21.11.2013

Käsittämättömiä käsitteistöjä

Olin viime viikolla luennoimassa Helsingin yliopiston arkeologian oppiaineen maisema-arkeologian seminaarissa aiheenani suojelupolitiikan näkökulma kulttuuriympäristöön ja maisemaan. Esittelin suojelupolitiikan lähtökohtia ja tavoitteita sekä esitin muutamia syitä sille, miksi kulttuuriympäristön analysointi ja tarkastelu kokonaisuutena on toistaiseksi toteutumaton päämäärä. Yksi vaikuttava tekijä on nähdäkseni kulttuuriympäristön suojeluun liittyvä käsitehetteikkö, jossa kahlasin jo pari vuotta sitten eurooppalaista kulttuuriperintöpolitiikkaa käsittelevää sanastoa valmisteltaessa.

Ympäristöhallinnossa tehty maisemien luokittelu ja arvottaminen perustuu mm. maisemamaakuntajakoon. Tämä topeliaanista henkeä huokuva "luonnon- ja kulttuuripiirteiden alueittaiseen vaihteluun" pohjautuva luokittelu kymmeneen maisemamaakuntaan on ympäristöministeriön (1993) alaisen maisema-aluetyöryhmän aikaansaannoksia. Arvokkaita maisema-alueita on edelleen valittu siten, että jokaisen maisemamaakunnan tärkeimmiksi katsotut piirteet tulevat edustetuiksi: valtakunnallisesti ja maakunnallisesti arvokkaat maisemanhoitoalueet (5 kpl), kansallismaisemat (27 kpl), kansalliset kaupunkipuistot (6 kpl), valtakunnallisesti arvokkaat maisema-alueet (156 kpl) sekä valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt/RKY (1400 kpl) ovat erillisiä, mutta osin päällekkäisiä ja toisiinsa sidoksissa olevia arvottavia luokitteluja.

Ajan saatossa rakentunut käsitteiden sekamelska vertautuu valtionhallinnon pirstaleiseen rakenteeseen, toimijoiden vastuiden ja alojen rajauksiin. Ympäristön- ja luonnonsuojelusta, maiseman- ja kulttuuriympäristön hoidosta, rakennussuojelusta sekä maankäytön suunnittelusta vastaa ympäristöministeriö (YM). Maisemanhoito ja kulttuuriympäristön hoito on edelleen erotettu toisistaan kahdelle osastolle YM:n sisällä: luontoympäristöosastolle ja rakennetun ympäristön osastolle. Kulttuuriperintö sekä kulttuuriperinnön ja kulttuuriympäristön suojelusta ja hoidosta vastaava asiantuntijaviranomainen eli Museovirasto kuuluvat kuitenkin opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) alaisuuteen.

YM:n rakennetun ympäristön osasto vastaa rakennussuojelusta, mutta muinaisjäännökset ja muinaismuistolain uudistus kuuluvat epäloogisesti OKM:lle. Vaikka ympäristöhallinnon yhteisessä verkkopalvelussa muinaisjäännökset määritelläänkin yllättäen osaksi rakennettua kulttuuriympäristöä. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että Museoviraston (1999) julkaisussa "Hiidenkiuas ja tulikukka. Opas arkeologisen kulttuuriperinnön hoitoon" muinaisjäännökset luetaan osaksi rakennettuja perinnemaisemia. Ja perinnemaiseman käsitehän on YM:n ja Museoviraston ylläpitämän Rakennusperintö.fi -sivuston mukaan osin päällekkäinen kulttuurimaisema-käsitteen kanssa sekä yksi kulttuuriympäristön osa-alueista, muinaisjäännösten ja perinnebiotooppien ohella.

Kulttuuriympäristön ja maiseman suhde ei sekään ole yksiselitteinen hallinnollisessa käsitejärjestelmässä. Molempia luonnehtii ihmisen ja luonnon vuorovaikutus sekä aluemainen ulottuvuus, joka ei välttämättä ole tarkasti rajattavissa. Kulttuuriympäristön merkityksessä korostuu ehkä enemmän ihmisen vaikutus fyysiseen ympäristöönsä. Maisemasta puhuttaessa painotetaan taas luonnon ja ympäristön vaikutusta ihmiseen sekä vuorovaikutuksen aineettomia seurauksia. Maisema on vakiintunut myös tieteen ja tutkimuksen käsitteeksi, toisin kuin kulttuuriympäristö. Sellaisena se ei rajoitu ainoastaan intuitiivisesti ymmärrettyyn merkitykseen, visuaalisesti hahmotettavaan maisemakuvaan, vaan on oleellisesti laajempi.

Ympäristöhallinnon käsitteenä maisema liittyy nykyisellään erityisesti eurooppalaiseen maisemayleissopimukseen (ns. Firenzen sopimus 2000), jonka lähtökohtana on maisema ihmisten mieltämänä kokonaisuutena. Sopimus korostaa ihmisten ja paikallisyhteisöjen kokemuksia sekä elinympäristöille annettuja arvoja ja merkityksiä. Kulttuuriympäristö on ehkä tässä suhteessa neutraalimpi? Yksi YM:ssä valmistellun kulttuuriympäristöstrategialuonnoksen suurimpia ongelmia oli mielestäni juuri kulttuuriympäristön käsitteen epäselvä määrittely. Toisaalta sillä viitattiin arkisiin ympäristöihin, toisaalta arvokkaaksi tunnistettuun kansallisomaisuuteen, kuten rakennusperintöön ja arkeologiseen kulttuuriperintöön.

Kulttuuriympäristö voidaan toki ymmärtää laajana yleiskäsitteenä, joka sisältää sekä päivittäiset elinympäristöt että kulttuuriperintönä suojellut alueet. Kulttuuriympäristö ei ole siis itsessään arvottava, vaan ennemminkin kuvaava käsite. Tällöin on oleellista pohtia ja perustella, miksi jako kulttuuri- ja luonnonympäristöihin täytyy kuitenkin tehdä. Miksi ei valmistella ympäristöstrategiaa, joka koskisi ympäristön muutosta ja muuttamista kokonaisuutena?

Ihmisvaikutuksen ulkopuolelle jäävää, täysin luonnontilaista aluetta ollee maassamme melko niukasti. Ja eikö luonnonympäristö "kulttuuriympäristöidy" jo sille annettujen tulkintojen ja merkitysten perusteella, eikä pelkästään fyysistä ympäristöä muokkaamalla? Esimerkiksi luonnonsuojelualueiden perustaminen on kulttuurisesti määritellyn merkityksen antamista tietyille alueille. Synnyttääkö se siis kulttuuriympäristöjä? Luonto on merkityksellinen myös henkisen hyvinvoinnin ja erilaisten luontoharrastusten lähteenä, puhumattakaan sen perimmäisestä arvosta elämän edellytysten ylläpitäjänä. Ja toisaalta hakkuuaukeat ja kaivostoiminnan aikaansaamat kuumaisemat ovat eittämättä syntyneet ihmisen ja luonnon 'vuorovaikutuksesta', joten nämä luonnon arvet on niin ikään luettavissa kulttuuriympäristöihin.

Suppeammin ymmärrettynä kulttuuriympäristö käsittää ainoastaan viranomaisten ja asiantuntijoiden määrittelemin kriteerein tunnistettuja ja rajattuja alueita tai 'kohteita', joita halutaan säilyttää ja vaalia. Tällöin kulttuuriympäristö on käytännöllinen ja kokoava, mutta samalla arvottava käsite, joka viittaa ympäristön kulttuuriperintönä suojeltuihin elementteihin: rakennusperintöön, maisemiin, muinaisjäännöksiin ja perinnebiotooppeihin. Arjen ympäristöjen kutsuminen kulttuuriympäristöiksi sisältää siten lausumattoman ajatuksen niiden potentiaalista tulla suojelluiksi. Muutokset ympäristössä ovat tässä kontekstissa katoamisen ja tuhoutumisen uhkia.

Jälkimmäisen tulkinnan äärilaitaa edustanee maa- ja metsätalousministeriö (MMM), joka kulttuuriympäristöstrategiaa koskevassa lausunnossaan (Lausuntoyhteenveto, s. 6) esitti strategiaan kirjattavaksi, että Suomen maapinta-alasta pääosa eli metsät (77–78 %) ja sisävedet (10 %) eivät sisälly kulttuuriympäristön määritelmään eivätkä siten ole strategian piirissä. Kuulostaa absurdilta, mutta todistaa osaltaan käsitteiden, määritelmien ja luokittelujen merkitystä poliittisten pyrkimysten, vallan tavoittelun ja etujen ajamisen välineinä.

