuin Sanna Aro-Valjus, tosin Egyptin silloiseen sekasortoon viitaten. Lönnqvistin teksti löytyy HS:n verkkosivuilta osoitteesta: http://www.hs.fi/paakirjoitus/artikkeli/Muinaismuistot+on+turvattava+sekasorrossakin/HS20110212SI3MA01xzr


10.7.2012

Käsitteen käsite, osa 1

Tutkimuksen tekoon tarvitaan tiukemmin rajattuja käsitteitä kuin arkikielessä. Kukin tutkija käyttää ja ymmärtää tieteellisiä käsitteitä kuitenkin oman tieteenalansa sekä teoreettisisten ja metodisten valintojensa ohjaamana. Kärjistetysti ilmaistuna jokainen tutkija luo tavallaan oman käsitejärjestelmänsä, vaikka pyrimmekin liittämään ajatuksemme ja tekemisemme aikaisempaan tutkimukseen. Siksi käytetty käsitteistö on aina määriteltävä. Väitöskirjani alustavan sisällysluettelon mukaan aion itse tehdä tämän heti ensimmäisessä johdantoluvussa. Käsitteet ja niiden määrittely sattuu olemaan myös tutkimukseni aihe, mutta työvälineinä käyttämäni käsitteet ovat tulosten sijaan lähtökohtia.

Aloitan käsitteen käsitteestä. Terminologisen määritelmän mukaan käsitteet ovat abstrakteja yksilöllisiä mielikuvia, joista puhumiseen tai kirjoittamiseen tarvitaan määritelmiä ja termejäSiinä missä sanastot listaavat ja luokittelevat termejä, ontologian perusyksikkö on käsite. Kaikki sanastotyö perustuu kuitenkin käsitteiden ja niiden välisten suhteiden selvittämiseen.

  • Määritelmät ovat käsitteen kuvauksia ja termit niihin viittaavia nimityksiä (esim. sanoja). 
  • Tarkoitteet ovat konkreettisia (esim. kissa) tai abstrakteja (esim. yhteiskunta) todellisuuden ilmiöitä
  • Tarkoitteita ajatellessamme valitsemme joukon ominaisuuksia eli käsitepiirteitä, jotka muodostavat mielikuvan eli käsitteen. 
  • Yksilökäsitteet liittyvät tiettyyn tarkoitteeseen (esim. Alma-kissa). 
  • Yleiskäsitteet taas yhdistävät toisiaan muistuttavien tarkoitteiden yhteisiä ominaisuuksia (esim. kissa).

Ceci n'est pas un chat.

Kun filosofiassa puhutaan käsitteestä, viitataan samalla määritelmään ja merkityssisältöön, filosofian termein intensioon. Tarkoite on vastaavasti ekstensio. Yleiskäsitteisiin eli universaaleihin liittyy ontologinen ongelma, jota jo Aristoteles ja Platon ovat pohtineet: millä tavalla ne ovat olemassa? Millainen on se 'kissuus', johon yleiskäsite 'kissa' viittaa? 'Kissuutta' määrittävät mielessämme ne kissain edustajat, jotka tunnemme. Onko tuntemillamme 'kissan' ekstensioilla tapana pissata sänkyymme ja ikuinen karvanlähtöaika? Vai tuottavatko ne loputtomasti iloa sylissä kehräten tai kissavideot-meemin sankareina

Yleiskäsitteetkin ovat siis yksilöllisiä. Nominalistin tavoin tästä voisi päätellä, että olemassa on ainoastaan yksilökäsitteitä eli partikulaarejaOlkaamme kuitenkin (käsite)realisteja, joiden mukaan myös yleiskäsitteet ovat todellisella tavalla olemassa, vaikkakin erottamattomina yksilöolioista. Aikaisemmassa postauksessani esiteltyyn Popperin todellisuuden kolmijakoon sijoitettuna:
  • Karvaiset, naukuvat ja kehräävät kissat sekä kissojen kuvat, kielelliset merkit ja merkkijonot, aikaan ja paikkaan sidottuna - fysikaalinen informaatio, kuten tämä teksti tietokoneen ruudulla, kuuluvat maailmaan 1
  • Mielessäni olevat ajatukset (myös kissoja koskevat), joita yritän välittää ja sinun, lukijani mielessä tätä tekstiä lukiessa syntyvät ajatukset - yksilölliset mielikuvat ovat maailmassa 2 
  • Näiden sanojen ilmaisemat käsitteet, yhteiseen kieleemme ja merkkijärjestelmäämme perustuva semanttinen informaatio, ovat osa ihmisen luomaa todellisuutta eli maailmaa 3.


Lähteitä:
Niiniluoto, Ilkka (1996). Informaatio, tieto ja yhteiskunta. Filosofinen käsiteanalyysi. Helsinki: Valtionhallinnon kehittämiskeskus.
Suonuuti, Heidi (2006). Sanastotyön opas. Helsinki: Sanastokeskus TSK. 
Sanastotyön periaatteita ja menetelmiä on koottu kansainvälisiin standardeihin: ISO 704, 860 ja 1087.

26.6.2012

Tyyli on tutkijan perusoikeus

Olen aina lukenut paljon, tosin sanomattomasti enemmän kaunokirjallisuutta kuin tieteellisiä tekstejä - se tässä tunnustettakoon. Vaikka tyyli on erilainen, on kyse ytimeltään kuitenkin samasta asiasta: kirjailijat ja tieteentekijät kirjoittavat kuvatakseen ja selittääkseen maailmaa, kertoakseen tarinoita. Siksi minäkin aikoinaan ryhdyin opiskelemaan arkeologiaa. Tieteellisen kiinnostukseni kohde on nykyisin hieman toinen, mutta perimmäinen tavoite ei ole muuttunut. 

On hämmästyttävää, kuinka vähän kirjoittamisen taitoa ja tieteellisen tyylin saloja opetetaan akateemisten opintojen yhteydessä. Omaa kertojanääntä etsiessäni luin hiljan Helen Swordin (2012) kirjan "Stylish Academic Writing". Aucklandin yliopiston professori Sword tutki yhteensä tuhat vertaisarvioitua tieteellistä artikkelia kymmeneltä tieteenalalta ja tarkasteli niiden rakennetta sekä tyylin elementtejä. Tuloksena on osin ilmeisiä, mutta silti mielenkiintoisia havaintoja eri tieteenaloille tyypillisistä tyyleistä, ja mikä vielä parempaa, johtopäätöksiä tieteenalasta riippumattomista tyylikkään ja ymmärrettävän tieteellisen tekstin piirteistä.

