Millar purkaa artikkelissaan muistin käsitettä arkistojen metaforana. Hän jakaa muistin yksilölliseen ja kollektiiviseen, yhteiskunnan muistiin. Millar tarkastelee muistia psykologisena prosessina, johon kuuluu muistojen luominen, tallentaminen ja palauttaminen – muisteleminen. Tämä prosessi vertautuu arkistojen muodostamiseen, järjestämiseen ja käyttöön, niiden toimintaan "yhteisenä muistinamme". Millar tosin päätyy toteamaan, että asiakirjat tai arkistot eivät sinällään ole kollektiivisia ”muistoja”, vaan enemminkin muistamisen ja muistiin palauttamisen välineitä tai laukaisijoita. Hän korostaa lisäksi, että yksilöllisen muistin tavoin kollektiivinen muisti on valikoiva. Muistiin tallentuva maailma on sirpaleinen; mieli rakentaa muistot palasten ja katkelmien ympärille. Muistot ovat aina sidoksissa tiettyyn hetkeen, ajan ja paikan luomiin olosuhteisiin.
Millar viittaa muisti-metaforan käyttöön arkistojen tehtävän perusteluna ja oikeutuksena. Vertauskuvaa hyödynnetään samassa tarkoituksessa myös suomalaisten muistiorganisaatioiden retoriikassa: etenkin suurelle yleisölle suunnatussa tiedotuksessa museoiden ja arkistojen merkitystä korostetaan ”kansakunnan” tai ”yhteiskunnan muistina” tai ” yhteiskunnan muistin rakentajina”. Arkeologian alalla muistin metafora on ulotettu asiakirja- ja esinekokoelmien lisäksi koskemaan myös kulttuuriympäristöä ja kiinteitä muinaisjäännöksiä.
Valtakunnallisesti merkittäviä muinaisjäännöksiä on listattu teokseen ”Maiseman muisti” (Museovirasto 2001), ja muinaisjäännöksiin viitataan usein ”maan arkistona”. Vierastan itse etenkin jälkimmäistä vertausta. Yhtä hyvin maapalloon, tai miksei samalla universumiin kokonaisuudessaan, voitaisiin viitata "ihmiskunnan", "luonnonhistorian" tai "maailmankaikkeuden arkistona". Mutta kuka tai mikä on tällöin arkistonmuodostaja? Mitkä ovat periaatteet, joiden mukaan "maan arkisto" on järjestetty? Sellaisia on mahdoton löytää sotkematta mukaan uskonnon ja yliluonnollisen puolelle meneviä olettamuksia. "Maan arkisto" voi toimia runollisena ilmaisuna tietyssä kontekstissa, mutta asiallisena argumenttina se sekoittaa keskenään kaksi tasoa: fyysiset jäännökset ja konstruoidun, valikoidun kulttuuriperinnön.
Erilaiset ihmisen toiminnan jäännökset ovat osa reaalimaailmaamme: fyysistä materiaa, kuoppia ja kasoja, rakenteita ja kerroksia, löytöjä ja geokemiallisia anomalioita. Ne eivät ole kenenkään muistoja, varsinkaan kenenkään sellaisen, joka ei ole ollut paikalla kokemassa niihin liittyviä tapahtumia. Ne eivät myöskään ole 'muinaisjäännöksiä' ennen kuin joku havaitsee, mittaa, dokumentoi, rajaa ja tulkitsee ne sellaisiksi.
Mikäli tulkinnan tekee asianmukaisen koulutuksen saanut arkeologi, määritys perustuu tieteenalan yleisesti hyväksyttyihin havaintomenetelmiin sekä tiedollisiin ja teoreettisiin käsityksiin. Asiaan kuuluu myös, että tulkinnan perusteluna olevat havainnot dokumentoidaan, jotta tulkintaa voidaan arvioida. Vasta tässä prosessissa syntyvät dokumentit on mahdollista liittää osaksi jotakin arkistoa. Suomessa tiedot kaikkien tutkimuslaitosten, museoiden ja tutkijoiden tekemistä arkeologisista tutkimuksista kerätään Museoviraston arkistoon.
Omassa tutkimuksessani tarkastelen arkeologiseen kulttuuriperintöön liittyviä käsitteitä, niiden määrittelyä sekä konteksteja, joissa käsitteitä käytetään. Pyrin tunnistamaan diskursseja, vakiintuneita merkityksiä, puhetapoja ja reunaehtoja, jotka ohjaavat lausumia – sitä, mitä on mahdollista sanoa. Yksi tutkimukseni teemoista on valta: Kuka saa määrittää, mikä on kulttuuriperintöä? Kuinka määrittelyvallan käyttö oikeutetaan ja itse määrittely perustellaan?
Muistin metafora liittyy tutkimukseni teemaan vallasta ja oikeutuksesta. ”Yhteiskunnan muistin rakentamista” voi tarkastella perusteluna määrittelyvallan käytölle sekä kulttuuriperinnön määrittelylle, suojelulle ja tutkimukselle. Sen ympärille rakentunee diskurssi, josta on mahdollista löytää sekä perustelun esittäjiä että tilanteita, joissa perustelua käytetään. Millar lähestyy muistin käsitettä analyyttisesti ja vertauskuvia peraten, mitä suomalaisen arkeologian alan keskustelussa ei ole tehty.
Analogioita viljellään tyhjinä fraaseina, joiden tarkoituksena on ennemminkin rajatun toimijajoukon erityislaadun korostaminen kuin käsitteiden avaaminen tai niistä keskustelu. Tutkimukseni antaa mahdollisuuden myös tämänkaltaisten perustelujen kriittiseen erittelyyn. Oleellista on kysyä lisäksi, mitä yhteiskunnan muistin rakentaminen voisi tarkoittaa tulevaisuudessa. Jotta jokin olisi aidosti yhteistä, koko yhteiskuntaa koskevaa, tulee kaikilla yhteiskunnan jäsenillä olla mahdollisuus osallistua sen rakentamiseen.
Vague memories, nothing but memories.
But in the grave all, all, shall be renewed.
- W. B. Yeats
Lähteet:
MILLAR, Laura (2006). Touchstones: Considering the Relationship between Memory and Archives. Archivaria, 61 (Special Section on Archives, Space and Power), pp. 105–126.