Hallinnossa luodut käsitehimmelit ovat osa suomalaista virallista (kulttuuri)perintödiskurssia (Authorized Heritage Discourse), joka on tutkimuskohteenani. Diskurssin käytännöt ja rakenteet luovat ja erittelevät maailmasta olioita, esimerkiksi "maisema-alueita" ja "kulttuuriympäristöjä", sekä tapoja joilla niistä puhutaan. Nämä ovat monimutkaisia, historian saatossa kerrostuneita luokitteluja, joiden tavoitteet ja kriteerit ovat hämäriä kenties luokittelijoille itselleenkin. Ainakaan ne eivät aukea tavalliselle kansalaiselle, mikä osaltaan vahvistaa asiaan vihkiytyneiden viranomaisten ja asiantuntijoiden valtaa suojelupolitiikan rakentajina. Tämä ei edistä yhtä suojelupolitiikan keskeisimmistä tavoitteista: hallittua muutosta demokraattisen päätöksenteon kautta.


LÄHTEITÄ
Tiitinen, T. (toim.) (1999). Hiidenkiuas ja tulikukka. Opas arkeologisen kulttuuriperinnön hoitoon. Helsinki; Museovirasto.
Ympäristöministeriö (1993). Maisemanhoito. Maisema-aluetyöryhmän mietintö I. Ympäristöministeriö, Ympäristönsuojeluosasto, Mietintö 66/1992. Helsinki: Ympäristöministeriö.


25.9.2013

Perintö – puuttuva käsite?

Kalliopiirroksia Tanumissa
Vietin viime viikon Göteborgissa Pohjoismaisen tutkijakoulun sekä Göteborgin yliopiston Critical Heritage Studies -oppiaineen järjestämällä tohtoriopiskelijoille tarkoitetulla kurssilla. Kurssin teemana oli "Dimensions of Heritage Value", mutta käsittelimme kulttuuriperinnön arvon ja arvioinnin lisäksi lukuisia muitakin näkökulmia. Viikko oli arvokas monin tavoin, mutta oleellisinta itselleni oli, että tunsin vihdoinkin olevani oikeassa yhteydessä aiheineni.

Oli hienoa tavata tutkijoita, joiden julkaisuja olen lukenut, kuulla heidän luentojaan ja saada kommentteja omaan työhöni. Tärkeää oli tutustua myös väitöskirjan tekijöihin Iso-Britanniasta, Ruotsista ja Puolasta, tuleviin kollegoihin ja "seuraavaan sukupolveen kulttuuriperinnön tutkijoiden verkostossa", kuten professori Kristian Kristiansen asian ilmaisi. Göteborgin yliopiston post doc -tutkijat esittelivät meneillään olevia tutkimusprojekteja, mikä vahvisti käsitystäni kulttuuriperinnön tutkimuksen inspiroivasta monimuotoisuudesta. Kävimme lisäksi Tanumin maailmanperintökohteella paitsi ihailemassa kalliopiirroksia myös kuulemassa silminnäkijätodistusta maailmanperintöstatuksen hakemiseen liittyneistä valta-asetelmista sekä poliittisista kiemuroista.

Ennakkotehtävänä olleen 10-sivuisen esseen kirjoittaminen selkeytti ja jäsensi jälleen ajatteluani. Ja löysin kaikkien kurssille osallistuneiden papereista yhtymäkohtia omaan tutkimukseeni: yhteisiä teemoja, kysymyksiä ja metodeja. Tämä helpotti projektiemme esittelyä ja keskustelua, kun jokaista kulttuuriperinnön tutkimuksen viitekehykseen kuuluvaa käsitettä ei tarvinnut selittää alusta lähtien. Toisaalta oli valaisevaa huomata, että etabloituneet tutkijatkaan eivät olleet ihan yksimielisiä edes siitä, miten 'heritage' pitäisi ylipäätään määritellä. Kriittinen näkökulma tarkoittaakin muun muassa tämän tutkimussuuntauksen keskiössä olevan käsitteen kriittistä tarkastelua ja määrittelyä.

Käsitteiden merkitykset ja määrittely on myös yksi oman tutkimukseni teemoista. Asia konkretisoitui, kun jouduin käytännössä pohtimaan suomenkielisten termien englanninkielisiä vastineita. On ehkä jollain tavalla kuvaavaa (tai peräti oireellista?), että olemme suomeksi tottuneet puhumaan joko kulttuuriperinnöstä (cultural heritage) tai luonnonperinnöstä (natural heritage), mutta sanalla perintö (heritage) on suppea lainopilllinen merkitys: "perillisille lain t. jälkisäädöksen nojalla siirtyvä vainajan jäämistö" (Kielitoimiston sanakirja). Meiltähän puuttuu, hyvänen aika, käsite!

Luonnon ja kulttuurin tai yhtä hyvin aineellisen ja aineettoman kulttuuriperinnön erottelut edustavat länsimaisessa ajattelussa, esimerkiksi mytologioissa, tyypillisesti esiintyviä vastakohtapareja. Nämä erityisesti strukturalismiin liitetyt binäärioppositiot jakavat maailmaa vakiintuneisiin ja samalla 'luonnollisiksi' muodostuneisiin luokitteluihin. Oma väitöskirjani, kuten kriittinen "perinnön" tutkimuskin, pohjaa kuitenkin käsitykseen ilmiöstä, joka sisältää samaan aikaan nämä kaikki aspektit: kulttuurin, luonnon, aineellisen ja aineettoman. Tämän laajemman merkityksen yleisempi omaksuminen edellyttäisi kai, että meillä olisi käytössämme siihen viittaava sana?

8.9.2013

Kesän satoa

Olen kirjoittanut kesän aikana muinaismuistolain uudistamista käsittelevän artikkelin Arkeologipäivät 2012 -julkaisuun sekä esseen Göteborgin yliopistossa nyt syyskuussa järjestettävää PhD-seminaaria varten. Lisäksi olin Suomen arkeologisen seuran hallituksen jäsenenä laatimassa seuran lausuntoa esityksestä ensimmäiseksi valtakunnalliseksi kulttuuriympäristöstrategiaksi. Nämä kirjoitus- ja ajatustyöt liittyvät monella tavalla toisiinsa, vaikka palvelevatkin erilaisia tarkoituksia. Pidän niitä myös näkökulmina, jotka rikastuttavat tutkimustani. Kun olen sovittanut ajatuksiani teemoihin ja tehtäviin, joita en ole itse valinnut tai rajannut, olen samalla katsonut omaa työtäni uudelta kantilta.

Montjuïc, Barcelona
Ja toisaalta tutkimuksellinen kehykseni, kysymykset ja ongelmat joista olen kiinnostunut, vaikuttivat tietysti kaikkiin kesän aikana tuottamiini teksteihin. Yksi Göteborgin seminaarin teemoista on aineellisen ja aineettoman kulttuuriperinnön ja näihin liittyvien arvojen suhde. Tarkastelin esseessäni tätä teemaa oman aiheeni valossa, kulttuuriperinnön käsitteelle suomalaisessa arkeologian alan kontekstissa annettujen määritelmien ja merkitysten kautta. Kulttuuriympäristöstrategiassa kiinnitin erityisesti huomiota kulttuuriympäristön käsitteeseen, sen epäselvään määrittelyyn sekä yleiseen käsitteelliseen hämäryyteen esityksessä.

Samoin näen muinaismuistolain uudistamisen tiettyjen, luonnollisiksi muuttuneiden luokittelujen ja konstruktioiden avaamisena, analysointina ja uudelleenmäärittelynä. Tämä ei tarkoita, että oma näkökulmani olisi tyhjentävä tai ainoa mahdollinen tapa tarkastella näitä aiheita. Poliittisten ja hallinnollisten linjausten muodostaminen tai lainsäädännön valmistelu tarkoittaa erilaisten, usein risteävienkin näkemysten ja intressien yhteensovittamista. Parhaimmillaankin lopputulos lienee aina jonkun mielestä kompromissi, mutta sen hyväksyminen on ehkä helpompaa, mikäli asiaa on valotettu mahdollisimman monesta kulmasta ja kaikkia osallisia kuullen.

Suomessa on meneillään tai käynnistymässä useita mittavia kulttuuriperinnön hallinnointiin, suojeluun ja tutkimukseen vaikuttavia hankkeita. Kulttuuriympäristöstrategian lisäksi laaditaan maailmanperintöstrategia ja Suomi kilpailee paikasta maailmanperintökomiteassa. Muinaismuistolain uudistaminen alkaa syksyllä 2013 lain ongelmia kartoittavalla selvityksellä. Suomi liittyi tänä vuonna myös Unescon aineettoman kulttuuriperinnön yleissopimukseen. Sopimuksen toimeenpano tarkoittaa aineellisen kulttuuriperinnön "luettelointia" toistaiseksi tarkemmin määrittelemättömällä tavalla. Näiden hankkeiden toteuttaminen on valtava työ, joka vaatii onnistuakseen menneisyyden tarkkanäköistä analyysia, nykytilanteen kokonaisvaltaista ymmärtämistä sekä innovatiivisia, mutta realistisia visioita tulevaisuudesta. Sellaisia tuloksia syntyy vain työryhmissä, jotka edustavat monipuolista asiantuntijuutta ja kykenevät työskentelemään aktiivisessa yhteistyössä kaikkien sidosryhmien sekä kansalaisten kanssa.

Tavat, joilla arkeologista kulttuuriperintöä ja muinaisjäännöksiä määritellään ja luokitellaan ovat mekanismeja, jotka ylläpitävät tiettyä diskurssia. Määritelmien ja luokkien taustalla olevista konstruktioista ja valinnoista tulee ajan myötä luonnollisia ja kiistämättömiä itsestäänselvyyksiä, jotka ohjaavat toimintaamme. Suomalaisen muinaismuistohallinnon sekä akateemisen arkeologian näkemykset saattavat olla osin törmäyskurssilla, mutta molemmat edustavat kuitenkin vallitsevaa "virallista kulttuuriperintödiskurssia" (authorized heritage discourse, AHD). Aineettomaan kulttuuriperintöön liittyvät arvot, vähemmistöjen, ei-asiantuntijoiden ja kansalaisten osallisuus tai kulttuuriperintö laajempana sosiaalisena ja kulttuurisena ilmiönä ovat kaikki vaikeasti sovitettavissa tähän asiantuntijavaltaiseen tapaan käsittää ja määritellä kulttuuriperintö.

Hiekkakuoppa, Ylämaa

Ja kuitenkin, kulttuuriperintö on monikulttuuriperintöä: kaikkien niiden kokemusten, muistojen ja merkitysten kirjo, joiden avulla ihmiset määrittävät itseään, yhteisöään, ympäristöään, historiaansa ja identiteettiään. Vaikka tieteenharjoittajan rooliin kuuluu objektiivisuus, voi tutkimuksella kuitenkin olla emansipatorisia pyrkimyksiä, tavoitteita asioiden muuttamiseksi. Seuraan politiikkaa ja yhteiskunnallisia asioita aktiivisesti, äänestän kunnon kansalaisen tavoin ja olen tervehtinyt ilolla uutta kansalaisaloitelakia, mutta en kuulu poliittisiin puolueisiin. Tieteellinen tutkimus on toistaisesi tärkein tapani vaikuttaa. Tarkastelen ja analysoin suomalaista versiota "virallisesta kulttuuriperintödiskurssista", jotta voisimme tulla siitä tietoisiksi. Tämä on perusedellytys sen muuttamiseksi.




8.5.2013

XIII Nordic TAG – asioiden äärellä

Aurinkolaiva "Solfar" (Jon Gunnar Arnason 1986), Reykjavik.

Vietin yhden huhtikuisen viikon Reykjavikissa, Islannissa  pohjoismaisessa teoreettisen arkeologian konferenssissa (XIII Nordic TAG). Pidin oman esitykseni 23.4. 2013 sessiossa, jonka otsikko oli "Practice-led Theory". Esitelmäni abstrakti sekä diat löytyvät Academia-profiilistani. Seuraavaksi muutamia poimintoja konferenssin tarjonnasta. Sessioita oli useita samaan aikaan, joten tässä summaamani kokonaiskuva muodostui omien valintojeni kautta. Joku toinen saattoi kokea hyvin erilaisen konferenssin.

En valitettavasti ehtinyt kuulla keynote-luentoja lentoaikatauluni vuoksi, ainoastaan paikalla olleiden kommentteja. Itseäni olisi kiinnostanut erityisesti Stanfordin yliopiston arkeologian keskuksen johtaja ja antropologian professori Lynn Meskellin puhe. Meskell tutkii parhaillaan UNESCOn roolia kansainvälisessä politiikassa sekä kulttuuriperintöön, erityisesti maailmanperintöön, liittyviä eettisiä kysymyksiä. Meskell esitti kuulemani mukaan melko kovaa kritiikkiä UNESCOa kohtaan. Yhteys konferenssin teemaan (Borders, Margins, Fringes. Archaeologies on/from the Edge) oli toisaalta jäänyt epäselväksi, kuten kävi tosin monessa muussakin esityksessä.

Ensimmäisen aamupäivän vietin tromssalaisten järjestämässä "Foregrounding things: Forms and faults of representation" -sessiossa, joka olikin varsinainen uppokaste nykyarkeologian kuumimpaan trendiin: aineellisuuden ja esineiden/asioiden (things) 'paluuseen'. Session tavoitteena oli pohtia erilaisten, vaihtoehtoistenkin esittämisen tapojen ja medioiden soveltuvuutta materiaalisen maailman kuvaamiseen. Siten, että kunnioittaisimme esineellisen todellisuuden ominaisluonnetta. Esitykset ja niiden herättämä keskustelu keskittyivät vahvasti kuvalliseen esittämiseen. Tämä on ehkä osa ongelmaa, kulttuurimme on hyvin visuaalinen. Akateemisen maailman käytännöt ja esitystapojen konventiot voidaan nähdä myös rajoittavana, kuvaamisen rikkautta latistavana kehyksenä. Mikä tietysti havainnollistui kaikissa tieteelliseen konferenssiin kuuluvissa maneereissa.

Hallgrimskirkja, Reykjavik.
Kalmarin Linnaeus-yliopiston arkeologian professori Cornelius Holtorf kertoi projektista, jossa pohditaan ydinjätteiden sijoituspaikkojen merkitsemistä. Millaisin tavoin ja symbolein kertoa tuleville sukupolville maan sisuksissa olevan aineen vaarallisuudesta? Tyydyttävää ratkaisua ei ole toistaiseksi löytynyt. Southamptonin yliopiston arkeologian professori Yannis Hamilakis taas esitti oman kontribuutionsa 'valokuva-esseenä', joka muistutti kuitenkin erehdyttävästi powerpoint-esitystä suoraan paperista luettuine teksteineen. Esitys pohjautui "The Other Acropolis" -projektiin, jossa on tutkittu uudenlaisia tapoja esittää ikoninen monumentti, Ateenan Akropolis, ja pyritty luomaan sille vaihtoehtoisia tulkintoja ja historioita. Projekti on ehdottomasti kiinnostava, vaikka esittämisen tapa ei konferenssissa näyttäytynytkään radikaalin kokeellisena.

Tohtoriopiskelija Þóra Pétursdóttir, toinen session järjestäjistä, vastasi omassa puheenvuorossaan modernien raunioiden ja raunioitumisen valokuvausta koskevaan kritiikkiin. Hylättyjen teollisuuslaitosten, autioituneiden rakennusten ja kylien tai 1900-luvun sotien raunioiden dokumentointi kuvaamalla on akateemista tutkimusta laajempi ilmiö. Hakusana 'modern ruins' tuottaa Googlen kuvahaussa valtavasti valokuvia, jotka näyttävät romahtaneet ja ruostuneet rakenteet taiteellisina asetelmina, omanlaistaan estetiikkaa edustavina, moderneina maisemina. Kriitikot ovat viitanneet tähän villitykseen 'rauniopornona', joka vieraannuttaa ja estetisoi kohteensa yksipuoliseksi kuvalliseksi esitykseksi. Arkeologisen tutkimuksen kontekstissa kritiikki kohdistuu valokuvaukseen pinnallisena ja valikoivana metodina. Vastineeksi Pétursdóttir määritteli uudelleen valikoivuuden, pinnallisuuden ja estetisoinnin käsitteitä sekä lopulta valokuvauksen "sitoumukseksi asioihin/esineisiin" ("engagement with things").

Snorri Sturlussonin kylpyamme, Reykholt.
Tämä "sitoumus asioihin/esineisiin" on hyvä esimerkki retoriikasta, jota session toisen vetäjän, Tromssan yliopiston arkeologian ja sosiaaliantropologian professori Bjørnar Olsenin ympärille muodostuvassa koulukunnassa viljellään. Kutyymiin kuuluu ilmeisesti myös vähintään yksi viittaus Bruno Latouriin/esitys. Jotenkin ristiriitaista tässä 'symmetriseksi arkeologiaksikin' kutsutussa suuntauksessa (esim. Olsen 2012) on, että materiaalisuutta käsitellään hyvin abstraktilla retorisella tasolla – yhteyttä käytäntöön ja juuri siihen käsinkosketeltavaan, moniaistilliseen kokemukseen on vaikea hahmottaa.

Viimeisen päivän paneelikeskustelua edelsivät panelistien esitykset, joista hämmentävimmän tarjoili Norjan Akatemian (Det Norske Videnskaps-Akademi, DNVA) Tutkimuskeskuksen (Senter for grunnforskning) tieteellinen johtaja Brit Solli. Sollin puheenvuoro toisti ajatuksia hänen artikkelistaan Norwegian Archaeological Review'ssa vuonna 2011. Artikkelin yhteydessä julkaistuilla vastakommenteilla ei selvästikään ole ollut vaikutusta hänen näkemyksiinsä. Solli viittasi ensin Laurajane Smithin ja hänen edustamansa kriittisen kulttuuriperinnön tutkimuksen määritelmään kulttuuriperinnöstä diskursiivisena ja sosiaalisesti rakennettuna, tässä ajassa olevien kulttuuristen prosessien tuotoksena. Seuraavaksi Solli totesi, että tämän näkemyksen mukaan "on ok, että talebanit tuhosivat Bamyanin buddha-patsaat", jos niiden arvo kerran oli pelkästään tässä (talebanien) yhteiskunnassa.

