8.9.2013

Kesän satoa

Olen kirjoittanut kesän aikana muinaismuistolain uudistamista käsittelevän artikkelin Arkeologipäivät 2012 -julkaisuun sekä esseen Göteborgin yliopistossa nyt syyskuussa järjestettävää PhD-seminaaria varten. Lisäksi olin Suomen arkeologisen seuran hallituksen jäsenenä laatimassa seuran lausuntoa esityksestä ensimmäiseksi valtakunnalliseksi kulttuuriympäristöstrategiaksi. Nämä kirjoitus- ja ajatustyöt liittyvät monella tavalla toisiinsa, vaikka palvelevatkin erilaisia tarkoituksia. Pidän niitä myös näkökulmina, jotka rikastuttavat tutkimustani. Kun olen sovittanut ajatuksiani teemoihin ja tehtäviin, joita en ole itse valinnut tai rajannut, olen samalla katsonut omaa työtäni uudelta kantilta.

Montjuïc, Barcelona
Ja toisaalta tutkimuksellinen kehykseni, kysymykset ja ongelmat joista olen kiinnostunut, vaikuttivat tietysti kaikkiin kesän aikana tuottamiini teksteihin. Yksi Göteborgin seminaarin teemoista on aineellisen ja aineettoman kulttuuriperinnön ja näihin liittyvien arvojen suhde. Tarkastelin esseessäni tätä teemaa oman aiheeni valossa, kulttuuriperinnön käsitteelle suomalaisessa arkeologian alan kontekstissa annettujen määritelmien ja merkitysten kautta. Kulttuuriympäristöstrategiassa kiinnitin erityisesti huomiota kulttuuriympäristön käsitteeseen, sen epäselvään määrittelyyn sekä yleiseen käsitteelliseen hämäryyteen esityksessä.

Samoin näen muinaismuistolain uudistamisen tiettyjen, luonnollisiksi muuttuneiden luokittelujen ja konstruktioiden avaamisena, analysointina ja uudelleenmäärittelynä. Tämä ei tarkoita, että oma näkökulmani olisi tyhjentävä tai ainoa mahdollinen tapa tarkastella näitä aiheita. Poliittisten ja hallinnollisten linjausten muodostaminen tai lainsäädännön valmistelu tarkoittaa erilaisten, usein risteävienkin näkemysten ja intressien yhteensovittamista. Parhaimmillaankin lopputulos lienee aina jonkun mielestä kompromissi, mutta sen hyväksyminen on ehkä helpompaa, mikäli asiaa on valotettu mahdollisimman monesta kulmasta ja kaikkia osallisia kuullen.

Suomessa on meneillään tai käynnistymässä useita mittavia kulttuuriperinnön hallinnointiin, suojeluun ja tutkimukseen vaikuttavia hankkeita. Kulttuuriympäristöstrategian lisäksi laaditaan maailmanperintöstrategia ja Suomi kilpailee paikasta maailmanperintökomiteassa. Muinaismuistolain uudistaminen alkaa syksyllä 2013 lain ongelmia kartoittavalla selvityksellä. Suomi liittyi tänä vuonna myös Unescon aineettoman kulttuuriperinnön yleissopimukseen. Sopimuksen toimeenpano tarkoittaa aineellisen kulttuuriperinnön "luettelointia" toistaiseksi tarkemmin määrittelemättömällä tavalla. Näiden hankkeiden toteuttaminen on valtava työ, joka vaatii onnistuakseen menneisyyden tarkkanäköistä analyysia, nykytilanteen kokonaisvaltaista ymmärtämistä sekä innovatiivisia, mutta realistisia visioita tulevaisuudesta. Sellaisia tuloksia syntyy vain työryhmissä, jotka edustavat monipuolista asiantuntijuutta ja kykenevät työskentelemään aktiivisessa yhteistyössä kaikkien sidosryhmien sekä kansalaisten kanssa.

Tavat, joilla arkeologista kulttuuriperintöä ja muinaisjäännöksiä määritellään ja luokitellaan ovat mekanismeja, jotka ylläpitävät tiettyä diskurssia. Määritelmien ja luokkien taustalla olevista konstruktioista ja valinnoista tulee ajan myötä luonnollisia ja kiistämättömiä itsestäänselvyyksiä, jotka ohjaavat toimintaamme. Suomalaisen muinaismuistohallinnon sekä akateemisen arkeologian näkemykset saattavat olla osin törmäyskurssilla, mutta molemmat edustavat kuitenkin vallitsevaa "virallista kulttuuriperintödiskurssia" (authorized heritage discourse, AHD). Aineettomaan kulttuuriperintöön liittyvät arvot, vähemmistöjen, ei-asiantuntijoiden ja kansalaisten osallisuus tai kulttuuriperintö laajempana sosiaalisena ja kulttuurisena ilmiönä ovat kaikki vaikeasti sovitettavissa tähän asiantuntijavaltaiseen tapaan käsittää ja määritellä kulttuuriperintö.

Hiekkakuoppa, Ylämaa

Ja kuitenkin, kulttuuriperintö on monikulttuuriperintöä: kaikkien niiden kokemusten, muistojen ja merkitysten kirjo, joiden avulla ihmiset määrittävät itseään, yhteisöään, ympäristöään, historiaansa ja identiteettiään. Vaikka tieteenharjoittajan rooliin kuuluu objektiivisuus, voi tutkimuksella kuitenkin olla emansipatorisia pyrkimyksiä, tavoitteita asioiden muuttamiseksi. Seuraan politiikkaa ja yhteiskunnallisia asioita aktiivisesti, äänestän kunnon kansalaisen tavoin ja olen tervehtinyt ilolla uutta kansalaisaloitelakia, mutta en kuulu poliittisiin puolueisiin. Tieteellinen tutkimus on toistaisesi tärkein tapani vaikuttaa. Tarkastelen ja analysoin suomalaista versiota "virallisesta kulttuuriperintödiskurssista", jotta voisimme tulla siitä tietoisiksi. Tämä on perusedellytys sen muuttamiseksi.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jaa ajatuksesi, kysy, kommentoi ja keskustele: