Kulttuuri- ja luonnonperinnön erottelusta: tapaus Vanhankaupunginkoski

Helsingin Sanomat kirjoitti tänään aloitteesta Vanhankaupunginkosken padon purkamiseksi. Kala-aktivistit ovat vaatineet padon purkamista, jotta kalat saisivat temmottua itsensä ylös koskea Vantaanjokeen kutemaan. Helsingin ympäristölautakunta käsittelee purkamista huomenna. Tänään myös kaksi arkeologikollegaani, Mikael A. Manninen ja Kristiina Mannermaa yhdessä ympäristöhistorioitsija Mikko Saikun kanssa, ottivat asiaan kantaa Hesarin mielipidesivuilla otsikolla: "Vapaana virtaava koski ei heikentäisi kulttuuriarvoja". Tämä postaus on oikeastaan kommentti heidän kirjoitukseensa, joka nosti esiin muutamia mielenkiintoisia, väitöskirjatutkimukseenikin liittyviä seikkoja. Korostan, että oma asiantuntemukseni koskee perintönäkökulmaa, enkä väitä 'tietäväni', mikä on paras ratkaisu. Pohdin tässä lähinnä sitä, millaisia intressejä asiassa minun mielestäni on vastakkain.

Manninen, Saikku ja Mannermaa kehystävät ongelman kulttuuri- ja luonnonperinnön vastakkainasetteluksi. Heidän mukaansa on ratkaisevaa, "tunnustetaanko luonnonperinnön arvo osana kulttuuriympäristöä". He esittelevät tekstissään Vanhankaupunginkoskeen liittyvää historiatietoa perusteena sille, että vapaana virtaava koski kalakantoineen on historiallisesti merkityksellinen elementti alueella. Toisin sanoen he asettavat vastakkain kahlitsemattoman kosken "luonnonperintönä" ja sitä rajoittavan padon "kulttuuriperintönä".

Toisaalta Manninen, Saikku ja Mannermaa tunnustavat, että paikalla on 1500-luvulta lähtien ollut myös patoja ja vesivoimaa hyödyntäviä laitoksia. Toisin kuin aikasempia, nykyistä patoa ei vain ole purettu sen menetettyä käyttötarkoituksensa. Voidaan siis perustellusti sanoa, että sekä koski että sen hyödyntäminen, patoamalla, kalastamalla tai voimanlähteenä ovat oleellinen osa paikan historiaa ja luonnetta. Nykyisin tätä jatkumoa edustavat vuodelta 1876 oleva pato turbiineineen sekä Voimalamuseona toimivat rakennukset.

Manninen, Saikku ja Mannermaa tuovat aiheellisesti esille, että padon arvoa on mietittävä nimenomaan osana tätä jatkumoa. He päätyvät kuitenkin itselleni tuntemattomaksi jäävästä syystä lopputulemaan, jonka mukaan padosta vapautettu koski "palauttaisi muistuman teollista historiaa edeltävältä ajalta", eikä siten heikentäisi kulttuuriarvoja. Esiteollista aikakautta ilmentävä muistuma olisi siis jostain syystä parempi kuin teollista aikakautta edustava? Sen sijaan, että säilytettäisiin ympäristö sellaisena joksi se on historian saatossa rakentunut, niin olisikin tietoisesti puututtava kerroksellisuuteen ja palautettava paikan elementtejä anakronistisesti johonkin kuvitteelliseen menneisyyteen?

Kulttuuri- ja luonnonperintö ovat konstruoituja käsitteitä ja hallinnollisia luokitteluja, joilla on omat historialliset juurensa ja niin muodoin myös rasitteensa. Perinnön jako kulttuuri- ja luonnonperintöön on tietyssä mielessä keinotekoista, koska 'perintö' on aina ihmisen ja kulttuurin näkökulmasta määriteltyä ja rajattua. Vastakkain eivät siis Mannisen, Saikun ja Mannermaan näkemyksessä tosiasiassa ole "luonto" ja "kulttuuri", vaan läpikotaisin kulttuuriset näkökulmat siitä, kuinka suojelua ja säilyttämistä tulisi toteuttaa.