Paneelikeskustelun päättäneessä keskustelussa pyysin Sollia täsmentämään kulttuuriperinnön määrittelyn ja kulttuuriperintöä koskevan eettisen päätöksenteon yhteyttä, mutta asia jäi epäselväksi. Sollin mukaan konstruktivistinen määrittely voi toimia demokratiassa, mutta diktatuurissa se aiheuttaa ongelmia. Tähän joku yleisöstä osuvasti kommentoi, että ongelman ydin taitaa kuitenkin olla itse diktatuuri eikä konstruktionismi. Loogisen epäloogiseksi lopuksi Solli päätyi kyselemään, onko joku yleisössä muka sitä mieltä, että patsaiden tuhoaminen oli ok. Ikään kuin saliin laskeutunut hiljaisuus olisi tulkittavissa jonkinlaiseksi hyväksynnäksi hänen näkemyksilleen.

Erik Punaisen ja poikansa Leif Eríkssonin kotitila Eiriksstadir, Haukadalur
Ensimmäisen NTAG:n koettuani jäin pohtimaan, kulkeeko teoreettinen arkeologia kuitenkin omia latujaan, jossain määrin irrallisena siitä, mitä käytännössä teemme? Vaihtuvatko teoreettiset suuntaukset ja paradigmat vain pienen piirin määritteleminä muotihullutuksina, mutta suurin osa arkeologeista jatkaa työtään onnellisen tietämättöminä näistä mullistuksista? Erottautuaksemme entisestä ja luodaksemme jotakin uutta on teoreettisessa keskustelussa mentävä äärimmäisyyksiin, mutta todellisuus on yleensä enemmä keskitietä, yhdistelmiä menneestä ja tulevasta?

Kuitenkin tuntuu, että jotakin on ilmassa. Ehkä on vielä liian aikaista hahmottaa sen muotoa tai antaa sille nimeä. NTAG:n kaltaiset tapahtumat ovat joka tapauksessa tilaisuuksia, joissa uudet tuulet ovat aistittavissa. NTAG 2013 osoitti myös, miten moninainen kirjo tutkijoita ja tutkimusaiheita arkeologian alaan lukeutuu. Se tuntuu vapauttavalta ja innostavalta. Epätyypillistä aihetta tutkivana arkeologina olen törmännyt melko ahtaisiin näkemyksiin siitä, mitä 'oikea arkeologia' on ja etenkin mitä se ei ole. En aio jatkossakaan välittää niistä.

Lähteet
OLSEN, Bjørnar (2012). Symmetrical Archaeology. Teoksessa Ian HODDER (ed.): Archaeological Theory Today. Cambridge: Polity Press, 208–228.
SOLLI Brit, BURSTRÖM Mats, DOMANSKA Ewa, EDGEWORTH Matt, GONZÁLEZ-RUIBAL Alfredo, HOLTORF Cornelius, LUCAS Gavin, OESTIGAARD Terje, SMITH Laurajane & WITMORE Christopher (2011). Some Reflections on Heritage and Archaeology in the Anthropocene. Norwegian Archaeological Review, 44:1, 40–88.












15.4.2013

Muinaisjäännösten merkittävyyden arviointi

Olin alustamassa ja vetämässä työpajaa Museoviraston ja Helsingin yliopiston järjestämässä Muinaisjäännösten merkittävyyden arviointi -työseminaarissa 9.–10.4.2013. Diaesitykset tulevat varmaankin Museoviraston sivuille jossain vaiheessa kevättä ja seminaarijulkaisuakin suunniteltiin. Tiivistän kuitenkin oman puheenvuoroni "Muinaisjäännösten merkittävyyden arviointi: tieteellistä luokittelua vai intuitiivisia arvostelmia?" tässä postauksessa. Alustukseni diat löytyvät Academiasta.

Tarkastelin muinaisjäännösten merkittävyyden arviointia yhdenlaisena luokitteluna, luokittelun teoreettista ja tieteenfilosofista taustaa vasten. Lisäksi pohdin tiedon ja arvojen suhdetta tässä luokittelussa. Olen kirjoittanut luokittelusta ja luonnollisista luokista jo aikaisemmin blogissani, joten en taustoita aihetta uudestaan tässä yhteydessä.

Lähestyin muinaisjäännösten merkittävyyden käsitettä aluksi spontaanisti ja intuitiivisesti, ikään kuin taviksena, en arkeologina tai tutkijana. Yrittäessäni irrottautua ammatistani katsoin aikaan ennen arkeologiuttani, lapsuuteeni Espoon Soukassa. Soukalle yllättävänkin leimallista on meren ja ylipäätään luonnon läheisyys. Tähän liittyvät arkeologisena ilmiönä pronssikautiset röykkiöt, joita omaan lapsuuden elämänpiiriini kuuluneella alueella on useita.

Soukan röykkiöt ovat minulle erityisen merkittäviä kohteita, elämäni ensimmäisinä muinaisjäännöskohtaamisina. Ne kiehtoivat ja herättivät kiinnostuksen menneisyyteen ja arkeologiaan. Tiedustelin Facebookissa muistikuvia myös vanhoilta luokkatovereiltani, entisiltä ja nykyisiltä soukkalaisilta. Röykkiöt ovat olleet yleisesti tiedossa, monilla oli hyvinkin tarkka käsitys siitä, missä näitä kivikasoja sijaitsi. Nekin, joista ei tullut arkeologeja, muistivat ne.

Merkittävyys on siis aina jossain määrin intuitiivista ja subjektiivista, emme pääse irti omasta historiastamme, kokemuksistamme ja muistoistamme. Huomasin myös, että merkitykset ja muistot liittyvät ennemminkin paikkoihin, joilla ei ole tarkemmin määriteltyjä fyysisiä rajoja kuin yksittäisiin kohteisiin. Ne eivät kiinnity vain yhteen ympäristön elementtiin, kuten arkeologiseen kulttuuriperintöön. Kaikki ympärillä merkitsee: maisema ja näkymät, luonto, kasvien värit ja tuoksut, lintujen, meren tai liikenteen äänet. Muistot ja merkitykset ovat osa identiteettiä ja sellaisina yksilöllisiä. Ne voivat kuitenkin kiinnittyä tiettyihin, samoihin paikkoihin ja olla siinä mielessä jaettuja.

Yritykseen määritellä merkittävyyttä kuuluu sen kontekstin määrittely, jossa merkittävyyttä pyritään tavoittamaan. Onko kysymys vain arkeologisesta, tieteellisestä merkittävyydestä vai laajemmasta merkittävyydestä? Merkittävää kenelle? Minkä merkittävyyttä tarkalleen ottaen arvioimme: kiinteiden muinaisjäännösten vai (arkeologisen) kulttuuriperinnön? Yksittäisten muinaisjäännösten vai muinaisjäännöstyyppien? Mikä on merkittävyyden alueellinen taso: maailma, Suomi, maakunta, kunta?

Merkittävyyteen liittyvistä säilyttämisen kriteereistä käytiin keskustelua mm. American Antiquityssa jo 70-luvulla. Tämä diskurssi kytkeytyi käsityksiin arkeologeista menneisyyden "vartijoina". Vartija-arkeologeilla katsottiin olevan velvollisuus ja oikeus säilyttää kulttuuriperintöä omista lähtökohdistaan, jotta pääsy aineistoon on turvattu. Amerikasta esikuvansa hakeneet australialaiset arkeologit ovat yrittäneet tavoittaa merkittävyyden (significance) käsitettä jakamalla se kahteen ominaisuuteen: tutkimukselliseen merkittävyyteen ja edustavuuteen. Käytännössä todettiin, että kriteereitä näiden määrittämiseksi on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta luoda.

Amerikkalaisten ja australialaisten kollegoiden yritykset määritellä merkittävyyttä heijastavat jossain määrin positivistista tieteenkäsitystä: merkitykset ja arvot ovat objekteihin synnynnäisesti kuuluvia ominaisuuksia, jotka vain pitää paljastaa. Esimerkiksi tieteellisellä arvolla ajatellaan olevan fyysinen ilmenemismuoto, joka on mitattavissa oikeanlaisella mittarilla. Tämä on herättänyt kritiikkiä, samoin kuin alkuperäiskansojen osallisuus, tai lähinnä osattomuus heille itselleen tärkeiden kohteiden merkittävyyden arvioinnissa.

Tiedekään ei ole arvovapaata, vaikka se periaatteessa pyrkii siihen. Humen giljotiinina tunnettu väittämä: ”Siitä miten asiat ovat, ei voida päätellä miten niiden pitäisi olla.” tarkoittaa, että tosiasioista, tieteellisestä tiedosta, ei voi johtaa arvoväitteitä tai toisinpäin. Tiede ei siis voi vastata ei-tiedollisiin arvokysymyksiin. Tosiasiaväitteet voivat kuitenkin olla arvorelevantteja, käyttökelpoisia esimerkiksi arvojen vertailussa. Tiede voi tutkia täydentäviä faktoja, joista arvovalinnat riippuvat. Myös ihmisten arvoja voidaan tutkia ja esittää sitten näitä arvoja koskevia tosiasiaväitteitä: millaisia asioita ihmiset pitävät merkittävinä ja miksi. Asiantuntijalla on siis erityisasema, mutta ei arvoasiantuntijana.

