Näytetään tekstit, joissa on tunniste valta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste valta. Näytä kaikki tekstit

8.9.2013

Kesän satoa

Olen kirjoittanut kesän aikana muinaismuistolain uudistamista käsittelevän artikkelin Arkeologipäivät 2012 -julkaisuun sekä esseen Göteborgin yliopistossa nyt syyskuussa järjestettävää PhD-seminaaria varten. Lisäksi olin Suomen arkeologisen seuran hallituksen jäsenenä laatimassa seuran lausuntoa esityksestä ensimmäiseksi valtakunnalliseksi kulttuuriympäristöstrategiaksi. Nämä kirjoitus- ja ajatustyöt liittyvät monella tavalla toisiinsa, vaikka palvelevatkin erilaisia tarkoituksia. Pidän niitä myös näkökulmina, jotka rikastuttavat tutkimustani. Kun olen sovittanut ajatuksiani teemoihin ja tehtäviin, joita en ole itse valinnut tai rajannut, olen samalla katsonut omaa työtäni uudelta kantilta.

Montjuïc, Barcelona
Ja toisaalta tutkimuksellinen kehykseni, kysymykset ja ongelmat joista olen kiinnostunut, vaikuttivat tietysti kaikkiin kesän aikana tuottamiini teksteihin. Yksi Göteborgin seminaarin teemoista on aineellisen ja aineettoman kulttuuriperinnön ja näihin liittyvien arvojen suhde. Tarkastelin esseessäni tätä teemaa oman aiheeni valossa, kulttuuriperinnön käsitteelle suomalaisessa arkeologian alan kontekstissa annettujen määritelmien ja merkitysten kautta. Kulttuuriympäristöstrategiassa kiinnitin erityisesti huomiota kulttuuriympäristön käsitteeseen, sen epäselvään määrittelyyn sekä yleiseen käsitteelliseen hämäryyteen esityksessä.

Samoin näen muinaismuistolain uudistamisen tiettyjen, luonnollisiksi muuttuneiden luokittelujen ja konstruktioiden avaamisena, analysointina ja uudelleenmäärittelynä. Tämä ei tarkoita, että oma näkökulmani olisi tyhjentävä tai ainoa mahdollinen tapa tarkastella näitä aiheita. Poliittisten ja hallinnollisten linjausten muodostaminen tai lainsäädännön valmistelu tarkoittaa erilaisten, usein risteävienkin näkemysten ja intressien yhteensovittamista. Parhaimmillaankin lopputulos lienee aina jonkun mielestä kompromissi, mutta sen hyväksyminen on ehkä helpompaa, mikäli asiaa on valotettu mahdollisimman monesta kulmasta ja kaikkia osallisia kuullen.

Suomessa on meneillään tai käynnistymässä useita mittavia kulttuuriperinnön hallinnointiin, suojeluun ja tutkimukseen vaikuttavia hankkeita. Kulttuuriympäristöstrategian lisäksi laaditaan maailmanperintöstrategia ja Suomi kilpailee paikasta maailmanperintökomiteassa. Muinaismuistolain uudistaminen alkaa syksyllä 2013 lain ongelmia kartoittavalla selvityksellä. Suomi liittyi tänä vuonna myös Unescon aineettoman kulttuuriperinnön yleissopimukseen. Sopimuksen toimeenpano tarkoittaa aineellisen kulttuuriperinnön "luettelointia" toistaiseksi tarkemmin määrittelemättömällä tavalla. Näiden hankkeiden toteuttaminen on valtava työ, joka vaatii onnistuakseen menneisyyden tarkkanäköistä analyysia, nykytilanteen kokonaisvaltaista ymmärtämistä sekä innovatiivisia, mutta realistisia visioita tulevaisuudesta. Sellaisia tuloksia syntyy vain työryhmissä, jotka edustavat monipuolista asiantuntijuutta ja kykenevät työskentelemään aktiivisessa yhteistyössä kaikkien sidosryhmien sekä kansalaisten kanssa.