Sword täydensi havaintojaan analysoimalla sadan kappaleen otoksen akateemisen kirjoittamisen ohjekirjoja ja kiinnitti huomiota erityisesti niihin ohjeisiin, joista opukset olivat yksimielisiä. Tässä tiivistettynä muutamia Swordin neuvoja:

  • Konkretisoi ja havainnollista sanavalinnoin, esimerkein, vertauskuvin, kaavioin tai kuvin
  • Vaali selkeyttä kielessä ja rakenteessa (clarity, coherence, concision)
  • Ole tarkka ja täsmällinen
  • Käytä lyhyitä, yksinkertaisia lauseita tai vuorotellen lyhyitä ja pidempiä
  • Käytä verbejä mieluummin aktiivissa kuin passiivissa
  • Valitse aktiivisesti ja tietoisesti itsellesi ja lukijoillesi sopivat tyylikeinot, huomioi yleisösi
  • Valitse ja kokeile rohkeasti (tämä ei välttämättä ole helppoa varsinkaan aloitteleville tutkijoille)
  • Muodon pitäisi palvella sisältöä, se ei saisi rajoittaa tai kahlita ajattelua. Ja toisinpäin: ennakkoluuloton, luova kirjoitustyyli muokkaa myös ajattelua sellaiseksi
  • Kerro tarina, luo mukaansatempaava kertomus.

Luin taannoin iltasaduiksi Ilkka Niiniludon (2003) "Totuuden rakastaminen. Tieteenfilosofisia esseitä". En joka päivä malttanut odottaa iltaa, vaan saatoin imaista yhden esseen jo aamupäivällä. Niiniluodon teksti tempaisi siis mukaansa. Ainakin osaksi tämä addiktio johtui kirjoittajan taidosta puhua omalla, persoonallisella äänellään, olla läsnä tekstissä. Hän kävi keskustelua kanssani, paljasti itsestään jotain ja välitti intohimoaan tieteentekoon.

Kuka on sinun mielestäsi hyvä kirjoittaja? Ilmianna tieteellisen tekstin tyylitaituri!

13.6.2012

Tiedonhallinnan ammattilaiset ja minä: CIDOC2012

Konferenssin osallistujia Kansallismuseon portailla (kuva CIDOC2012:n Fb-sivulta). 
Osallistuin viikon alussa CIDOC2012 -konferenssiin, joka kokosi Helsinkiin tiedonhallinnan ammattilaisia ympäri maailmaa. CIDOC on ICOMin (International Council of Museums) vuonna 1950 perustettu toimikunta, joka keskittyy dokumentoinnin sekä tiedon käsittelyn, varastoinnin ja jakamisen kysymyksiin museoissa ja muissa muistiorganisaatioissa. CIDOC tuottaa näihin liittyen ohjeita, suosituksia ja standardeja. Oman työni, erityisesti ontologian muodostamisen kannalta, oleellinen on 'Core Data Standard for Archaeological Sites and Monuments'. Sain uusia kontakteja ja kävin hyviä keskusteluja, konferenssit ovat tässä suhteessa ainutlaatuisia mahdollisuuksia. Ennen kaikkea osallistuminen ruokki omaa intoani antamalla varmuutta siitä, että olen tekemässä jotakin merkityksellistä.

Konferenssin key note -puhujat oli taitavasti valittu. Brittiläisen Collection Trust-järjestön toimitusjohtaja Nick Poole luonnosteli  haasteita ja mahdollisuuksia tulevaisuuden museoiden tiedonhallinnalle. Poolen mukaan on välttämätöntä, että kulttuuriperintö esitetään yhteydessä nyky-yhteiskuntaan ja ihmisten arkeen. Sen täytyy olla "product, that makes sense". Itseäni puhutteli erityisesti Poolen käyttämä kielikuva kokoelmien eloon herättämisestä. Se tarkoittaa myös sitä, että ihmisten (kansalaisten, kenen tahansa) annetaan aktiivisesti puhua ja kertoa kokoelmista, eikä odoteta heidän vain kuuntelevan. Museot voisivat olla paikkoja, joissa ei pelkästään koeta kulttuuria, vaan myös luodaan sitä.

Toinen key note-puhuja, Ora Lassila on yksi semanttisen webin "keksijöistä", W3C:n (World Wide Web Consortium) neuvottelukunnan jäsen ja Principal Technologist Nokialla (Clouds Analytics Team) eli guru omalla alallaan. Lassilan esitelmän otsikko "Love Thy Data (Why Apps Are Bad For You)" kiteyttää puhujan sanoman. Sovellukset (apps) ovat tapoja paketoida data, sen merkityksiin liittyvä logiikka ja näiden esittäminen. Samalla data "siiloutuu", sen käytettävyys huononee ja kadotetaan verkon etuja mm. linkitykset ja kirjanmerkit. Vaikka informaatio on fragmentoitunutta, semanttinen web voi ratkaista osan tähän liittyvistä ongelmista. Tämä edellyttää, että tiedonhallitsijat keskittyvät dataan ja huolehtivat sen jaettavuudesta. Lassila kuvasikin avointa tietoa semanttisen webin "pikkuveljeksi".

Sekä Poole että Lassila huomauttivat, että käyttöliittymää joka esittäisi käytettävissä olevan tiedon kaikessa rikkaudessaan tiedonhakijalle merkityksellisellä tavalla, ei ole vielä olemassa. Mahdollisuudet eivät ole tällä tasolla siis konkretisoituneet, mikä epäilemättä vaikuttaa organisaatioiden ja päättäjien tahtoon sitoutua tiedonhallinnan kehittämistyöhön. Kyse ei myöskään ole ainoastaan teknologisesta kehityksestä, vaan paljon laajemmista kysymyksistä. Semanttiseen webiin liittyyy unelma maailman mallintamisesta ontologioin. Globaalin, kaikenkattavan käsitejärjestelmän luominen ei kuitenkaan ole tarkoituksenmukaista. Mitä laajempaa aluetta semanttisen webin ontologiat käsittelevät, sitä heikommin ne onnistuvat tehtävässään.

Lassila oli seuraamassa myös omaa esitelmääni ja kommentoi suunnitelmiani edellä mainittuunkin liittyen. Ontologioiden ja käsitteiden merkitysten sitominen tiettyyn viitekehykseen on olennaista. Kontekstin kuvaaminen käsitteiden välisten suhteiden kautta on juuri ontologian vahvuus perinteisiin sanastoihin verrattuna. Kontekstien etsiminen on yksi tutkimuskysymyksistäni, ennakko-oletuksina esimerkiksi hallinnollinen ja akateeminen arkeologia. Keskustelimme samasta asiasta myös yleisemmällä tasolla: Tieteenalatkin toimivat omissa käsitejärjestelmissään, jotka pirstovat tietoa hallinnollisten ja historiallisten syiden vuoksi syntyneisiin lokeroihin. Vastauksia tutkimuskysymyksiin pitäisi kuitenkin pyrkiä etsimään nämä keinotekoiset rajat ylittäen. Monitieteinen tutkimus on siksi tärkeää, mutta vaikeaa. Ja onnistuessaan aidosti uusi näkökulma maailmaan.