Padon purkamista puoltava argumentti vapaana virtaavan kosken historiallisen arvon perusteella on häiritsevä myös siksi, että se pelkistää luonnon ja luontokappaleiden arvon ihmisen kulttuurista ja historiallista tietoisuutta ilmentäväksi monumentiksi. Painavimmat perustelut padon purkamiseksi, tai toisaalta sen säilyttämiseksi, liittyvät mielestäni alueen eläinten ja ekosysteemin hyvinvointiin. On ikävä ajatella turbiineissa murekkeeksi muuttuvia ankeriaita tai patoseinämää vasten mätkähteleviä taimenia. Olisiko kalojen pääsy padolle estettävissä? Tai antaisiko itähaaran tekokosken parantaminen myös vaellussiialle, ahvenelle ja salakalle mahdollisuuden nousta?

Entä mitä luontoarvoja padon purkaminen uhkaisi? Alueen kasvisto ja eläimisto ovat toista sataa vuotta sopeutuneet nykyiseen tilanteeseen. Pato on osa nykyistä ekosysteemiä ja ympäristön tasapainoa. Jos veden korkeus padon purkamisen seurauksena muuttuu, kuten Ely-keskuksen suunnittelija Hesarin jutun mukaan arvioi, saattaa sillä olla arvaamattomia seurauksia ympäristölle laajallakin alueella.

Museoviraston kulttuuriympäristön suojelu -osaston johtaja Mikko Härö kirjoitti HS:n mielipidepalstalla lokakuussa 2014 asiaan liittyen, että luonnon ja kulttuuriperinnön tarpeet virtavesissä ovat yhdistettävissä, jos niin halutaan. Härö muistutti myös, että vuosi 2015 on Euroopassa teollisuuden ja teknologian historian teemavuosi. Olisi erikoista juhlistaa sitä teollista perintöämme tuhoamalla.

Muinaisjäännösten merkittävyyden arviointi

Olin alustamassa ja vetämässä työpajaa Museoviraston ja Helsingin yliopiston järjestämässä Muinaisjäännösten merkittävyyden arviointi -työseminaarissa 9.–10.4.2013. Diaesitykset tulevat varmaankin Museoviraston sivuille jossain vaiheessa kevättä ja seminaarijulkaisuakin suunniteltiin. Tiivistän kuitenkin oman puheenvuoroni "Muinaisjäännösten merkittävyyden arviointi: tieteellistä luokittelua vai intuitiivisia arvostelmia?" tässä postauksessa. Alustukseni diat löytyvät Academiasta.

Tarkastelin muinaisjäännösten merkittävyyden arviointia yhdenlaisena luokitteluna, luokittelun teoreettista ja tieteenfilosofista taustaa vasten. Lisäksi pohdin tiedon ja arvojen suhdetta tässä luokittelussa. Olen kirjoittanut luokittelusta ja luonnollisista luokista jo aikaisemmin blogissani, joten en taustoita aihetta uudestaan tässä yhteydessä.

Lähestyin muinaisjäännösten merkittävyyden käsitettä aluksi spontaanisti ja intuitiivisesti, ikään kuin taviksena, en arkeologina tai tutkijana. Yrittäessäni irrottautua ammatistani katsoin aikaan ennen arkeologiuttani, lapsuuteeni Espoon Soukassa. Soukalle yllättävänkin leimallista on meren ja ylipäätään luonnon läheisyys. Tähän liittyvät arkeologisena ilmiönä pronssikautiset röykkiöt, joita omaan lapsuuden elämänpiiriini kuuluneella alueella on useita.

Soukan röykkiöt ovat minulle erityisen merkittäviä kohteita, elämäni ensimmäisinä muinaisjäännöskohtaamisina. Ne kiehtoivat ja herättivät kiinnostuksen menneisyyteen ja arkeologiaan. Tiedustelin Facebookissa muistikuvia myös vanhoilta luokkatovereiltani, entisiltä ja nykyisiltä soukkalaisilta. Röykkiöt ovat olleet yleisesti tiedossa, monilla oli hyvinkin tarkka käsitys siitä, missä näitä kivikasoja sijaitsi. Nekin, joista ei tullut arkeologeja, muistivat ne.