Tavat, joilla arkeologista kulttuuriperintöä ja muinaisjäännöksiä määritellään ja luokitellaan ovat mekanismeja, jotka ylläpitävät tiettyä diskurssia. Määritelmien ja luokkien taustalla olevista konstruktioista ja valinnoista tulee ajan myötä luonnollisia ja kiistämättömiä itsestäänselvyyksiä, jotka ohjaavat toimintaamme. Suomalaisen muinaismuistohallinnon sekä akateemisen arkeologian näkemykset saattavat olla osin törmäyskurssilla, mutta molemmat edustavat kuitenkin vallitsevaa "virallista kulttuuriperintödiskurssia" (authorized heritage discourse, AHD). Aineettomaan kulttuuriperintöön liittyvät arvot, vähemmistöjen, ei-asiantuntijoiden ja kansalaisten osallisuus tai kulttuuriperintö laajempana sosiaalisena ja kulttuurisena ilmiönä ovat kaikki vaikeasti sovitettavissa tähän asiantuntijavaltaiseen tapaan käsittää ja määritellä kulttuuriperintö.

Hiekkakuoppa, Ylämaa

Ja kuitenkin, kulttuuriperintö on monikulttuuriperintöä: kaikkien niiden kokemusten, muistojen ja merkitysten kirjo, joiden avulla ihmiset määrittävät itseään, yhteisöään, ympäristöään, historiaansa ja identiteettiään. Vaikka tieteenharjoittajan rooliin kuuluu objektiivisuus, voi tutkimuksella kuitenkin olla emansipatorisia pyrkimyksiä, tavoitteita asioiden muuttamiseksi. Seuraan politiikkaa ja yhteiskunnallisia asioita aktiivisesti, äänestän kunnon kansalaisen tavoin ja olen tervehtinyt ilolla uutta kansalaisaloitelakia, mutta en kuulu poliittisiin puolueisiin. Tieteellinen tutkimus on toistaisesi tärkein tapani vaikuttaa. Tarkastelen ja analysoin suomalaista versiota "virallisesta kulttuuriperintödiskurssista", jotta voisimme tulla siitä tietoisiksi. Tämä on perusedellytys sen muuttamiseksi.




26.10.2012

Memories, nothing but memories

Saimme Memornet-tohtoriohjelman marraskuisen syysseminaarin ennakkotehtävänä luettavaksemme Laura Millarin (2006) artikkelin ”Touchstones: Considering the Relationship between Memory and Archives”. Tarkoituksena oli tekstin pohjalta pohtia oman tutkimuksen suhdetta yhteiskunnan muistin rakentumiseen. Keskustelemme alustuksistamme parhaillaan Memmareiden fb-sivuilla, mutta muokkasin omastani myös tämän postauksen blogini lukijoideni iloksi ja kommentoitavaksi.


Millar purkaa artikkelissaan muistin käsitettä arkistojen metaforana. Hän jakaa muistin yksilölliseen ja kollektiiviseen, yhteiskunnan muistiin. Millar tarkastelee muistia psykologisena prosessina, johon kuuluu muistojen luominen, tallentaminen ja palauttaminen – muisteleminen. Tämä prosessi vertautuu arkistojen muodostamiseen, järjestämiseen ja käyttöön, niiden toimintaan "yhteisenä muistinamme". Millar tosin päätyy toteamaan, että asiakirjat tai arkistot eivät sinällään ole kollektiivisia ”muistoja”, vaan enemminkin muistamisen ja muistiin palauttamisen välineitä tai laukaisijoita. Hän korostaa lisäksi, että yksilöllisen muistin tavoin kollektiivinen muisti on valikoiva. Muistiin tallentuva maailma on sirpaleinen; mieli rakentaa muistot palasten ja katkelmien ympärille. Muistot ovat aina sidoksissa tiettyyn hetkeen, ajan ja paikan luomiin olosuhteisiin.