5.6.2012

Kolmessa maailmassa

Luonnostelen seuraavaksi näkökulmia, joiden kautta tarkastelen tutkimusaihettani. Nämä ovat siis samaan aikaan voimassa olevia tapoja hahmottaa moniulotteista todellisuutta. Otan tukea filosofi Karl Popperin esittämästä todellisuuden jaosta kolmeen maailmaan (tässä Ilkka Niiniluodon mukaan):

Maailma 1 sisältää aineelliset, fysikaaliset kappaleet, tapahtumat ja prosessit (kuten atomit, kivet, puut, salamat, tähdet).
Maailma 2 sisältää ihmismielen, yksilöllisen tajunnan tilat ja tapahtumat (ajatukset, elämykset, havainnot).
Maailma 3 muodostuu ihmisen sosiaalisen toiminnan luomista asioista, sisältää siis koko kulttuurin ja yhteiskunnan (artefaktit, kieli, raha, tiede, sosiaaliset instituutiot, valtiot).

Ontologisen realismin teesin mukaan on olemassa tajunnasta ja ihmismielestä riippumaton todellisuus (maailma 1), vaikka ihminen voikin olla vuorovaikutussuhteessa luontoon esimerkiksi teknisten välineidensä kautta. Kuulostaa järkevältä, varsinkin kun maailma käsityksemme mukaan on ollut olemassa jo ennen ihmislajin syntyä. Vastakohtana on subjektiivinen idealismi, jossa olemassa on ainoastaan yksilöllisiä ihmismieliä ja niistä ontologisesti riippuvia asioita - ja joka toimii paremmin sci-fi-elokuvan loppuhuipennuksena.

Emergentiksi materialismiksi kutsuttu näkemys puolestaan toteaa, että maailmoja 2 ja 3 ei voi olla olemassa ilman maailmaa 1, vaikka 2 ja 3 voivatkin vaikuttaa aineellisiin ilmiöihin. Maailma 3:n olemassaolo taas edellyttää että on myös maailma 2, mutta se ei ole yksilöllisestä tajunnasta riippuvainen subjektiivisen idealismin väittämällä tavalla. Loogista ja hyväksyttävää.

Arkeologinen kulttuuriperintö ja muinaisjäännökset: 

1) fyysisinä jäännöksinä, materiaalisina objekteina, maailman osana (maailma 1)
Se, mitä me kutsumme "jäännöksiksi" on jakamaton osa maailmaa ja luontoa. Ihmisen toiminta ja luonnon omat prosessit ovat muokanneet materiaa, siirtäneet, yhdistelleet ja muuttaneet sitä toiseen muotoon. Näitä materiaalisia 'seurauksia' on kaikkialla; maailma nykyisellään on sekä syy että seuraus, jatkuvasti muuttuva kokonaisuus.

Tästä fysikaalisesta maailmasta valitaan ja rajataan viittauskohteita seuraaville olemisen tavoille:

2) tieteelliseen tutkimukseen kuuluvina havaintoina, ilmiöinä, selityksinä ja teorioina (maailma 2 ja 3)
Arkeologisen tutkimuksen tavoitteena on löytää  ihmisen fyysisiä jälkiä ja vaikutusta luonnosta. Nämä materiaaliset jäännökset pyritään yhdistämään ihmisen toimintaan menneisyydessä, jotta voitaisiin kertoa jotakin ihmisistä ja ihmisyhteisöistä, joita ei enää ole. Osa menneiden kulttuurien ja ihmisten toiminnan jäännöksistä on nykyisillä menetelmillä arkeologien saavuttamattomissa, osa jääneekin sellaisiksi.

Menneisyyden tapahtumien ja meidän materiaalisessa maailmassamme esiintyvien piirteiden syy-seuraussuhteiden selittäminen on tutkimuksen tulos. Esimerkiksi se, että luonnonvoimien ohella myös ihminen on historiansa aikana kasannut kiviä erilaisia tarkoituksia varten. Tai että tiettyjen havaintojen kokonaisuus voidaan tulkita  'kivikautiseksi asuinpaikaksi'. Tutkimuksen elementit ovat dokumentaatiossa, tutkijoiden  (maailma 2) ja tiedeyhteisön mielessä, kielessä, teksteissä, keskusteluissa, julkaisuissa ym. toiminnassa.

3) sosiaalisina konstruktioina, historiallisina ja muuttuvina sopimuksina ja valintoina; risteävien ja päällekkäisten valtapyrkimysten, intressien ja tavoitteiden kohteena; arvojen ja merkitysten kantajina (maailma 3)
Merkitys (EI merkittävyys) on tässä yhteydessä luonnollisen kielen käsite: "Mitä jokin merkitsee jollekin?". Arvolla en viittaa mitattavaan, absoluuttisen arvoon, vaan mihin tahansa ominaisuuteen, jota joku pitää arvokkaana. Arkeologeille muinaisjäännös merkitsee ensisijaisesti tietolähdettä, jonka arvo on sen tieteellisessä potentiaalissa. Ajatusta muinaisjäännöksistä yhteisenä, vaalittavana perintönä tai suojelukohteina ei voida kuitenkaan johtaa arkeologisen tutkimuksen tuloksista. Tutkimuksen näkökulmasta on toki tärkeää, että muinaisjäännöksiä säilyy tutkittavaksi, mutta tämä on vain yksi kulttuuriperintöön liittyvistä arvoista.

Muinaismuistolaissa määritelty 'kiinteä muinaisjäännös' on laajemmin yhteiskunnan arvoja ja intressejä kuvaava sosiaalinen konstruktio, jonka yhteiskunnallinen relevanssi on tosin sidoksissa lain säätämisajankohtaan (v. 1963) sekä lain valmistelussa vaikuttaneisiin tahoihin. Lain soveltaminen viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana on rakentanut muinaisjäännöksen käsitettä aina uudelleen. Radikaalina väitteenä voidaan esittää, että jokainen yksittäisen tutkijan tulkinta tai virkamiehen lausuma antaa käsitteelle uusia sisältöjä tai jättää jotakin pois. Jotta tutkimusaiheeni pysyisi mielekkäänä, oletan että nämä tulkinnat muodostavat kuitenkin kehityskulkuja, teemoja ja käännekohtia, joita pystyn aineistostani löytämään.

Kiinteän muinaisjäännöksen toteamiseen liittyvät ohjeet ja käytännöt ovat osa sosiaalista konstruktiota. Kiinteää muinaisjäännösta ei voi määritellä kuka tahansa ja miten tahansa; suojelun piirissä olevat muinaisjäännöstyypitkin muuttuvat. Monissa yhteyksissä toistettu viittaus muinaismuistolain antamaan 'automaattiseen suojeluun' on tästä näkökulmasta ongelmallinen, ellei peräti virheellinen. Ammoin röykkiöksi kasatut kivet ovat eittämättä olemassa ilman arkeologin suorittamaa dokumentointiakin. Ne eivät kuitenkaan muutu itsestään lainsäädännössä  ja viranomaisen ohjeistuksissa määritellyiksi hallinnollisten toimien kohteiksi ennen kuin ne tuodaan systeemiin hyväksyttävällä tavalla. Samoin jos tieto ja dokumentaatio suojelukohteesta katoaa, jäljelle jää vain maailmaan 1 romahtanut kasa kiviä.




