XIII Nordic TAG – asioiden äärellä

Aurinkolaiva "Solfar" (Jon Gunnar Arnason 1986), Reykjavik.

Vietin yhden huhtikuisen viikon Reykjavikissa, Islannissa  pohjoismaisessa teoreettisen arkeologian konferenssissa (XIII Nordic TAG). Pidin oman esitykseni 23.4. 2013 sessiossa, jonka otsikko oli "Practice-led Theory". Esitelmäni abstrakti sekä diat löytyvät Academia-profiilistani. Seuraavaksi muutamia poimintoja konferenssin tarjonnasta. Sessioita oli useita samaan aikaan, joten tässä summaamani kokonaiskuva muodostui omien valintojeni kautta. Joku toinen saattoi kokea hyvin erilaisen konferenssin.

En valitettavasti ehtinyt kuulla keynote-luentoja lentoaikatauluni vuoksi, ainoastaan paikalla olleiden kommentteja. Itseäni olisi kiinnostanut erityisesti Stanfordin yliopiston arkeologian keskuksen johtaja ja antropologian professori Lynn Meskellin puhe. Meskell tutkii parhaillaan UNESCOn roolia kansainvälisessä politiikassa sekä kulttuuriperintöön, erityisesti maailmanperintöön, liittyviä eettisiä kysymyksiä. Meskell esitti kuulemani mukaan melko kovaa kritiikkiä UNESCOa kohtaan. Yhteys konferenssin teemaan (Borders, Margins, Fringes. Archaeologies on/from the Edge) oli toisaalta jäänyt epäselväksi, kuten kävi tosin monessa muussakin esityksessä.

Ensimmäisen aamupäivän vietin tromssalaisten järjestämässä "Foregrounding things: Forms and faults of representation" -sessiossa, joka olikin varsinainen uppokaste nykyarkeologian kuumimpaan trendiin: aineellisuuden ja esineiden/asioiden (things) 'paluuseen'. Session tavoitteena oli pohtia erilaisten, vaihtoehtoistenkin esittämisen tapojen ja medioiden soveltuvuutta materiaalisen maailman kuvaamiseen. Siten, että kunnioittaisimme esineellisen todellisuuden ominaisluonnetta. Esitykset ja niiden herättämä keskustelu keskittyivät vahvasti kuvalliseen esittämiseen. Tämä on ehkä osa ongelmaa, kulttuurimme on hyvin visuaalinen. Akateemisen maailman käytännöt ja esitystapojen konventiot voidaan nähdä myös rajoittavana, kuvaamisen rikkautta latistavana kehyksenä. Mikä tietysti havainnollistui kaikissa tieteelliseen konferenssiin kuuluvissa maneereissa.

Hallgrimskirkja, Reykjavik.

Kalmarin Linnaeus-yliopiston arkeologian professori Cornelius Holtorf kertoi projektista, jossa pohditaan ydinjätteiden sijoituspaikkojen merkitsemistä. Millaisin tavoin ja symbolein kertoa tuleville sukupolville maan sisuksissa olevan aineen vaarallisuudesta? Tyydyttävää ratkaisua ei ole toistaiseksi löytynyt. Southamptonin yliopiston arkeologian professori Yannis Hamilakis taas esitti oman kontribuutionsa 'valokuva-esseenä', joka muistutti kuitenkin erehdyttävästi powerpoint-esitystä suoraan paperista luettuine teksteineen. Esitys pohjautui "The Other Acropolis" -projektiin, jossa on tutkittu uudenlaisia tapoja esittää ikoninen monumentti, Ateenan Akropolis, ja pyritty luomaan sille vaihtoehtoisia tulkintoja ja historioita. Projekti on ehdottomasti kiinnostava, vaikka esittämisen tapa ei konferenssissa näyttäytynytkään radikaalin kokeellisena.

Tohtoriopiskelija Þóra Pétursdóttir, toinen session järjestäjistä, vastasi omassa puheenvuorossaan modernien raunioiden ja raunioitumisen valokuvausta koskevaan kritiikkiin. Hylättyjen teollisuuslaitosten, autioituneiden rakennusten ja kylien tai 1900-luvun sotien raunioiden dokumentointi kuvaamalla on akateemista tutkimusta laajempi ilmiö. Hakusana 'modern ruins' tuottaa Googlen kuvahaussa valtavasti valokuvia, jotka näyttävät romahtaneet ja ruostuneet rakenteet taiteellisina asetelmina, omanlaistaan estetiikkaa edustavina, moderneina maisemina. Kriitikot ovat viitanneet tähän villitykseen 'rauniopornona', joka vieraannuttaa ja estetisoi kohteensa yksipuoliseksi kuvalliseksi esitykseksi. Arkeologisen tutkimuksen kontekstissa kritiikki kohdistuu valokuvaukseen pinnallisena ja valikoivana metodina. Vastineeksi Pétursdóttir määritteli uudelleen valikoivuuden, pinnallisuuden ja estetisoinnin käsitteitä sekä lopulta valokuvauksen "sitoumukseksi asioihin/esineisiin" ("engagement with things").

Snorri Sturlussonin kylpyamme, Reykholt.