Millar viittaa muisti-metaforan käyttöön arkistojen tehtävän perusteluna ja oikeutuksena. Vertauskuvaa hyödynnetään samassa tarkoituksessa myös suomalaisten muistiorganisaatioiden retoriikassa: etenkin suurelle yleisölle suunnatussa tiedotuksessa museoiden ja arkistojen merkitystä korostetaan ”kansakunnan” tai ”yhteiskunnan muistina” tai ” yhteiskunnan muistin rakentajina”. Arkeologian alalla muistin metafora on ulotettu asiakirja- ja esinekokoelmien lisäksi koskemaan myös kulttuuriympäristöä ja kiinteitä muinaisjäännöksiä.

Valtakunnallisesti merkittäviä muinaisjäännöksiä on listattu teokseen ”Maiseman muisti” (Museovirasto 2001), ja muinaisjäännöksiin viitataan usein ”maan arkistona”. Vierastan itse etenkin jälkimmäistä vertausta. Yhtä hyvin maapalloon, tai miksei samalla universumiin kokonaisuudessaan, voitaisiin viitata "ihmiskunnan", "luonnonhistorian" tai "maailmankaikkeuden arkistona". Mutta kuka tai mikä on tällöin arkistonmuodostaja? Mitkä ovat periaatteet, joiden mukaan "maan arkisto" on järjestetty? Sellaisia on mahdoton löytää sotkematta mukaan uskonnon ja yliluonnollisen puolelle meneviä olettamuksia. "Maan arkisto" voi toimia runollisena ilmaisuna tietyssä kontekstissa, mutta asiallisena argumenttina se sekoittaa keskenään kaksi tasoa: fyysiset jäännökset ja konstruoidun, valikoidun kulttuuriperinnön.


Erilaiset ihmisen toiminnan jäännökset ovat osa reaalimaailmaamme: fyysistä materiaa, kuoppia ja kasoja, rakenteita ja kerroksia, löytöjä ja geokemiallisia anomalioita. Ne eivät ole kenenkään muistoja, varsinkaan kenenkään sellaisen, joka ei ole ollut paikalla kokemassa niihin liittyviä tapahtumia. Ne eivät myöskään ole 'muinaisjäännöksiä' ennen kuin joku havaitsee, mittaa, dokumentoi, rajaa ja tulkitsee ne sellaisiksi.

Mikäli tulkinnan tekee asianmukaisen koulutuksen saanut arkeologi, määritys perustuu tieteenalan yleisesti hyväksyttyihin havaintomenetelmiin sekä tiedollisiin ja teoreettisiin käsityksiin. Asiaan kuuluu myös, että tulkinnan perusteluna olevat havainnot dokumentoidaan, jotta tulkintaa voidaan arvioida. Vasta tässä prosessissa syntyvät dokumentit on mahdollista liittää osaksi jotakin arkistoa. Suomessa tiedot kaikkien tutkimuslaitosten, museoiden ja tutkijoiden tekemistä arkeologisista tutkimuksista kerätään Museoviraston arkistoon.

Omassa tutkimuksessani tarkastelen arkeologiseen kulttuuriperintöön liittyviä käsitteitä, niiden määrittelyä sekä konteksteja, joissa käsitteitä käytetään. Pyrin tunnistamaan diskursseja, vakiintuneita merkityksiä, puhetapoja ja reunaehtoja, jotka ohjaavat lausumia – sitä, mitä on mahdollista sanoa. Yksi tutkimukseni teemoista on valta: Kuka saa määrittää, mikä on kulttuuriperintöä? Kuinka määrittelyvallan käyttö oikeutetaan ja itse määrittely perustellaan?

Muistin metafora liittyy tutkimukseni teemaan vallasta ja oikeutuksesta. ”Yhteiskunnan muistin rakentamista” voi tarkastella perusteluna määrittelyvallan käytölle sekä kulttuuriperinnön määrittelylle, suojelulle ja tutkimukselle. Sen ympärille rakentunee diskurssi, josta on mahdollista löytää sekä perustelun esittäjiä että tilanteita, joissa perustelua käytetään. Millar lähestyy muistin käsitettä analyyttisesti ja vertauskuvia peraten, mitä suomalaisen arkeologian alan keskustelussa ei  ole tehty.