29.5.2012

Vasara ja nauloja

Tutkimustyö on paljolti abstraktia, päänsisäistä toimintaa, jolloin työkalutkin ovat käsitteellisiä. Osallistuin tänä keväänä kahdelle laitoksemme tarjoamalle tieteenfilosofian kurssille, joita molempia suosittelen erittäin lämpimästi. Teoreettisen filosofian tohtorikoulutettavien Inkeri Koskisen ja Tomi Kokkosen vetämät "Johdatus humanististen tieteiden historiaan" sekä erityisesti jatko-opiskelijoille suunnattu "Humanististen tieteiden filosofia" antoivat paljon välineitä tieteellisen tutkimuksen erittelyyn ja analysointiin.

Tärkeitä työkaluja omassa työssäni ovat esimerkiksi luokittelun, luonnollisen luokan ja homeostaattisen ominaisuusklusterin käsitteet. Inkeri ja Tomi perustelivat myös vahvasti näkemystä humanistisista tieteistä selittävinä, eikä pelkästään ymmärtävinä ja tulkitsevina tieteinä. Luennoilla esitelty kontrastiivis-kontrafaktuaalinen teoria selittämisestä (James Woodward 2003, Making Things Happen) auttaa hahmottamaan sitä, mistä selittämisessä on kyse sekä arvioimaan erilaisia selityksiä - myös omia.

Ajatustyön apujen lisäksi olen kerännyt kevään aikana konkreettisempaakin välineistöä. Hankin uuden kannettavan tietokoneen, koska edellinen alkoi osoittaa jo luopumisen merkkejä. Päättelin, että tietokoneen vaihto sujuisi tässä vaiheessa hallitummin kuin pakon edessä vanhan koneen räjähdettyä lopullisesti. Olen tallentanut kaikki väitöskirjaani liittyvät tiedostot alusta lähtien SugarSync-pilvipalveluun, joten niiden siirto uuteen koneeseen kävikin näppärästi. Pilven avulla tiedostot ovat synkassa tarvittaessa molemmissa koneissa ja palvelu on tietysti myös ulkoinen varmuuskopio.

Samalla periaatteella toimii viitteidenhallintajärjestelmä RefWorks, jonka avulla voi rakentaa oman online-tietokannan siirtämällä viitteitä omalle RefWorks-tilille. Sovelluksen lisäosa tuo lähdeviitteet myös omaan word-dokumenttiin ja luo lähdeluettelon halutulla muotoilulla. HY:n opiskelijoilla ja henkilökunnalla on ohjelman käyttöoikeus; kirjastot järjestävät säännöllisesti pikakursseja, joiden yhteydessä avataan oma RefWorks-tili ja tutustutaan perustoimintoihin. Itkin onnesta kurssin käytyäni.

Aion luoda havaintoaineistoni ATLAS.ti-ohjelmalla, joka on laadulliseen tutkimukseen soveltuva aineiston hallinta- ja analysointityökalu. Ohjelmaan tuodaan analysoitavat dokumentit (tekstiä, kuvia, ääntä, multimediaa), jonka jälkeen aineistoa voi tyypitellä ja luokitella haluamallaan tavalla. Ohjelma ei luonnollisestikaan itse "tee" analyysia, mutta auttaa visualisoinnein havaitsemaan asioiden välisiä yhteyksiä ja löytämään merkityksiä. Ontologian muodostamisessa käytän Stanfordin yliopiston kehittämää, ilmaiseksi verkosta ladattavaa graafista Protégé-editoria. Protégén avulla aineisto (kootut käsitteet) "ontologisoidaan" eli ryhmitellään kokoaviin luokkiin ja järjestetään hierarkkisesti.

Jatko-opiskelijoiden perehdytystilaisuudesta jäi mieleen vanhemman tohtoriopiskelijan neuvo: "Älä koskaan lue tekemättä muistiinpanoja". Silmäilevä lukeminen ja selailu kuulunevat suunnitteluvaiheeseen, mutta lähdeaineistoon syvällisemmin perehdyttäessä luettu on tiivistettävä muistiinpanoiksi. Pohdin edelleen, millä ohjelmalla lähdeaineistoa ja tutkimuskirjallisuutta koskevat muistiinpanot kannattaisi tallentaa. Tavoitteena on oma sähköinen tietokanta, josta voi tehdä hakuja ja poimia viitteitä väitöskirjan valmistuttuakin.

Merkintöihin täytyy siis itse muistiinpanon lisäksi sisältyä tarkka lähdeviite, muistiinpanon luonne (tiivistys, parafraasi, suora lainaus, oma kommentti) sekä avainsana tai keskeinen käsite, entä muuta? Olisiko MS Access tähän tarkoitukseen soveltuva vai löytyisikö ilmaisista sovelluksista (esim. Evernote) parempi? Kuinka sinä, hyvä lukijani, olet tämän asian ratkaissut?

Lopuksi varoittavana esimerkkinä katkelmia Gösta Sundqvistin (1995) heikosti suunnitellun ja puutteellisin työvälinein toteutetun tutkimusprojektin metaforisesta kuvauksesta:

"Likipitäen jo kolme vuotta tätä taloa nyt tehty on. Pelkkä ajatuskin tuskaa tuottaa, jos tää rakentaminen ei tähän päätykään. Joskus tahtoo mennä sormi suuhun, vaikka yritys on armoton. Läpi kiven perse edellä puuhun, kun yötä myöten kiivetään."
---
"Ei sitä usko neekerikään, mikä helvetin haloo siitä syntyä voi, kun hankkii väärät piirustukset ja tarvikkeet. Lisää lahonneita lautoja ja niitä elementtiharkkoja, me näillä alustavilla tarveainelaskelmilla säästettiin taas markkoja. Vaimo muutti sinne siskon luokse, kun ei naiset oikein ymmärrä, miten nopeasti aika juoksee, vaikka kuinka painaa täysillä."








 

22.5.2012

Jotain rajaa

Tutkimuksen rajaaminen on ensiarvoisen tärkeää. Kyse on sekä oman alueen että sen ulkopuolelle jäävien asioiden määrittelystä. Rajoja täytyy osata vetää, mutta myös vartioida: tehtävä on jatkuva. Suunnitteluvaiheessa tehtävät valinnat ovat erityisen kriittisiä, vaikka korjausliikkeitä voi tehdä myöhemminkin. Ajatus väitöskirjasta ja sen aiheesta alkoi liikkua mielessäni noin vuosi sitten. Annoin sen vaellella, kasvaa ja rönsyillä viime kesän, ensimmäinen kirjallinen versio tutkimussuunnitelmasta valmistui syksyllä. Alkuvuoden olen muokannut suunnitelmaani edelleen, katkonut ja karsinut. Kirjoitan sen nyt toukokuun aikana auki uudestaan kevään viimeistä apurahahakua varten.