Merkittävyys on siis aina jossain määrin intuitiivista ja subjektiivista, emme pääse irti omasta historiastamme, kokemuksistamme ja muistoistamme. Huomasin myös, että merkitykset ja muistot liittyvät ennemminkin paikkoihin, joilla ei ole tarkemmin määriteltyjä fyysisiä rajoja kuin yksittäisiin kohteisiin. Ne eivät kiinnity vain yhteen ympäristön elementtiin, kuten arkeologiseen kulttuuriperintöön. Kaikki ympärillä merkitsee: maisema ja näkymät, luonto, kasvien värit ja tuoksut, lintujen, meren tai liikenteen äänet. Muistot ja merkitykset ovat osa identiteettiä ja sellaisina yksilöllisiä. Ne voivat kuitenkin kiinnittyä tiettyihin, samoihin paikkoihin ja olla siinä mielessä jaettuja.

Yritykseen määritellä merkittävyyttä kuuluu sen kontekstin määrittely, jossa merkittävyyttä pyritään tavoittamaan. Onko kysymys vain arkeologisesta, tieteellisestä merkittävyydestä vai laajemmasta merkittävyydestä? Merkittävää kenelle? Minkä merkittävyyttä tarkalleen ottaen arvioimme: kiinteiden muinaisjäännösten vai (arkeologisen) kulttuuriperinnön? Yksittäisten muinaisjäännösten vai muinaisjäännöstyyppien? Mikä on merkittävyyden alueellinen taso: maailma, Suomi, maakunta, kunta?

Merkittävyyteen liittyvistä säilyttämisen kriteereistä käytiin keskustelua mm. American Antiquityssa jo 70-luvulla. Tämä diskurssi kytkeytyi käsityksiin arkeologeista menneisyyden "vartijoina". Vartija-arkeologeilla katsottiin olevan velvollisuus ja oikeus säilyttää kulttuuriperintöä omista lähtökohdistaan, jotta pääsy aineistoon on turvattu. Amerikasta esikuvansa hakeneet australialaiset arkeologit ovat yrittäneet tavoittaa merkittävyyden (significance) käsitettä jakamalla se kahteen ominaisuuteen: tutkimukselliseen merkittävyyteen ja edustavuuteen. Käytännössä todettiin, että kriteereitä näiden määrittämiseksi on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta luoda.

Amerikkalaisten ja australialaisten kollegoiden yritykset määritellä merkittävyyttä heijastavat jossain määrin positivistista tieteenkäsitystä: merkitykset ja arvot ovat objekteihin synnynnäisesti kuuluvia ominaisuuksia, jotka vain pitää paljastaa. Esimerkiksi tieteellisellä arvolla ajatellaan olevan fyysinen ilmenemismuoto, joka on mitattavissa oikeanlaisella mittarilla. Tämä on herättänyt kritiikkiä, samoin kuin alkuperäiskansojen osallisuus, tai lähinnä osattomuus heille itselleen tärkeiden kohteiden merkittävyyden arvioinnissa.

Tiedekään ei ole arvovapaata, vaikka se periaatteessa pyrkii siihen. Humen giljotiinina tunnettu väittämä: ”Siitä miten asiat ovat, ei voida päätellä miten niiden pitäisi olla.” tarkoittaa, että tosiasioista, tieteellisestä tiedosta, ei voi johtaa arvoväitteitä tai toisinpäin. Tiede ei siis voi vastata ei-tiedollisiin arvokysymyksiin. Tosiasiaväitteet voivat kuitenkin olla arvorelevantteja, käyttökelpoisia esimerkiksi arvojen vertailussa. Tiede voi tutkia täydentäviä faktoja, joista arvovalinnat riippuvat. Myös ihmisten arvoja voidaan tutkia ja esittää sitten näitä arvoja koskevia tosiasiaväitteitä: millaisia asioita ihmiset pitävät merkittävinä ja miksi. Asiantuntijalla on siis erityisasema, mutta ei arvoasiantuntijana.

Arvokysymyksiä voidaan tarkastella tavoitteiden, keinojen ja seurausten näkökulmasta. Muinaisjäännöksen merkittävyys laajassa merkityksessä ei ole arkeologisen tutkimuksen näkökulmasta kiinnostava kysymys, vaan ennemminkin hallinnossa tarvittava työkalu. Suojelun linjaukset ja luokittelut muokkaavat kuitenkin aineistoa, joka tutkimuksella on käytettävissään.
Muinaismuistolaki ei anna tarkempia suuntaviivoja muinaisjäännöksen merkityksen tai arvon arviointiin, mutta suojelutyössä sitä joudutaan jatkuvasti tekemään. Arvioinnilla haetaan siis perusteluja ensinnäkin niihin tilanteisiin, joissa suojeluarvot ovat uhattuina ja muinaisjäännöksen säilyminen pyritään turvaamaan. Toisaalta etsitään reunaehtoja sille, että muinaisjäännös voi väistyä maankäytön tieltä.

Merkittävyyden kriteerien pohtiminen on eittämättä hyödyllistä, koska ne kertovat jotakin siitä, mikä kulttuuriperinnössä ylipäätään on arvokasta. Mutta mikä tarkoitus merkittävyyden arvioinnilla on suhteessa muinaismuistolaissa määritettyjen kiinteiden muinaisjäännösten määrittelyyn? Suojellun kiinteän muinaisjäännöksen status on jo osoitus siitä, että kohde on arvotettu merkittäväksi. Muuttuuko tämä arvo, jos olemassa on vielä erikseen merkittävien muinaisjäännösten luokka?

Merkittävyyttä ei voi johtaa tiedosta ja tieteellisistä faktoista, mutta tietoa tarvitaan merkittävyyden arvioinnissa. Asiantuntijatieto sisältää tietysti arkeologisen tiedon, mutta myös muun tutkimustiedon, joka koskee kohdetta, kohteen ympäristöä ja aluetta. Muut tunnistetut suojeluarvot tai toisaalta maankäytön suunnitteluun liittyvät linjaukset, suunnitelmat ja selvitykset ovat oleellisia varsinkin jos merkittävyyttä pyritään arvioimaan pikemminkin alueellisena kuin yhteen ympäristöstään irrotettuun kohteeseen liittyvänä ominaisuutena. Jos laajennetaan tiedon käsitettä, niin merkittävyyden arvioinnin kannalta relevantteja lähteitä ovat myös muut kuin asiantuntijat.

Muinaisjäännösten esittäminen nimenomaan arkeologien datapankkina peittää muut kulttuuriset merkitykset, esimerkiksi alkuperäiskansan maailmankuvassa, historia- ja identiteettikäsityksissä. Nämä merkitykset voivat olla sellaisia, että ne katoavat mikäli kohde tutkitaan. Myös muilla kuin alkuperäiskansoilla voi olla oman identiteetin ja historian kannalta tärkeitä paikkoja. Näihin voi liittyä muistojen ja tarinoiden lisäksi erilaisin aistein välittyneitä elämyksiä ja kokemuksia, joita halutaan kenties toistaa tai siirtää. Vaihtoehtoiset, arkeologian näkökulmasta pseudotieteelliset tulkinnat, määritetään yleensä toisarvoisiksi. Suhde tieteelliseen tietoon ja maailmankuvaan ei kuitenkaan tyhjennä niiden arvoa.

Mikäli merkittävyys ymmärretään laajemmin, koko yhteiskuntaa koskevaksi ja kaikkien kansalaisten arvioitavaksi arvoksi, on saatavilla olevalla tiedolla ratkaiseva merkitys. Oleellisessa roolissa ovat siis tarkoituksenmukaiset tietojärjestelmät, mietityt ja toimivat tavat kerätä, esittää, jakaa ja käyttää tietoa monipuolisesti. Tämä on välttämätön perusta arvottamiselle ja siten myös ensisijaista merkittävyyden arviointia koskevien kriteerien ja käytäntöjen luomiseen nähden.

Merkittävyyttä olisi ehkä arvioitava ennemminkin tiettyyn alueeseen tai paikkaan liittyvänä ominaisuutena kuin ympäristöstään irrotetun, arkeologiseksi kohteeksi määritellyn ja rajatun pisteen suhteen. Kulttuuriympäristön rekisteriportaalissa on muinaisjäännösten lisäksi tietoa hoidettavista muinaisjäännöksistä, esinelöydöistä, suojelluista rakennuksista ja valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista ympäristöistä. Jo yhdistämällä näitä tietoja tietoon kulttuurimaisemista, luonnonperinnöstä yms. olisi mahdollista osoittaa erilaisten arvojen keskittymiä. Arkeologinen kulttuuriperintö voi olla yksi arvo alueellisten merkityksien tihentymissä.

Muinaisjäännöksen arvo voidaan nähdä sitä kertovien tarinoiden ja merkitysten summana: arkeologien antamat tulkinnat ovat yhdenlaisia tarinoita. Merkittävyys lisääntyy, kun tarinoita kertyy ja kohteita koskeva tieto rikastuu. Tietoa kulttuuriperinnöstä voidaan rikastaa monin tavoin. Social tagging tarkoittaa prosessia, jossa käyttäjät lisäävät metadataa jaettavalle sisällölle avainsanojen muodossa. Jos esimerkiksi muinaisjäännösrekisteri olisi avoin vuorovaikutteinen tietojärjestelmä, kuka tahansa voisi käydä antamassa siellä oleville kohteille tunnisteita tai tuottaa niitä koskevaa tietoa.

Mikäli merkittävyyttä halutaan käyttää arkeologisen kulttuuriperinnön suojelua koskevassa harkinnassa ja päätöksenteossa, käsitteen intuitiivisuus, dynaamisuus ja suhteellisuus on hyväksyttävä. Kaiken arkeologisen kulttuuriperinnön merkittävyyttä täsmällisesti tai määrällisesti kuvaavan tutkimustiedon tavoittelu on epärealistista ja hämärtää merkittävyyden luonteeseen kuuluvaa subjektiivisuutta ja moninaisuutta. Merkittävyyden arvioinnissa siirrytään fyysisten jäännösten tunnistamisesta, dokumentoinnista ja tulkinnasta kulttuuriperinnön suojelua koskeviin arvovalintoihin. Kulttuuriperintö on tietyssä mielessä aina aineetonta ja ehdottomasti osa nyky-yhteiskuntaa. Myös merkittävyyden täytyy olla sitä.

Lähteet
Bell, Duncan (2008). Agonistic Democracy and the Politics of Memory. Constellations: An International Journal of Critical and Democratic Theory, 15 (1), 148–166.
Bickford, Anne & Sullivan Sharon (1984). Assessing the research significance of historic sites. Teoksessa S. Sullivan & S. Bowdler (eds): Site Surveys ans Significance Assessments in Australian Archaeology. Canberra, Department of Prehistory, Research School of Pacific Studies, The Australian National University. 
Bowdler, Sandra (1981). Unconsidered trifles? Cultural resource management, environmental impact statements and archaeological research in NSW. Australian Archaeology, 12 (4), 334–40.
Bowdler, Sandra (1984). Archaeological significance as a mutable quality. Teoksessa S. Sullivan & S. Bowdler (eds): Site Surveys and Significance Assessments in Australian Archaeology. Canberra, Department of Prehistory, Research School of Pacific Studies, The Australian National University.
Bowker, Geoffrey C. & Star, Susan Leigh (1999). Sorting Things Out. Classification and Its Consequences. Cambridge (MA), The MIT Press. 
Smith, Laurajane (2004). Archaeological Theory and the Politics of Cultural Heritage. New York, Routledge.
Waterton, Emma & Smith, Laurajane (eds.) (2009). Taking Archaeology out of Heritage. Newcastle upon Tyne, Cambridge Scholars Publishing.