Analogioita viljellään tyhjinä fraaseina, joiden tarkoituksena on ennemminkin rajatun toimijajoukon erityislaadun korostaminen kuin käsitteiden avaaminen tai niistä keskustelu. Tutkimukseni antaa mahdollisuuden myös tämänkaltaisten perustelujen kriittiseen erittelyyn. Oleellista on kysyä lisäksi, mitä yhteiskunnan muistin rakentaminen voisi tarkoittaa tulevaisuudessa. Jotta jokin olisi aidosti yhteistä, koko yhteiskuntaa koskevaa, tulee kaikilla yhteiskunnan jäsenillä olla mahdollisuus osallistua sen rakentamiseen.


Vague memories, nothing but memories.
But in the grave all, all, shall be renewed.
- W. B. Yeats



Lähteet:
MILLAR, Laura (2006). Touchstones: Considering the Relationship between Memory and Archives. Archivaria, 61 (Special Section on Archives, Space and Power), pp. 105–126.





23.8.2012

Etsin valtaa, loistoa


Valta on käsitteenä hyvin poliittinen ja sellaisena poikkeuksellisen avoin kiisteleville tulkinnoille. ’Valta’ esiintyy monenlaisissa konteksteissa, politiikan ja historian tutkimuksesta uskonnolliseen kirjallisuuteen. Vallasta puhutaan usein määrittelemättömänä, kaikkien tuntemana itsestäänselvyytenä, mutta vallan sijainnista tai luonteesta on harvoin yhteistä ymmärrystä.

Aleksis Kivi käyttää Seitsemässä veljeksessä (1870) ’valtaa’ 'oikeuden’ tai ’vapauden’ sijaan, mikä kuvastaa vanhaa valtakäsitystä. Suomen kielen ’vallalta’ uupuu nykyisellään myös voimaan ja kykyyn viittaava ulottuvuus, puhutaan esimerkiksi henkisistä voimavaroista. Muutokset vallan käsitteen historiassa eivät silti niinkään liity merkityksen vaihtumiseen kuin niiden moninaistumiseen. Esimerkiksi 1900-luvun poliittisesta puheesta ei voida erottaa yhtä selkeää vallan käsitettä, vaan siinä esiintyy vaihteleva kirjo erilaisia merkityksiä.

Valta ymmärretään arkiajattelussa usein kielteisenä ilmiönä, alistavana, rajoittavana ja kontrolloivana voimana, joka on yleensä ulottumattomissamme. Olemme kuulleet, että valta turmelee ja ehdoton valta turmelee ehdottomasti. Puhumme vallan omistamisesta, anastamisesta ja jakamisesta - niin kuin se olisi jotakin aineellista ja määrällistä. Kielitoimiston sanakirjan mukaan suomen kielen valta ”on jonkun tai joidenkin oikeus tai mahdollisuus hallita jotakuta, määrätä tai päättää jostakin; herruus, valtius; valtuudet”. Nämä määritelmät vastaavat myös perinteisen organisaatiotutkimuksen näkemystä vallan olemuksesta: valta on ominaisuus tai resurssi, joka kuuluu tietylle taholle, systeemille, ihmisryhmälle tai yksittäiselle toimijalle.

Valta on keskeinen käsite ranskalaisen filosofin ja yhteiskunnallisen ajattelijan Michel Foucaultin tuotannossa. Hän oli erityisen kiinnostunut vallan ja tiedon suhteesta sekä valtasuhteiden vaikutuksesta ja ilmenemisestä käytännöissä. Foucault ei kuitenkaan pyrkinyt muodostamaan ’teoriaa vallasta’, vaan kehittämään metodia valtasuhteiden analysoimiseen. Hänen käsityksensä vallasta koostuu siten useista erilaisista vallan määritelmistä sekä metodisista ohjeista vallankäytön muotojen erittelemiseksi. Foucaultlaista näkökulmaa omaan tutkimukseensa soveltanut Hannele Huhtala (2004) on kiteyttänyt Foucaultin valtakäsityksen suhteessa perinteisen organisaatiotutkimuksen määritelmään seuraavasti: ”Power is also understood as inherently relational and discursive, and as something that cannot be possessed”.