Arvokysymyksiä voidaan tarkastella tavoitteiden, keinojen ja seurausten näkökulmasta. Muinaisjäännöksen merkittävyys laajassa merkityksessä ei ole arkeologisen tutkimuksen näkökulmasta kiinnostava kysymys, vaan ennemminkin hallinnossa tarvittava työkalu. Suojelun linjaukset ja luokittelut muokkaavat kuitenkin aineistoa, joka tutkimuksella on käytettävissään.
Muinaismuistolaki ei anna tarkempia suuntaviivoja muinaisjäännöksen merkityksen tai arvon arviointiin, mutta suojelutyössä sitä joudutaan jatkuvasti tekemään. Arvioinnilla haetaan siis perusteluja ensinnäkin niihin tilanteisiin, joissa suojeluarvot ovat uhattuina ja muinaisjäännöksen säilyminen pyritään turvaamaan. Toisaalta etsitään reunaehtoja sille, että muinaisjäännös voi väistyä maankäytön tieltä.

Merkittävyyden kriteerien pohtiminen on eittämättä hyödyllistä, koska ne kertovat jotakin siitä, mikä kulttuuriperinnössä ylipäätään on arvokasta. Mutta mikä tarkoitus merkittävyyden arvioinnilla on suhteessa muinaismuistolaissa määritettyjen kiinteiden muinaisjäännösten määrittelyyn? Suojellun kiinteän muinaisjäännöksen status on jo osoitus siitä, että kohde on arvotettu merkittäväksi. Muuttuuko tämä arvo, jos olemassa on vielä erikseen merkittävien muinaisjäännösten luokka?

Merkittävyyttä ei voi johtaa tiedosta ja tieteellisistä faktoista, mutta tietoa tarvitaan merkittävyyden arvioinnissa. Asiantuntijatieto sisältää tietysti arkeologisen tiedon, mutta myös muun tutkimustiedon, joka koskee kohdetta, kohteen ympäristöä ja aluetta. Muut tunnistetut suojeluarvot tai toisaalta maankäytön suunnitteluun liittyvät linjaukset, suunnitelmat ja selvitykset ovat oleellisia varsinkin jos merkittävyyttä pyritään arvioimaan pikemminkin alueellisena kuin yhteen ympäristöstään irrotettuun kohteeseen liittyvänä ominaisuutena. Jos laajennetaan tiedon käsitettä, niin merkittävyyden arvioinnin kannalta relevantteja lähteitä ovat myös muut kuin asiantuntijat.

Muinaisjäännösten esittäminen nimenomaan arkeologien datapankkina peittää muut kulttuuriset merkitykset, esimerkiksi alkuperäiskansan maailmankuvassa, historia- ja identiteettikäsityksissä. Nämä merkitykset voivat olla sellaisia, että ne katoavat mikäli kohde tutkitaan. Myös muilla kuin alkuperäiskansoilla voi olla oman identiteetin ja historian kannalta tärkeitä paikkoja. Näihin voi liittyä muistojen ja tarinoiden lisäksi erilaisin aistein välittyneitä elämyksiä ja kokemuksia, joita halutaan kenties toistaa tai siirtää. Vaihtoehtoiset, arkeologian näkökulmasta pseudotieteelliset tulkinnat, määritetään yleensä toisarvoisiksi. Suhde tieteelliseen tietoon ja maailmankuvaan ei kuitenkaan tyhjennä niiden arvoa.

Mikäli merkittävyys ymmärretään laajemmin, koko yhteiskuntaa koskevaksi ja kaikkien kansalaisten arvioitavaksi arvoksi, on saatavilla olevalla tiedolla ratkaiseva merkitys. Oleellisessa roolissa ovat siis tarkoituksenmukaiset tietojärjestelmät, mietityt ja toimivat tavat kerätä, esittää, jakaa ja käyttää tietoa monipuolisesti. Tämä on välttämätön perusta arvottamiselle ja siten myös ensisijaista merkittävyyden arviointia koskevien kriteerien ja käytäntöjen luomiseen nähden.

Merkittävyyttä olisi ehkä arvioitava ennemminkin tiettyyn alueeseen tai paikkaan liittyvänä ominaisuutena kuin ympäristöstään irrotetun, arkeologiseksi kohteeksi määritellyn ja rajatun pisteen suhteen. Kulttuuriympäristön rekisteriportaalissa on muinaisjäännösten lisäksi tietoa hoidettavista muinaisjäännöksistä, esinelöydöistä, suojelluista rakennuksista ja valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista ympäristöistä. Jo yhdistämällä näitä tietoja tietoon kulttuurimaisemista, luonnonperinnöstä yms. olisi mahdollista osoittaa erilaisten arvojen keskittymiä. Arkeologinen kulttuuriperintö voi olla yksi arvo alueellisten merkityksien tihentymissä.

Muinaisjäännöksen arvo voidaan nähdä sitä kertovien tarinoiden ja merkitysten summana: arkeologien antamat tulkinnat ovat yhdenlaisia tarinoita. Merkittävyys lisääntyy, kun tarinoita kertyy ja kohteita koskeva tieto rikastuu. Tietoa kulttuuriperinnöstä voidaan rikastaa monin tavoin. Social tagging tarkoittaa prosessia, jossa käyttäjät lisäävät metadataa jaettavalle sisällölle avainsanojen muodossa. Jos esimerkiksi muinaisjäännösrekisteri olisi avoin vuorovaikutteinen tietojärjestelmä, kuka tahansa voisi käydä antamassa siellä oleville kohteille tunnisteita tai tuottaa niitä koskevaa tietoa.

Mikäli merkittävyyttä halutaan käyttää arkeologisen kulttuuriperinnön suojelua koskevassa harkinnassa ja päätöksenteossa, käsitteen intuitiivisuus, dynaamisuus ja suhteellisuus on hyväksyttävä. Kaiken arkeologisen kulttuuriperinnön merkittävyyttä täsmällisesti tai määrällisesti kuvaavan tutkimustiedon tavoittelu on epärealistista ja hämärtää merkittävyyden luonteeseen kuuluvaa subjektiivisuutta ja moninaisuutta. Merkittävyyden arvioinnissa siirrytään fyysisten jäännösten tunnistamisesta, dokumentoinnista ja tulkinnasta kulttuuriperinnön suojelua koskeviin arvovalintoihin. Kulttuuriperintö on tietyssä mielessä aina aineetonta ja ehdottomasti osa nyky-yhteiskuntaa. Myös merkittävyyden täytyy olla sitä.

Lähteet
Bell, Duncan (2008). Agonistic Democracy and the Politics of Memory. Constellations: An International Journal of Critical and Democratic Theory, 15 (1), 148–166.
Bickford, Anne & Sullivan Sharon (1984). Assessing the research significance of historic sites. Teoksessa S. Sullivan & S. Bowdler (eds): Site Surveys ans Significance Assessments in Australian Archaeology. Canberra, Department of Prehistory, Research School of Pacific Studies, The Australian National University. 
Bowdler, Sandra (1981). Unconsidered trifles? Cultural resource management, environmental impact statements and archaeological research in NSW. Australian Archaeology, 12 (4), 334–40.
Bowdler, Sandra (1984). Archaeological significance as a mutable quality. Teoksessa S. Sullivan & S. Bowdler (eds): Site Surveys and Significance Assessments in Australian Archaeology. Canberra, Department of Prehistory, Research School of Pacific Studies, The Australian National University.
Bowker, Geoffrey C. & Star, Susan Leigh (1999). Sorting Things Out. Classification and Its Consequences. Cambridge (MA), The MIT Press. 
Smith, Laurajane (2004). Archaeological Theory and the Politics of Cultural Heritage. New York, Routledge.
Waterton, Emma & Smith, Laurajane (eds.) (2009). Taking Archaeology out of Heritage. Newcastle upon Tyne, Cambridge Scholars Publishing.

15.3.2013

Talletamme termipankkiin


Päätimme viime maanantaina Suomen arkeologisen seuran vuosikokouksessa lähteä mukaan Tieteen kansalliseen termipankkiin. SARKS (käytännössä minä seuran valtuuttamana) koordinoi siis suomalaisen arkeologian alan edustusta termipankissa, kokoaa asiantuntijaryhmän ja välittää tietoa työn edistymisestä sekä termipankin kuulumisia. Kirjoitin juuri ilmestyneeseen Muinaistutkijaan 1/2013 jutun termipankista Suomen arkeologeille osoitettavan talkookutsun taustoitukseksi. Tämä blogipostaus on tiivistelmä tuosta artikkelista.

Tieteellisten seurain valtuuskunta (TSV) on yhteistyössä mm. Helsingin yliopiston, Suomen Akatemian, Kotimaisten kielten keskuksen (Kotus), Sanastokeskuksen (TSK) ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) kanssa käynnistänyt Tieteen kansallinen termipankki (TTP) -hankkeen. Tarkoituksena on rakentaa kaikkien Suomessa harjoitettavien tieteenalojen yhteinen, avoin ja jatkuvasti päivitettävä termitietokanta tiedeyhteisön ja kansalaisten käyttöön. 