Millaisia kultasia olen eliminoinut? Ehkä oleellisin muutos on kansalaisnäkökulman jättäminen pois. Ajattelen kuitenkin, että voisin tehdä pienen, mahdollisesti tulevaa tutkimusta viitoittavan kyselyn. Onko tämä todella tutkimuksen kannalta järkevää vai yritys lohdutella itseäni, kun tärkeänä ja mielenkiintoisena pitämäni näkökulma ei mahtunutkaan mukaan? En tiedä vielä. Toinen tärkeä rajaus on keskittyminen kulttuuriympäristöön, unohdan siis esineellisen kulttuuriperinnön myös ontologiasta. Tämä johtuu muun muassa käytännön syistä, aikaraami projektilleni on neljä vuotta, mutta myös puhtaasti henkilökohtaisista mieltymyksistä. Pakko tunnustaa, että esineet näyttäytyvät mielessäni jotenkin irrallisina ja kuolleina yhteydestään so. kiinteistä muinaisjäännöksistä irrotettuina. Olen varmaankin nähnyt niitä liikaa museovitriineihin suljettuina, mistä tämä epäortodoksinen halu vapauttaa ne takaisin luontoon (korjaan: kulttuuriympäristöön).

Mitä en tee? Monitieteisen tutkimusaiheen rajoja voi hahmotella tutkimusteemaa sivuavien tieteenalojen kautta. Pyrin tunnistamaan sen sisällön, jonka suhteen oma aiheeni määrittyy, sen joka on aivan vetämäni rajan toisella puolella. Esimerkiksi kulttuuriperinnön tutkimuksessa näitä ovat kulttuuriperinnön muut osa-alueet ja vielä tarkemmin kulttuuriympäristön elementit arkeologisen kulttuuriperinnön lisäksi: rakennusperintö ja kulttuurimaisema. Arkeologian itsensä suhteen on huomattava, että en ota kantaa tieteellisten tulkintojen ja käsitysten pätevyyteen sinänsä. Yritän vain selvittää, millaisia ne ovat ja miten niitä esitetään. En ole toisaalta kirjoittamassa suomalaisen arkeologian oppi- tai aatehistoriaa tai muinaismuistohallinnon historiaa, vaikka käsitteiden historiallisuus näihin liittyykin. 

En ole myöskään tekemässä kulttuuriperintöpolitiikkaa, vaan tutkimassa sitä. Alallamme tunnutaan usein ajattelevan, että muinaismuistohallinto on tai ainakin sen pitäisi olla jonkinlainen tieteellisen tutkimuksen jatke tai sivuhaara. Sitä myös arvioidaan tästä näkökulmasta, vaikka kyse on toiminnasta, jolla on hyvin toiset tavoitteet kuin tieteellisellä tutkimuksella. Hallinnossa käsitellään usein kysymyksiä ja ongelmia, joihin ei ole olemassa tutkimukseen perustuvia vastauksia. Mielipiteet tai arvostelmat eivät muutu tieteelliseksi tiedoksi, vaikka ne tulisivat akateemisesti meritoituneen tohtorin suusta. Muinaisjäännöksen normatiivinen määritelmä eli kysymys siitä, mitkä osat kulttuuriperinnöstä tulisi suojella kiinteinä muinaisjäännöksinä, on arvoihin pohjautuva valinta. Asiantuntijat ovat toki erityisasemassa näistä arvoista keskusteltaessa, mutta ainoastaan tutkimukseen pohjautuvien perustelujen esittäjinä.  



17.5.2012

Tiedepäivästä tarttunutta

Olin eilen esitelmöimässä Helsingin yliopiston Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen (tuttavallisemmin Fakit tai Kultahifi) laitoksen järjestämässä Tiedepäivässä. Päivän tarkoituksena on luoda katsaus laitoksellamme harjoitettavaan tutkimukseen ja tutkimusaiheisiin. Arkeologit olivat hyvin edustettuina tapahtumassa, kuudestatoista esitelmästä kuusi oli meikäläisten. Itseäni viehätti erityisesti FT, Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentin Lasse Laaksosen tutkimusaihe: "Minkälaista kenraalijoukkoa Mannerheim johti talvisodassa?". Laaksonen kertoi elävästi näiden miesten välisistä suhteista ja persoonallisuuksista värittäen kuvaa mielenkiintoisin anekdootein.

Esittelin jälleen tutkimussuunnitelmaani, sellaisena joksi se on kevään aikana saamieni kommenttien myötä muotoutunut. Palautteen saaminen on melko harvinaista herkkua, joten pyrin käyttämään kaikki mahdolliset tilanteet hyödykseni. Eilisestä kuulijakunnasta irtosi tällä kertaa mm. aiheellinen kannustus tutustua myös folkloristiikan ja kansatieteen aloilla käytyyn keskusteluun kulttuuriperinnön määrittelystä ja merkityksestä. Esimerkkinä mainittiin folkloristi Petja Aarnipuun väitöskirja, joka käsittelee rakennusperintöä kuvausten ja kertomusten kautta rakentuvana tilana, tapauksena Turun linna (kirja-arvio Miratorissa). Lienee niin, että kaikilla kulttuuriperintöä tutkivilla aloilla tarkastellaan kulttuuriperinnön muotoutumista myös metatasolla, "kulttuuriperintöprosessina". Tätä tutkimusta ei nähdäkseni ole mahdollista eriyttää substanssista, joten kulttuuriperinnön tutkimus säilynee tulevaisuudessakin ennemminkin monitieteisenä tutkimusteemana kuin muodostaa oman tieteenalansa?

Päivän hämmentävimmän kommentin sain ruotsinkielisen filosofian professori Jan Von Platolta. Von Plato esitti, että tutkimukseni on varmasti tehty jo paremmin suurissa tiedemaissa, Saksassa tai Ranskassa, joissa muinaisjäännöksiäkin nousee esiin kun vain maata kauhaisee. Asia on siis selvitetty ja vieläpä paremmin kuin syntymättömässä tutkimuksessani! Minua valistettiin tilaisuuden jälkeen, että filosofien tapa kommentoida voi vaikuttaa hieman tylyltä siihen tottumattomista. Jouduin joka tapauksessa käsittelemään asiaa mielessäni jatkaakseni luottavaisin mielin valitsemallani tiellä. Oletin siis, että jompikumpi meistä, minä tai arvon professori, olemme ymmärtäneet jotain väärin.

Professorin kehittyneempää ymmärryskykyä puoltavat akateemiset meriitit ja näiden suoma arvovalta, hänen esittelemänsä vaikuttavat hieroglyfit ja julkaisuluettelo. Vastakkaista evidenssiä on sen sijaan puutteellinen suomen kielen taito, joka saattoi vaikuttaa sekä kuullun ymmärtämiseen että omien lausahdusten postulointiin. Minä taas en ole vielä laajamittaisesti tutustunut aikaisempaa tutkimusta kokoavaan lähdeaineistooni, olen vasta keräämässä viitteitä ja lukenut jotakin sieltä täältä. Olisin silti kovin yllättynyt, jos kävisi ilmi että esimerkiksi Ranskassa on tehty tutkimusta suomalaisen arkeologian alalta, vastaavasta näkökulmasta kuin omani. Arkeologeilta ja muilta kulttuuriperinnön parissa työskenteleviltä asiantuntijoilta saamani palaute on myös vahvistanut käsitystäni, että tämänkaltaista tutkimusta tarvitaan.

On toisaalta totta, että muiden maiden tilanteeseen, käytyyn keskusteluun ja vastaaviin tutkimuksiin täytyy tutustua. Ne antavat varmasti suuntaviivoja sille, kuinka asiaa kannattaa lähestyä: miten tutkia. Tutkimusten tulokset sinänsä eivät kuitenkaan ole suoraan siirrettävissä Suomeen. Yksi tutkimusaiheeni kimmokkeista on juuri kokemukseni monikielisen tesauruksen parissa puurtamisesta. Ranskalaisten ja brittien kokoamaa ja järjestämää käsitteistöä oli paikoin hyvin vaikea sovittaa täkäläiseen systeemiin. Oli yllättävää, kuinka harvoin merkitykset olivat täysin toisiaan vastaavia, mistä siitäkään on mahdotonta päästä lopulliseen varmuuteen.

Totesin johtopäätöksenäni, että emme tainneet professorin kanssa ihan ymmärtää toisiamme ja nukuin yöni hyvin. Mitä tulee tutkimukseni vertailuun, huonommuuden tai paremmuuden arviointiin, on se hieman ennenaikaista.



15.5.2012

Satunnainenkin matkailu avartaa

Veimme opiskelu- ja tutkijatoverini Eva Ahl-Wariksen kanssa italialaisen kollegamme Stefania Chiricon katsomaan muinaisjäännöskohteita pääkaupunkiseudulla. Näimme ja koimme Lehtisaaren pronssikautisen röykkiön, Espoon Mankbyn keskiaikaisen kylän ja Espoon tuomiokirkon, Vantaan Silvolan massiiviset rautakaivokset sekä Pitäjänmäen kivikautisen asuinpaikan. Päivän huipennukseksi Pirjo Härö  tarjosi retkikunnallemme karjalanpaistia ja opastuksen Suomenlinnassa (kiitos Pirjo!). Italian yltäkylläiseen muinaisuuteen tottunut Stefania oli aidosti vaikuttunut täkäläisestä tarjonnasta, kuten minä ja Evakin. Tiedän nyt ratkaisevasti enemmän kotikaupunkini arkeologisesta kulttuuriperinnöstä.

Pyysin ja sain Fb:ssa vihjeitä (sekä oppaan Pitäjänmäkeen, kiitos Jan Fast!) muilta arkeologeilta ja selasin Museoviraston ylläpitämää muinaisjäännösrekisteriä, kun suunnittelin päivän ohjelmaa. Rekisterissä on tiedot kaikista Manner-Suomen kiinteistä muinaisjäännöksistä (=suojelluista maastossa olevista kohteista), ja niitä voi hakea esimerkiksi kunnan, kohteen tyypin tai ajoituksen mukaan. Olen käyttänyt ja täyttänyt muinaisjäännösrekisteriä työskennellessäni Museovirastossa, osallistunut sen kehittämiseen ja täyttöohjeiden kirjoittamisen. Tällä kertaa tarvitsin sitä kuitenkin toiseen tarkoitukseen: halusin etsiä mahdollisimman monipuolisen valikoiman yhden päivän aikana saavutettavia arkeologisia kohteita, joissa olisi jotakin "nähtävää". Uusi näkökulma tuotti seuraavia huomioita.

- Olisi kätevää, jos kohteille olisi monenkirjavien koordinaattien lisäksi ilmoitettu myös katuosoitteet.

- Karttanäkymät ovat käyttökelvottomia, mikäli alueella on paljon kohteita lähekkäin. 

- Kohteiden kuvaukset ovat osin hyvin niukkoja (tämä ei ole varsinaisesti uusi havainto). Lisätietoa löytyi vaihtelevasti esim. arkeologisten tutkimushankkeiden rekisteriin johtavan linkin kautta.

- Hankerekisteriin liitetyt sähköiset tutkimusraportit eivät edelleenkään näy tavis-käyttäjille, eivät siis myöskään arkeologeille ja tutkijoille jotka eivät työskentele Museovirastossa tai maakuntamuseossa. Sivulla olevassa ilmoituksessa kerrotaan tekijänoikeuksien kuuluvan raportin tekijälle ja mahdollisille muille tahoille, ja että sisällön jatkokäyttöä varten on hankittava lupa oikeuksien haltijalta. Voisi luulla, että raportin lukeminen tai printtaaminen ei ole luvanvaraista "sisällön jatkokäyttöä". Varsinkin kun tutkimusraporttien paperiversiot ovat julkisessa arkistossa tarkasteltavissa ja kopioitavissa.

- Itselläni oli joku aavistus sekä kavereiden vihjeitä siitä, mitä kannattaisi mennä katsomaan. Ei-arkeologilla harvemmin on. Nähtävyydestä käyvät, erityisen hienot kohteet voisi jotenkin merkitä rekisteriin, vaikka hannunvaakuna-symbolilla (vrt. vedenalainen kohde)? Näiden kohteiden kuvauksiin voisi panostaa, liittää mukaan kuvia löydöistä ym. Rauhoitusluokka (1-3) kertoo jotakin kohteen "arvosta", mutta sen perusteella ei voi tehdä hakuja. Luokitus ei ehkä aukene muille kuin asiaan vihkiytyneille, jotka hekin ovat erittäin tietoisia sen äärimmäisestä subjektiivisuudesta.

- Kohteita voitaisiin luokitella muidenkin ominaisuuksien, esim. saavutettavuuden, elämyksellisyyden, ymmärrettävyyden tai monipuolisuuden perusteella. Tai vaikka luonnonympäristön ja sieniesiintymien. Kokonaisuudet, joihin liittyy muinaisjäännösten lisäksi rakennusperintöä, upeita maisemia tai luontokohteita olisivat houkuttelevia. Näiden "arvotiivistymien" tunnistaminen ja osoittaminen ollee tärkeä osa myös suojelutyötä.

- Kommentointimahdollisuus/tykkäysnappi antaisi kelle tahansa mahdollisuuden osallistua merkittävien, arvokkaiden tai hyvien nähtävyyskohteiden määrittelyyn. Tai kertoa niistä hyvistä sienipaikoista, jos joku hullu sellaista tietoa haluaa jakaa. Tähän ideaan perustuu Ruotsin Riksantikvarieämbetetin Platsr.

- Luksusta olisi sovellus, joka ehdottelee kohteita ja reittejä käyttäjän kerrottua lähtö- ja paluupisteen, käytettävissä olevan ajan, kulkuvälineen ja mahdolliset liikuntaesteet. Lopuksi fantasiaohjelma tuottaisi printattavan tai älypuhelimeen ladattavan opasteen, johon olisi koottu niin ajo-ohjeet, aikataulut, matkan varrella olevat viihtyisät kahvilat kuin kohteiden kuvauksetkin. 