Omassa tutkimuksessani suhtaudun valtaan Foucaultin tavoin enemminkin myönteisenä, tuottavana voimana. Valta on mahdollisuuksia vaikuttaa ja muuttaa ympäristöä ja yhteiskuntaa, maailmaa jossa elämme. Valta on verkostomaista, se toimii ja välittyy ihmisten välisissä suhteissa ja käytännöissä. Näitä käytäntöjä ja suhteita aion tarkastella primaariaineistoni avulla. Teksti- ja haastatteluaineistot muodostavat sarjan lausumia, joita järjestän, luokittelen ja analysoin suhteessa toisiinsa.

Muodollinen, juridinen valta on tarkastelemani vallan alakäsite, yksi sen elementeistä. Tiedämme ilman tieteellistä tutkimustakin, missä se sijaitsee. Käsitykset arkeologisesta kulttuuriperinnöstä ja muinaisjäännöksistä eivät kuitenkaan sikiä ’virastollisessa’ tyhjiössä, ainoastaan asianmukaisesti valtuutettujen virkamiesten mielistä. Kyseessä on ennemminkin monimutkainen elävä kudelma, jonka sommittelusta vastaavat kaikki kulttuuriperinnöstä käytävään keskusteluun osallistuvat.

Onko niin, että emme välttämättä tunnista omia vaikutusmahdollisuuksiamme? Huomaammeko vallan vain silloin, kun olemme mielestämme jääneet siitä osattomiksi?


Lähteet:
Alhanen, Kai (2011). Käytännöt ja ajattelu Michel Foucaultin filosofiassa. Helsinki: Gaudeamus.
Foucault, Michel (1980). Gordon (ed.) Power/Knowledge: Selected interviews and other Writings 1972-1977. Hertfordshire: Harvester Wheatsheaf.
Huhtala, Hannele (2004). The Emancipated Worker. A Foucaldian Study of Power, Subjectivity and Organising in the Information Age. Commentationes Scientiarum Socialicum 64.
Hyvärinen, Matti (2003). Valta. Teoksessa Hyvärinen et al. (toim.) Käsitteet liikeessä. Suomen poliittisen kulttuurin käsitehistoria. Tampere: Vastapaino, 63-116.

16.7.2012

Kulttuuriperinnön suojelu on valtaa

Islamistitaistelijat ovat tuhonneet maailmanperintökohteessa Malin Timbuktussa ainutlaatuista kulttuuriperintöä. Samaa on tapahtunut aiemminkin maailman kriisien ja konfliktien yhteydessä, esimerkiksi talebanien räjäyttäessä Afganistanin buddha-patsaita. Tämä osoittaa surullisella tavalla kulttuuriperinnön voiman ja symboliarvon. Muinaisjäännökset voivat edustaa ideologiaa ja identiteettiä, joka halutaan alistaa tai tuhota. Kulttuuriperinnön hävittäminen on vallan käyttöä, mutta niin ovat kulttuuriperinnön määrittely ja suojelutoimenpiteetkin.

Turun yliopiston Maisemantutkimuksen oppiaine jakoi Facebook-sivullaan Timbuktun tapahtumia koskevan Al Jazeeran uutisen ja kommentoi samalla mahdollisia taustoja. Kyse on "käänteisestä kulttuuriperintöprosessista", jonka vaikuttimena voi olla uskonnollista fanatismia tai etnistä kaunaa. Hyökkäyksen varsinainen kohde saattaa olla kuitenkin Unescon edustama länsimainen kulttuuriperintökäsitys, spekuloi kommentin kirjoittaja. Uutiseen liittyvissä kommenteissa Museoviraston Kulttuuriympäristön suojelu -osaston johtaja Mikko Härö toteaa, että kun Euroopan neuvostossa pohditiin maisemayleissopimuksen laventamista maailmanlaajuiseksi, arvioitiin että hanke saattaisi näyttäytyä vain vanhan imperialismin jatkeena. 