Hanke toteutetaan talkooperiaatteella yhteistyössä koko maan tutkijoiden kanssa. Termipankki tarjoaa verkossa toimivan wiki-alustan termityölle ja termeistä käytävälle keskustelulle. Tieteen termipankkia on kehitetty kolmessa pilottihankkeessa, joiden tieteenalat ovat kasvitiede, kielitiede ja oikeustiede. Pilottivaiheen nyt päätyttyä muidenkin tieteenalojen edustajat voivat perustaa omia asiantuntijaryhmiään ja ryhtyä yhdessä kokoamaan oman alansa tärkeitä termejä. 

Yliopistojen ja tutkimuslaitosten on palveltava yhteiskuntaa laissa säädetyillä kansalliskielillä, suomeksi ja ruotsiksi. Siksi tieteen teossa tarvitaan omakielisiä termejä. Jos niitä ei kehitetä ja huolleta, kadotamme kyvyn yleistajuistaa tutkimusta omalle kieliyhteisöllemme, sekä suurelle yleisölle että muulle tiedeyhteisölle. Toisaalta tutkijalla täytyy olla mahdollisuus ajatella omalla äidinkielellään, niin ettei kieli rajoita ilmaisua. Suomen kieltä tieteen kielenä halutaan siis vaalia; tieteellisten termien kerääminen on osa tätä suojelutyötä. Termeihin suhtaudutaan tieteellistä tutkimusta ylläpitävänä rakenteena, joka halutaan tehdä näkyväksi. 

Termipankin kehittäjät kutsuvat termityössä sovellettavaa toimintatapaa ”rajoitetuksi talkoistamiseksi”, koska ainoastaan asiantuntijastatuksen saaneet talkoolaiset pääsevät muokkaamaan oman alueensa termejä. Termeistä käytävään keskusteluun voivat kuitenkin osallistua kaikki omalla nimellään termipankkiin rekisteröityneet internetin käyttäjät. Termipankin kehittäjät toivovat, että termipankissa tehtävästä työstä tulee pysyvää, jatkuvasti rahoitettua toimintaa. Termityö on julkaisemista, yhteisöllistä työskentelyä tieteen tehtävissä. Sellaisena se on kirjattavissa meriitiksi myös julkaisu- ja ansioluetteloihin.

Kunkin tieteenalan aihealue koostuu ns. käsitesivuista, joilla saattaa esiintyä useampi synonyyminen nimitys, haluttaessa myös monella kielellä. Käsitesivuun voidaan liittää tekstin lisäksi kuvia, kaavioita, multimediaa tai linkkejä varsinaisiin artikkelisivuihin Wikipediassa. Oleellista on, että termipankkiin dokumentoituu myös termeistä käytävä keskustelu ja päivityshistoria on jäljitettävissä. Tämä auttaa esimerkiksi opiskelijoita ymmärtämään tieteellisen käsitteistön konstruktivistista luonnetta sekä havainnoimaan tieteenalojen välisiä yhteyksiä. Koulukuntien ja tutkimussuuntien erot voivat näkyä myös käännösvastineissa. Termipankin tavoitteena on luoda kokonaan uusi foorumi tieteellisen keskustelun käymiseen.  

Termipankin periaatteet ja termityö ylipäätään liittyvät läheisesti omaan valmisteilla olevaan väitöskirjaani. Tutkin alamme käsitteitä ja muodostan väitöskirjani osana arkeologista kulttuuriperintöä kuvaavan ontologian eli tietokoneiden ymmärtämällä kielellä kirjoitetun sanaston. Omassa tutkimuksessani ontologian lähtökohtana ovat muinaisjäännösrekisterin sekä Metsähallituksen inventointien tietojärjestelmän asiasanat, esineellinen kulttuuriperintö rajautuu sen ulkopuolelle. Olin pohtinut ontologisoitavien käsitteiden määrittelyä ja keskusteluttamista arkeologiyhteisölle avoimella wiki-alustalla, ja termipankki tarjoaa tähän nyt oivallisen tilaisuuden.

Helsingin yliopiston arkeologian oppiaineen sivuille kootut keramiikkatyyppejä sekä kivi- ja rautakauden esineistöä esittelevät oppimateriaalit muodostavat vastaavan aihealueen, jonka ontologisoinnille olisi myös todellista tarvetta. Kattava, loogisesti jäsennelty sanasto on välttämätön esimerkiksi yhteisen verkossa käytettävän löytöjen luettelointityökalun kehittämiseksi. Arkeologit voivat siis ryhtyä termityöhön valmiiden sanalistojen pohjalta, vaikka yksittäisiä termejä halukkaat lisäisivätkin mielensä mukaan.

Hallinto tekee tietojärjestelmiä ja työkaluja hallinnon tarpeisiin, tieteellisen tutkimuksen tekijöillä voi olla toisenlaisia intressejä. Termipankki edistää toivottavasti akateemisen ja hallinnollisen arkeologian vuoropuhelua ja viestintää, mutta palvelee myös arkeologian harrastajia, kääntäjiä, toimittajia ja kaikkia aiheesta kiinnostuneita. Jos pohdimme yhdessä mitä tavoittelemme, löydämme todennäköisemmin ratkaisuja jotka hyödyttävät ja helpottavat tutkimuksen tekoa tulevaisuudessa. Termipankissa voimme käynnistää tämän työn ja luoda yhteisenä pääomanamme perustaa kehitykselle sekä uusille hankkeille.


LÄHTEET
HAKULINEN, A., LAITINEN, L. & NUOLIJÄRVI, P. 2010. Tieteen termitalkoisiin! Tieteessä tapahtuu 28 (4–5): 51–52. <http://ojs.tsv.fi/index.php/tt/article/view/2796/2564>
LAITINEN, Lea 2012. Omakielisten termien merkitys: rinnakkaiskielisyys. Esitelmä Tieteiden talossa Tieteen kansallinen termipankki -seminaarissa 9.11.2012. <http://tieteentermipankki.fi/mediawiki/images/d/de/TTPLaitinen_9.11.pdf>
Suomen kielen lautakunta (Kotus) 2010. Vetoomus suomen kielen aseman turvaamiseksi tieteen ja korkeimman opetuksen kielenä. <http://www.kotus.fi/files/1429/Vetoomus_lautakunta_2010.pdf>
 



26.2.2013

Arkeologian teoria ja muinaismuistohallinto


Laurajane Smith käsittelee teoksessaan "Archaeological Theory and the Politics of Cultural Heritage" (2004) arkeologian teoriaa käsitejärjestelmänä, paradigmaattisena kokonaisuutena, eikä substantiaalisena tiettyä kysymystä selittävänä mallina. Smithin tavoitteena on teoretisoida myös hallintoa ja tutkia sen vaikutusta arkeologian tieteenalan teoriaan ja käytäntöihin. Hän ymmärtää hallinnon prosessina, jossa asiantuntijat  ja muut ryhmät kohtaavat intresseineen (vrt. 'kulttuuriperintöprosessi'). Hallinnon kautta arkeologia on osa valta-asetelmia ja poliittisia kysymyksiä, kun arkeologista tietoa käytetään määrittämään sitä, mikä on säilytettävää kulttuuriperintöä. Tällöin hallinto myös vaikuttaa siihen, millaiseksi akateemisen tutkimuksen käytettävissä oleva arkeologinen aineisto muodostuu.

Smithin keskeisiä väitteitä on, että arkeologian teoria, erityisesti 'Uusi Arkeologia', oli perustavassa roolissa, kun kulttuuriperinnön hallinnoinnin politiikkaa, käytäntöjä ja lainsäädäntöä luotiin USA:ssa ja Australiassa. 'Uusi Arkeologia' tai prosessualistinen teoria/arkeologia kehittyi USA:ssa 60-luvulta lähtien vastavoimaksi arkeologian kulttuurihistorialliselle suuntaukselle, ja 80-luvulle saavuttaessa prosessualistinen teoria oli jo valtavirtaa. Oman tutkimukseni näkökulmasta kiinnostavaa on: Ovatko prosessualistien aivoitukset muokanneet meidänkin muinaismuistohallintoamme? Heijastuvatko prosessualismin perusoletukset edelleen hallintovirkamiesten käsityksiin arkeologisesta kulttuuriperinnöstä ja arkeologiasta tieteenä? Ja ennen kaikkea, voisiko tämä vaikutus olla kaksisuuntainen: onko hallinnon toiminnalla vaikutusta arkeologian teoriaan?