Muinaisjäännösten hallinnointi on käytännössä kulttuuriperintöä koskevan tiedon hallinnointia. Muinaisjäännösten tai minkä tahansa kulttuuriperintökohteen saavutettavuus tarkoittaa ennen kaikkea pääsyä niitä koskeviin tietoihin. Muinaisjäännösrekisterin kehittäminen ja avaaminen avoimena tietona antaisi kelle tahansa mahdollisuuden luoda rekisterin tietoihin pohjautuvia sovelluksia. Suunnittelemani arkeologisen kulttuuriperinnön ontologia on yksi tarpeellinen palikka tässä kehityksessä. 

4.5.2012

Miten tutkin?

Tutkimukseni tavoitteet ja kysymykset tuntuvat tarpeeksi selviltä tässä vaiheessa, mutta pohdin edelleen vimmatusti, mitkä ovat parhaat tavat saada vastauksia. Olisi hienoa, jos teorioita ja metodeja voisi hankkia valintamyymälöistä tai miksei myös tuottajatori-tyyppisistä paikoista. Tuotteet olisi ryhmitelty ja kuvattu yksiselitteisesti, asiantuntevat myyjät kertoisivat kunkin ominaisuuksista ja soveltamiskohteista. Fiineimmissä butiikeissa asiakkaalle räätälöitäisiin juuri omaa tutkimusta ja tarkoitusta varten sopivat. Koska tämä ei ainakaan toistaiseksi ole mahdollista, olen joutunut perehtymään asiaan itse.

Tieteellisen tutkimuksen valmistamiseen tarvitsen:
- Teoreettinen viitekehys käsitejärjestelmänä, joka soveltuu tutkimuskohteen tarkasteluun (pohja on oleellinen, aloita valmistus heti, jätä kypsymään)
- Aineisto, joka kertoo jotakin tutkittavasta (kerää, kunnes on kyllääntynyt)
- Metodin havaintojen tekemiseen ja aineiston analysointiin (hollandaiseakaan ei pidä valmistaa alumiinikattilassa)
- Mahdolliset substantiaaliset teoriat, jotka väittävät jotakin tutkittavasta ilmiöstä (kaikki mausteet eivät sovi yhteen).

Käsittelen teoreettista puolta myöhemmin ja kerron tässä valinnoistani aineiston ja metodien suhteen. Aion koota aineistoni erilaisista arkeologista kulttuuriperintöä ja muinaisjäännöksia koskevistaa lausumista ja teksteistä (laajasti ymmärrettynä). Käytän valmiita dokumentteja, kuten viranomaislausuntoja, kohderekistereitä, tiedotteita, ohjeita ja oppaita sekä akateemisen tutkimuksen piirissä tuotettuja opinnäytetöitä, julkaisuja ja tutkimusraportteja. Mutta ajattelin myös haastatella arkeologeja institutionaalisten tekstien kanssa keskustelevan vertailuaineiston muodostamiseksi. Kansalaisnäkökulma rajautunee pois kokonaan tai hyvin viitteelliseksi otokseksi, niin kiinnostava kuin se onkin.

Sovellan aineiston analyysissa laadullisen kieli- ja tekstianalyysin menetelmiä, diskurssianalyysia ja sisällönanalyysia. Näiden eron voi tiivistää hiukan väkivaltaa tehden seuraavasti: sisällönanalyysi kertoo mitä tekstissä on ja diskurssianalyysi taas miten se on tuotettu. Diskurssianalyysi soveltuu käsittääkseni juuri vallan mekanismien tarkasteluun, mikä on yksi itseäni kiinnostavista teemoista. En aio käyttää näitä analyysimenetelmiä jäykän dogmaattisesti, vaan nimenomaan soveltaen. Ontologian muodostaminen, kuten kaikki termityö, perustuu terminologisen käsiteanalyysin periaatteisiin. Ontologisoinnissa täytyy ottaa huomioon myös teknisiä ja sisällöllisiä standardeja (esim. CIDOC CRM), mutta murehdin sitä myöhemmin.


25.4.2012

Miksi tutkin?


Ajoittain lienee aiheellista pohtia, miksi ylipäätään tutkia. Palaan syvälliseen itsetutkiskeluun myöhemmin ja taustoitan tässä lähinnä väitöskirjani aihetta. Henkilökohtaisella historialla on tietysti siinäkin osuutensa, tieteenalani ja yhteiskunnan kehitykseen liittyvien syiden lisäksi. Tutkimusta perustelee myös sen oletettu merkitys: mitä tarkoitusta työni palvelee? Halu tietää ja ymmärtää enemmän maailmasta on tieteellisen tutkimuksen tiedollinen päämäärä, mutta tutkimuksella voi olla myös välineellisiä päämääriä, pyrkimyksiä muuttaa tai parantaa jotakin. Tämä ei tietenkään tarkoita tarkoitushakuista, manipuloitua tutkimusta, vaan tutkimustiedon antamaa tukea hallittuun ja tietoiseen muutokseen.

Työskentelin opiskeluajoistani lähtien (vuodesta 1996) vuoteen 2011 asti Museovirastossa arkeologisissa tutkimusprojekteissa sekä viranomaistehtävissä. Oli kyse sitten inventointityöstä maastossa, arkeologista kulttuuriperintöä koskevien lausuntojen kirjoittamisesta tai muinaisjäännösrekisterin muokkaamisesta, muinaisjäännöks(i)en määrittely ja määritelmät aiheuttivat ongelmia. Kyse ei ole pelkästään arkeologien keskinäisistä näkemyseroista tai tieteellisistä erimielisyyksistä. Suojeltavien muinaisjäännösten määrittelyllä on monia sosiaalisia ja yhteiskunnallisia vaikutuksia, joskus huomattavia taloudellisiakin seurauksia. Katson siis tutkimuskysymykseni (Mikä on muinaisjäännös?) olevan näennäisessä yksinkertaisuudessaan perustavaa laatua.

Kiinnostukseni käsitteiden määrittelyä ja semanttisen webin ontologioita kohtaan juontuu niin ikään työkokemuksestani. Olin vuosina 2009–2011 Museoviraston työryhmässä laatimassa suomenkielisiä osiota eurooppalaista kulttuuriperintöpolitiikkaa käsittelevään monikieliseen tesaurukseen. Työtä tehtiin yhdessä Euroopan neuvoston työryhmän sekä Sanastokeskuksen terminologien kanssa. Kokemus oli ajoittain kivulias, mutta hyvin opettavainen. Tästä innoittuneena Museovirastossa suunniteltiin alustavasti kulttuuriympäristön käsitteiden kokoamista ja 'ontologisointia' yhteistyössä Sanastokeskuksen kanssa. Suunnitelma katosi sittemmin jonnekin organisaatiouudistuksen ja resurssipulan pyörteisiin, eikä sitä tietoni mukaan olla toteuttamassa ainakaan toistaiseksi.