Hel­sin­gin ylio­pis­ton Lä­hi-idän ar­keo­lo­gian do­sent­ti Sanna Aro-Valjus esitti huolensa Syyrian kulttuuriperinnön jäämisestä sodan jalkoihin Helsingin Sanomien Vieraskynässä. Samassa yhteydessä hän peräsi kansainväliselle yhteisölle oikeutta lähettää turvajoukkoja suojelemaan maailmanperintöä sekä johtajien saattamista rikosvastuuseen. Hän toteaa myös, että nykyinen lainsäädäntö tai kansainväliset sopimukset eivät ole riittäviä kulttuuriperinnön suojelemiseksi, vaan tarvitaan "järeämpiä suojelumekanismeja". Kuinka realistista on Aro-Valjuksen visioimien kulttuuriperinnön turvajoukkojen menestys, kun olemme epäonnistuneet ihmistenkin suojelussa kerta toisensa jälkeen?


Valta liittyy aina kulttuuriperintöä koskeviin kysymyksiin - kulttuuriperintö on hallinnollinen käsite. Kuka saa määritellä kulttuuriperintöä ja antaa sille merkityksiä? Kuka hallitsee kulttuuriperintöä koskevaa tietoa ja kenen saatavilla se on? Kenen intressit ratkaisevat kulttuuriperinnön kohtalon? Kun määrittelyn ja tiedon valta keskitetään liian kapealle pohjalle, kauas vallan kohteista, kylvetään samalla ristiriidan siemeniä. 

Suomessa muinaisjäännösten määrittelyn ylin valta on muinaismuistolaissa annettu viranomaiselle, Museovirastolle, eli käytännössä kouralliselle arkeologisen kulttuuriperinnön suojelusta vastaavia virkamiehiä. Akateemiset tutkijat ovat kyseenalaistaneet tämän vallan monessa yhteydessä. Yleisten linjausten ei pitäisi olla riippuvaisia yksittäisten henkilöiden näkemyksistä, mutta huutoäänestyskään ei ole vaihtoehto. Toisaalta kaikki arkeologit käyttävät asiantuntijoina valtaa, jota vaikkapa maanomistajilla tai rakennuttajlla ei ole. 

Kun suojelukohteita määritellään kansainvälisessä yhteisössä tai maan keskushallinnossa, sanellaan paikallisille ihmisille lähinnä velvollisuuksia 'ulkopuolelta' ja 'ylhäältä'. Vastareaktio voi olla sama molemmissa tapauksissa, vain mittakaava muuttuu. Asiantuntijat korostavat yleensä kulttuuriperinnön arvoa tiedonlähteenä ja pitävät sitä ensisijaisena määrittelyn kriteerinä. Vähemmälle huomiolle jäävät symboliset tai elämykselliset arvot ovat kuitenkin tärkeitä suurelle yleisölle ja tekevät kohteita merkityksellisiksi. Vain itselle tärkeitä arvoja halutaan aktiivisesti suojella. 

Emme voi pysäyttää maailmaa ja jähmettää muuttuvia ympäristöjä johonkin tiettyyn tilaan. Voimme kuitenkin seurata ja vaikuttaa muutokseen. Kaikilla tulisi olla mahdollisuus osallistua oman elämänpiirinsä, identiteettinsä ja taustansa kannalta merkityksellisten paikkojen ja alueiden vaalimiseen - kulttuuriympäristön luomiseen ja säilyttämiseen. 

Lisäys 12.4.2013: Aalto-yliopiston seremoniamestari ja Lähi-idän arkeologian dosentti, FT Minna Lönnqvist lähestyi minua s-postitse ja kertoi kirjoittaneensa jo 12.2.2011 Helsingin Sanomien Vieraskynässä samasta aiheesta ja vastaavin argumentein kuin Sanna Aro-Valjus, tosin Egyptin silloiseen sekasortoon viitaten. Lönnqvistin teksti löytyy HS:n verkkosivuilta osoitteesta: http://www.hs.fi/paakirjoitus/artikkeli/Muinaismuistot+on+turvattava+sekasorrossakin/HS20110212SI3MA01xzr