Suomalaista arkeologiaa on kritisoitu 'teoriattomuudesta', mutta kyseessä on ehkä ennemmin teorian tiedostamattomuus. Teoria on aina läsnä, uponneena käytäntöihimme. Teoria ohjaa 'arkeologisen katseen' kohdistumista: kiinnostuksemme kohteita, havaintojen tekoa sekä niiden tulkintaa. Ihmiset harvemmin julistautuvat tietyn teorian tai paradigman kannattijiksi, vaan ne konstruoidaan jälkikäteen. Vai oliko 'Uusi Arkeologia' kuitenkin jonkinasteinen mullistus meikäläisittäinkin? Kysyin aikoinaan asiasta nyt jo edesmenneeltä professoriltamme, Ari Siiriäiseltä oppihistoriaa käsitelleellä luennolla. Muistelen, että Siiriäisen mukaan prosessualismi ei rantautunut valtameren takaa Suomeen (tai Arin omaan ajatteluun) "liput ja viirit liehuen", täsmällisesti eksplikoituna mallina.

Suomessa hallintoviranomainen eli Museovirasto on jo pitkään antanut arkeologisten kenttätöiden raportointia ja dokumentointia koskevia ohjeita - tuoreimpana ja laajimpana Suomen arkeologisten kenttätöiden laatuvaatimukset (SALAVA), jonka laadinnassa olin itsekin alkuvaiheessa mukana. Opiskeluaikana joku huomauttikin, että meistä koulutetaan 'museovirastoyhteensopivia', kun viranomaisen sanelemien käytäntojen opettelu oli niin keskeisessä roolissa erityisesti kenttätyökursseilla.

Koska Museovirasto vastaa maanlaajuisesti arkeologisten tutkimusraporttien ja löytöjen säilytyksestä ja arkistoinnista, on yhdenmukaisuuden vaalimiseksi tietysti perusteltua ohjeistaa lukuisia toimijoita. Ohjeet eivät ole kuitenkaan rajoittuneet muotoseikkoihin, vaan samalla on ohjattu sisältöä, sitä mitä raportoidaan ja dokumentoidaan. Uskallan väittää, että tätä kautta hallinto on ollut keskeinen tekijä myös monien akateemisten tutkimuskäytäntöjen muotoutumisessa. Voi myös kysyä, kuinka paljon tiukka ohjeistus on rajoittanut kenttätyön ja sen menetelmien kehitystä.

Museovirasto myöntää tutkimusluvat kajoaviin arkeologisiin tutkimuksiin sekä antaa lausuntoja koskien erilaisia alueidenkäyttöhankkeita. Näissä lausunnoissa esitetään arvio hankkeen vaikutuksista arkeologiseen kulttuuriperintöön, mutta samalla viranomaisella on tilaisuus ja velvollisuuskin kertoa kulttuuriympäristön suojelun merkityksestä tai mahdollisesti edellytettävien tutkimusten perusteista. Arkeologisia tutkimuksia tai muinaisjäännösten suojelua perustellaan yleensä lainsäädäntöön vedoten ja viranomaisen määrittämilla linjauksilla, usein lähes sanasta sanaan määrämuotoisesti. Lausunnoissa saattaa kuitenkin olla ilmaisuja, jotka valottavat virkamiesten käsityksiä enemmän kuin retorisesta työkalupakista poimitut valmiit fraasit. Näitä helmiä minä primääriaineistooni erityisesti etsin.

Arkelogian alan akateeminen tutkimus ja hallinto ovat erillisiä, erilaisiin tavoitteisiin pyrkiviä instituutioita, mutta ne ovat kuitenkin jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Näillä aloilla työskentelevät ihmiset tekevät sen, mitä suomalainen arkeologia on tällä hetkellä - teoriassa ja käytännössä. Uskon löytäväni käsitteitä analysoimalla kummastakin kontekstista käsityksiä tai määritelmiä, jotka ovat liitettävissä myös laajempaan teoreettiseen viitekehykseen. Vaikka vaikutuksen alkuperää tai suuntaa näiden kahden diskurssin välillä onkin ehkä mahdoton erotella.


Lähteet 
SMITH, Laurajane (2004). Archaeological theory and the politics of cultural heritage. London, Routledge.

15.2.2013

Kulttuuriperintö on aineetonta

Kootessani tutkimuskirjallisuutta olen säännöllisesti törmännyt nimeen Laurajane Smith. Syntyjään australialainen Smith työskentelee tällä hetkellä tutkijana Canberran yliopistossa (Australian National University), mutta on myös vierailevana professorina Göteborgin yliopiston kulttuuriperinnön tutkimuksen opinnoissa, toimittajana kahdessa alan keskeisistä journaaleista ('Journal of Heritage Studies' ja 'Key Issues in Cultural Heritage') sekä perustaja ja tämänhetkinen puheenjohtaja kriittisen kulttuuriperinnön tutkimuksen järjestössä (Association of Critical Heritage Studies). Hänen tutkimusalansa määrittyy siis kulttuuriperinnön tutkimukseksi, mutta samoin kuin allekirjoittanut, Smith on koulutukseltaan arkeologi.

Taustamme on yhtäläinen myös siinä suhteessa, että Smith on työskennellyt hallinnon puolella ennen akateemista uraansa. Tästä ja/tai monista muista syistä johtuen näytämme olevan kiinnostuneita hyvin samankaltaisista kysymyksistä, tutkimusasetelmista ja metodologiasta. Smithin erityisinä intresseinä ovat kulttuuriperinnön teoretisointi kulttuurisena prosessina/käytäntönä sekä kulttuuriperinnön  teorian, käytännön ja kulttuuripolitiikan välisten yhtymäkohtien tarkastelu. Smith on tutkinut pitkään kulttuuriperinnön ja siitä käytävän keskustelun ("discourses") roolia mm. poliittissa liikkeissä, erityisesti alkuperäiskansoihin ja monikulttuurisuuteen liittyvissä kysymyksissä.

Smith kyseenalaistaa fyysisen, aineellisen kulttuuriperinnön 'ylivallan' ajattelussamme, ja yksi hänen perustavista argumenteistaan on: "all heritage is intangible" (2006). Kulttuuriperintö on Smithin mukaan paitsi tapa kommunikoida, luoda merkityksiä ja kokea elämyksiä, myös diskurssi itsessään. Smith katsoo, että vallitseva länsimainen tapa käsittää kulttuuriperintö ("authorized heritage discourse") korostaa kulttuuriperinnön luonnetta materiaalisina kohteina, joita voidaan kartoittaa, tutkia, hallinnoida, konservoida ja suojella lainsäädännön, sopimusten, suositusten ja julistusten nojalla. Samalla hallitaan kuitenkin myös kulttuurisia ja sosiaalisia arvoja ja merkityksiä, ihmisten kokemuksia kultuuriperinnöstä ja omasta ympäristöstään. Tiedostettiinpa tätä tai ei.

Smithin monivuotisen tutkimuksen tuloksena syntynyt teos ”Archaeological theory and the politics of cultural heritage” (2004) käsittelee paitsi tieteellisen arkeologian ja kulttuuriperinnön hallinnon suhdetta, myös Pohjois-Amerikan ja Australian alkuperäiskansojen roolia oman kulttuuriperintönsä tutkimuksessa ja hallinnoinnissa. Tähän asetelmaan sisältyy paljon jännitteitä, vääryyksien, alistamisen ja suoranaisen väkivallan tahraamaa historiaa. Tutkimuksella voi siten ajatella olevan myös emansipatorisia tavoitteita. Itse haluaisin tarkastella ihmisten oikeutta kulttuuriperintöön ja sen määrittelyyn yleisemmin, rinnastamalla alkuperäiskansat kansalaisiin, jokamiehiin ja -naisiin. Kulttuuriperintö voi olla osa identiteetin ja omanarvontunnon muodostumista, oman perheen ja suvun historian kiinnittäjä, tuttuja paikkoja ja niihin liittyviä muistoja - muidenkin kuin alkuperäiskansojen elämässä.

Smith asettaa 'vallitsevaa diskurssia' ylläpitävien asiantuntijoiden, arkeologien ja hallintoviranomaisten, vastapariksi siis alkuperäiskansojen edustajat - omien tutkimusintressiensä mukaisesti asiaa konkretisoiden. Itse ajattelen, että vallitseva diskurssi ei ole välttämättä sekään niin yksiääninen, millaiseksi Smith sen kuvaa. Vaikka tunnistankin ajatuksen kulttuuriperinnöstä 'pisteinä kartalla', ja tietty yleistäminen ollee välttämätöntä ilmiön teoretisoimiseksi. Oman tutkimukseni ennakko-oletuksia on suomalaisen arkeologian alan sisäinen ristiriita, hallinnollisen ja akateemisen arkeologian välillä. Tähän asetelmaan sisältyy ehkä kultuuriperintöä koskevien käsitysten (diskurssien...) kamppailu, keskustelu jossa samoilla sanoilla puhutaan eri asioista?

Lähteet
SMITH, Laurajane (2006). Uses of Heritage. 
SMITH, Laurajane (2004). Archaeological theory and the politics of cultural heritage. London, Routledge. 

4.2.2013

Tutkimuksellinen perheeni

Keskityn tutkimustyössäni tänä vuonna empiirisen aineiston (tekstit ja haastattelut) kokoamiseen sekä alustavaan analysointiin. En aio lähettää kysymyksiäni haastateltaville etukäteen, enkä käsittele niitä tai haastattelujen kulkua täällä. Aloitan blogissani sen sijaan sarjan aikaisempaa tutkimusta tiivistäviä postauksia. Käyn kevään aikana läpi tärkeimpiä lähteitäni ja pyrin uuttamaan niistä olennaisen. Nostan tietysti esiin sisältöjä, jotka vertautuvat omiin tutkimuskysymyksiini ja -asetelmaani. Toisaalta tarkastelen tutkimuskirjallisuutta myös 'teknisestä' näkökulmasta: millaisia rakennelmia muut ovat koonneet tieteellisen tutkimuksen elementeistä?

Tärkeä osa tutkijaksi oppimista on oman viiteryhmänsä löytäminen. Keiden kanssa riittäisi juteltavaa yön pimeinä tunteina? Etsin keskusteluja, joihin tutkimukseni sopisi puheenvuoroksi. Tarkoituksenani ei kuitenkaan ole julistautua tiukasti tietyn suuntauksen tai alan edustajaksi. Olen arkeologi, mutta en tee varsinaisesti arkeologista tutkimusta. Tarkastelen suomalaista arkeologiaa ja arkeologien yhteisöä ennemminkin tutkimuskohteena ja tapauksena. Teoreettinen lähestymistapani on sosiaalinen konstruktionismi väljästi määriteltynä. Ajattelen siis, että osa (ei koko) todellisuudestamme rakentuu kielellisessä vuorovaikutuksessa, ja jotkut käsitteet ovat siten suhteellisia ja muuttuvia - kuten käsityksemme kulttuuriperinnöstä.

Kulttuuriperinnön tutkimus on Suomessa vasta muotoutumassa kokoavana, yhtenäisenä tieteenalana. Perinteisesti se on ollut luonteeltaan humanistista ja monitieteistä, erilaisia yhdistelmiä etnologiatieteiden ja historiantutkimuksen lähestymistavoista. Näkökulmien kirjo säilynee jatkossakin, vaikka kulttuuriperinnön tutkimus löytäisikin vain sille ominaisen identiteetin. Angloamerikkalaisessa kontekstissa kulttuuriperinnön tutkimus näyttäytyy käsitykseni mukaan leimallisemmin yhteiskunnallisena ja poliittisena, myös yhteiskuntatieteellisiä metodeja hyödynnetään laajemmin. Tämä painotus vastaa omia intressejäni.

Arkeologian ja historiantutkimuksen piirissä on tutkittu arkeologiseen kulttuuriperintöön liitettyjä merkityksiä ja pyrkimyksiä aate- ja oppihistoriallisista näkökulmista. Museologia (heritologia) taas tarkastelee nykyisellään myös kulttuuriperinnön yhteiskunnallista ulottuvuutta: kulttuurisia prosesseja, jotka synnyttävät museoita ja perustelevat tiettyjen todistuskappaleiden säilyttämistä. Folkloristiikassa ja maisemantutkimuksessa on niin ikään käsitelty kulttuuriperintöä konstruktionistisista lähtökohdista. 


Kulttuuriperinnön dokumentaatio, digitaalinen kulttuuriperintö ja erityisesti ontologiat ovat myös arkistotieteen ja informaatiotieteiden tutkimuskohteita. Tutkimuksen, hallinnon sekä muiden tahojen välisen yhteistyön ja kommunikoinnin ongelmat kietoutuvat usein tiedonhallintaan. Käsitteiden tutkimus ja ontologioiden muodostaminen ovat osa toimivan infrastruktuurin kehittämistä. Ongelmana tässä kehitystyössä on mielestäni ollut liiallinen keskittyminen teknologiaan ja rakenteisiin, sisällöllisten tavoitteiden kustannuksella. Tiedon säilytyksessä, saatavuudessa ja jakamisessa - tiedon määrittelyyn ja 'omistajuuteen' liittyvissä kysymyksissä ylipäätään - on aina kyse myös vallasta. 

Vallan ja tiedon suhdetta on käsitelty paljon yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa. Valta on oleellinen käsite esimerkiksi valtio-oppiin kuuluvissa politiikan sekä hallinnon ja organisaatioiden tutkimuksessa. Yhteiskuntatieteellinen ympäristöntutkimus tarjoaa erilaisia teoreettisia tapoja ympäristön käsitteellistämiseksi. Se tarkastelee lisäksi tapoja, joilla ympäristön sekä erilaisten sosiaalisten, poliittisten ja taloudellisten vaateiden välistä yhtälöä on ratkottu. Mikä on keskeistä kulttuuriympäristönkin vaalimisessa.

11.1.2013

Ensimmäisen vuoden tilinpäätös

Toimin tohtoriopintojeni ohella Suomen arkeologisen seuran rahastonhoitajana, joten tammikuussa lukujärjestyksessäni on kirjanpidon viimeistely sekä tilinpäätöksen teko. Samassa hengessä olen tehnyt katsausta myös omiin tekemisiini viime vuonna. Taloudenhoitajana seuraan rahan käyttöä ja huolehdin varojemme riittävyydestä. Väitöskirjaprojektini johtajana tarkkailen omaa ajankäyttöäni sekä työsuunnitelmani ja aikatauluni pitävyyttä. Paljastan jo tässä vaiheessa, että kumpikaan näistä vastuullani olevista tehtävistä ei ainakaan viime vuoden perusteella ole johtamassa katastrofiin.

Seuran tilit käsitellään muualla, joten jatkan tässä vain henkilökohtaisen opintosuoritukseni arviointia. Vuosi 2012 näyttää numeroiksi tiivistettynä seuraavalta: 1 artikkeli (ei-referoitu), 19 blogipostausta, 2 esitelmää kansainvälisissä konferensseissa, 2 esitelmää kotimaisissa tilaisuuksissa, 1 esitelmä kansainvälisessä tutkijaseminaarissa, 1 esitelmä ja 1 alustus HY:n tutkijaseminaarissa, 2 esitelmää Memornet-tohtoriohjelman tapaamisissa, 1 opetusluento ja 36 opintopistettä. Tekemistä riitti, välillä ehkä liiankin kanssa. Loppuvuoden kiireet hyydyttivät ainakin tämän blogini, mutta yritän parantaa taas tahtia.

Tavoitteenani oli viime vuonna käyttää jokainen eteen tullut tilaisuus oman tutkimukseni esittelyyn. Halusin kertoa siitä mahdollisimman monelle ja kuulla aiheeni sekä suunnitelmieni herättämiä ajatuksia. Kaikki esiintymiseni ovat poikineetkin ainakin yhden arvokkaan kommentin tai kontaktin. Olen samalla tutustunut uuteen työympäristööni ja esittäytynyt yhteisössä, jossa haluan toimia. Palaute on ollut rohkaisevaa ja olen entistä vakuuttuneempi siitä, että tutkimuskysymykseni kiinnostavat muitakin kuin minua. Se on oleellista, koska tässä työssä tarvitaan paljon uskoa itseen ja omaan asiaan.

Tiedän myös huiman paljon enemmän siitä, mitä kollegani, muut tohtoriopiskelijat sekä jo tohtoroituneet, tutkijankammioissaan puuhaavat. Osaan siten välittää vastaan tulevia kiinnostavia lähteitä tai linkkejä mahdollisesti kiinnostuneille. Olen saanut erittäin hyviä vihjeitä myös itse. Monet tekevät töitä "eristyksissä" omilla työhuoneillaan tai kotona (kuten minä), mikä saattaa johtaa henkiseenkin kammioitumiseen. Välillä on virkistävää ja suorastaan terveellistä tavata muitakin ihmisiä kuin perheenjäseniä...

Yliopistolla kuten kaikissa organisaatioissa on ogelmansa, mutta minä olen viettänyt lämpimän jälleennäkemisen jälkeistä kuherrusvuotta alma materin kanssa. Olen poiminut mieleisiäni kursseja, kuullut innostavia luennoitsijoita ja saanut valtavasti aineksia omaan ajatteluuni. Olen myös jättänyt kylmästi kesken latteita tai tylsien esiintyjien luennoimia kursseja. Olen havainnut intressieni muuttuneen aika lailla edellisten opiskelijavuosieni jälkeen. Teoreettisen filosofian lisäksi kiinnostavimmat teemat löytyvät nyt valtiotieteellisen tiedekunnan puolelta. Se näkynee myös väitöskirjassani.

Yritän jatkossakin tehdä oikeita asioita oikeassa järjestyksessä. Alkaneella kevätkaudella työsuunnitelmassani on empiirisen aineiston kerääminen; ryhdyn siis haastattelemaan suomalaisia arkeologeja. On todella jännittävää nähdä, mihin suuntaan tulevat keskustelut tutkimustani vievät.

Mikä tärkeintä, olen huomannut todella nauttivani tutkimuksen tekemisestä ja iloinnut vapaudestani työskennellä ja ajatella vain omiin nimiini. Lupaan muistaa tämän niinä hetkinä, kun elämän realiteetit tuntuvat painavan jonnekin pimeisiin syövereihin. Valoa on näkyvissä.