Olen opiskellut viimeiset kolme vuotta viestintää, mikä on vienyt näkökulmaani ja tutkimusotettani yhteiskuntatieteelliseen suuntaan. Tutkimukseni taustalla olevia tietoyhteiskunnan ilmiöitä ovat avoin tieto (Open Data) sekä e-tiede (eScience). Molemmat perustuvat ajatukselle yhteisestä sähköisestä infrastruktuurista, jossa aineistoja jaetaan avoimesti ja maksuttomasti. Yksi aineistojen avaamisen edellytys on niiden koneluettavuus, jota ontologiat puolestaan tukevat. Kirjoitin tähän teemaan liittyen yleistajuisen artikkelin "Semanttinen web, ontologiat ja avoin tieto – talkoot avoimen yhteiskunnan puolesta" Arkeologipäivillä 2011 pitämäni esitelmän pohjalta. Linkitän sen tänne, kunhan PDF-julkaisu ilmestyy SARKS:in sivuille.

Tiivistäen ja konkretisoiden:
- Toivon tutkimukseni lisäävän itseymmärrystä arkeologian alalla, helpottavan viestintää ja yhteistyötä sekä selventävän keskinäisiä rooleja.
- Jäsennetty tieto arkeologisen kulttuuriperinnön määrittelyn ja luokittelun perusteista sekä määrittelyn prosessista on arvokasta, jos/kun muinaismuistolakia ryhdytään uudistamaan.
- Tieto arkeologisen kulttuuriperinnön käsitteiden määritelmistä ja suhteista toisiinsa on oleellista toimivan ontologian muodostamiseksi.
- Ontologia mahdollistaa esimerkiksi muinaisjäännösrekisterin kehittämisen ja avaamisen avoimen tiedon periaatteiden mukaiseksi tietojärjestelmäksi.
- Ontologian avulla sähköisille tutkimusaineistoille ja dokumenteille voidaan luoda tarvittava metadata, jakaa niitä avoimena tietona ja hakea erilaisten semanttisen webin sovellusten kautta.
- Tiedon saatavuus lisää myös kansalaisten tietoisuutta sekä ymmärrystä arkeologisesta kulttuuriperinnöstä ja sitä kautta arkeologian yhteiskunnallista merkitystä.

17.4.2012

Mitä tutkin?


Väitöskirjani työnimi on: "Mikä on muinaisjäännös? Arkeologisen kulttuuriperinnön ontologiat". Yhteen lauseeseen tiivistettynä: Tutkin arkeologisen kulttuuriperinnön ja muinaisjäännösten käsitteiden olemusta, rakentumista, määrittelyä ja merkitystä tietyissä sosiaalisissa tilanteissa. Osana tutkimusta muodostan arkeologista kulttuuriperintöä kuvaavista ja luokittelevista käsitteistä ontologisen käsitehierarkian eli semanttisen webin ympäristössä käytettävän koneluettavan sanaston (ontologian). Analysoin siis alamme käsitteitä, jotta osaisin järjestää ne mahdollisimman toimivaksi ontologiaksi. Otsikon "ontologiat" viittaa sekä filosofian 'oppiin olevaisesta' että konkreettiseen verkkoympäristön työkaluun.

Toistaiseksi tärkeimmälle mesenaatilleni eli vanhemmilleni olen selittänyt aiheeni jotenkin näin: Tutkin, kuinka arkeologit käyttävät sanoja "arkeologinen kulttuuriperintö" ja "muinaisjäännös", ja mitä niillä tietyissä tilanteissa tarkoitetaan. Lisäksi kokoan ja järjestän muinaisjäännösten luokittelussa tarvittavia sanoja tietokoneille tarkoitetuksi sanastoksi. Rahoittaja on hyväksynyt (ja ymmärtänyt?) tämän selityksen.

Tutkimukseni teoreettinen ja tieteenfilosofinen lähtökohta on, että arkeologinen kulttuuriperintö ja muinaisjäännökset ovat maailmassa olevia aineellisia olioita, mutta myös sosiaalisesti rakentuneita, muuttuvia ja historiallisia konstruktioita. Pyrin analysoimaan näiden konstruktioiden olemusta sekä prosessia, jossa niitä konstruoidaan. Sosiaalisena viitekehyksenä tutkimuksessani on suomalainen arkeologian ala.

Kiinnostavia ovat siis:
1)  Käsitteiden määritelmät, niiden merkityssisältö ja rajautuminen - myös historiallisesta näkökulmasta. (Semanttisen webin ontologia perustuu tähän.)
2) Prosessi, jossa käsitteiden rakentuminen tapahtuu: prosessin vaiheet ja kriittiset kohdat sekä osallistujien roolit ja valta
3) Käsitteiden rakentumisen ja määrittelyn tavat ja keinot, määrittelyvallan ilmaiseminen ja käyttö.

Yhtenä oleellisena ennakko-oletuksena on akateemisen ja hallinnollisen arkeologian 'ristiriita', joka ilmenee mm. suojelun ja tutkimuksen ensisijaisuudesta ja perusteluista käytävänä keskusteluna. Muinaisjäännösten juridinen määrittelyvalta on muinaismuistolain mukaan arkeologisesta kulttuuriperinnöstä vastaavalla viranomaisella eli Museovirastolla, mutta akateeminen tiedeyhteisö on kyseenalaistanut tämän vallan toistuvasti. Tutkimukseni lisää toivottavasti ymmärrystä näiden molempien alojen sisällä sekä suhteessa toisiinsa.

Tutkimussuunnitelmani viimeisin versio on luettavissa kokonaisuudessaan Academia.edu -yhteisöpalvelussa. Samasta paikasta löytyy myös suunnitelman esittely tiiviimmässä muodossa ppt-esityksenä.

1.1.2012

Aloita tästä

On uusi vuosi 2012 ja otan ensimmäisiä horjuvia askeleitani blogosfäärissä. Tavoitteenani on tämän blogin kautta kertoa väitöskirjani, opiskelujeni ja ajatusteni etenemisestä. En ole aikaisemmin blogannut, joten kirjoitustyylini muotoutunee ajan kanssa. En kirjoita blogiini tieteellistä tekstiä, enkä käytä esimerkiksi lähdeviitteitä. Listaan kuitenkin silloin tällöin teksteihin liittyviä, luennassa olevia lähteitä. Tavoitteenani on kirjoittaa väitöskirjani selkeällä, luettavalla ja ymmärrettävällä tyylillä. Toivon, että blogikirjoittamisen vaatima tiivis ja terävöitynyt ilmaisu harjoittaa itseäni myös hyvän tieteellisen tekstin kirjoittajaksi. Ennen kaikkea, kirjoittaminen on minulle luonteva tapa järjestellä ajatuksiani.

Julkinen oppimispäiväkirja dokumentoi omaa työtäni, mutta kerää toivottavasti kommentteja myös kollegoiltani ja muilta asiasta kiinnostuneilta. Tieteen teko on ennen kaikkea yhteisöllistä toimintaa ja perustuu vertaisarviointiin (raa'an työn, kestävien perslihasten ja luovuuden lisäksi). Se edellyttää sitä, että uskaltaa laittaa itsensä ja ajatuksensa alttiiksi. Myönnän, se hirvittää. Mutta toisaalta, se on myös tämän työn kiehtovimpia puolia. Kerron omasta tutkimuksestani avoimin mielin ja odotan uteliaana, mitä tuleman pitää. Toivon, että mahdolliset lukijani ja kommentaattorini suhtautuvat samalla tavoin.