Tämä "sitoumus asioihin/esineisiin" on hyvä esimerkki retoriikasta, jota session toisen vetäjän, Tromssan yliopiston arkeologian ja sosiaaliantropologian professori Bjørnar Olsenin ympärille muodostuvassa koulukunnassa viljellään. Kutyymiin kuuluu ilmeisesti myös vähintään yksi viittaus Bruno Latouriin/esitys. Jotenkin ristiriitaista tässä 'symmetriseksi arkeologiaksikin' kutsutussa suuntauksessa (esim. Olsen 2012) on, että materiaalisuutta käsitellään hyvin abstraktilla retorisella tasolla – yhteyttä käytäntöön ja juuri siihen käsinkosketeltavaan, moniaistilliseen kokemukseen on vaikea hahmottaa.

Viimeisen päivän paneelikeskustelua edelsivät panelistien esitykset, joista hämmentävimmän tarjoili Norjan Akatemian (Det Norske Videnskaps-Akademi, DNVA) Tutkimuskeskuksen (Senter for grunnforskning) tieteellinen johtaja Brit Solli. Sollin puheenvuoro toisti ajatuksia hänen artikkelistaan Norwegian Archaeological Review'ssa vuonna 2011. Artikkelin yhteydessä julkaistuilla vastakommenteilla ei selvästikään ole ollut vaikutusta hänen näkemyksiinsä. Solli viittasi ensin Laurajane Smithin ja hänen edustamansa kriittisen kulttuuriperinnön tutkimuksen määritelmään kulttuuriperinnöstä diskursiivisena ja sosiaalisesti rakennettuna, tässä ajassa olevien kulttuuristen prosessien tuotoksena. Seuraavaksi Solli totesi, että tämän näkemyksen mukaan "on ok, että talebanit tuhosivat Bamyanin buddha-patsaat", jos niiden arvo kerran oli pelkästään tässä (talebanien) yhteiskunnassa.

Paneelikeskustelun päättäneessä keskustelussa pyysin Sollia täsmentämään kulttuuriperinnön määrittelyn ja kulttuuriperintöä koskevan eettisen päätöksenteon yhteyttä, mutta asia jäi epäselväksi. Sollin mukaan konstruktivistinen määrittely voi toimia demokratiassa, mutta diktatuurissa se aiheuttaa ongelmia. Tähän joku yleisöstä osuvasti kommentoi, että ongelman ydin taitaa kuitenkin olla itse diktatuuri eikä konstruktionismi. Loogisen epäloogiseksi lopuksi Solli päätyi kyselemään, onko joku yleisössä muka sitä mieltä, että patsaiden tuhoaminen oli ok. Ikään kuin saliin laskeutunut hiljaisuus olisi tulkittavissa jonkinlaiseksi hyväksynnäksi hänen näkemyksilleen.

Erik Punaisen ja poikansa Leif Eríkssonin kotitila Eiriksstadir, Haukadalur

Ensimmäisen NTAG:n koettuani jäin pohtimaan, kulkeeko teoreettinen arkeologia kuitenkin omia latujaan, jossain määrin irrallisena siitä, mitä käytännössä teemme? Vaihtuvatko teoreettiset suuntaukset ja paradigmat vain pienen piirin määritteleminä muotihullutuksina, mutta suurin osa arkeologeista jatkaa työtään onnellisen tietämättöminä näistä mullistuksista? Erottautuaksemme entisestä ja luodaksemme jotakin uutta on teoreettisessa keskustelussa mentävä äärimmäisyyksiin, mutta todellisuus on yleensä enemmä keskitietä, yhdistelmiä menneestä ja tulevasta?

Kuitenkin tuntuu, että jotakin on ilmassa. Ehkä on vielä liian aikaista hahmottaa sen muotoa tai antaa sille nimeä. NTAG:n kaltaiset tapahtumat ovat joka tapauksessa tilaisuuksia, joissa uudet tuulet ovat aistittavissa. NTAG 2013 osoitti myös, miten moninainen kirjo tutkijoita ja tutkimusaiheita arkeologian alaan lukeutuu. Se tuntuu vapauttavalta ja innostavalta. Epätyypillistä aihetta tutkivana arkeologina olen törmännyt melko ahtaisiin näkemyksiin siitä, mitä 'oikea arkeologia' on ja etenkin mitä se ei ole. En aio jatkossakaan välittää niistä.

Lähteet
OLSEN, Bjørnar (2012). Symmetrical Archaeology. Teoksessa Ian HODDER (ed.): Archaeological Theory Today. Cambridge: Polity Press, 208–228.
SOLLI Brit, BURSTRÖM Mats, DOMANSKA Ewa, EDGEWORTH Matt, GONZÁLEZ-RUIBAL Alfredo, HOLTORF Cornelius, LUCAS Gavin, OESTIGAARD Terje, SMITH Laurajane & WITMORE Christopher (2011). Some Reflections on Heritage and Archaeology in the Anthropocene. Norwegian Archaeological Review, 44:1, 40–88.

Arkeologian teoria ja muinaismuistohallinto

Laurajane Smith käsittelee teoksessaan "Archaeological Theory and the Politics of Cultural Heritage" (2004) arkeologian teoriaa käsitejärjestelmänä, paradigmaattisena kokonaisuutena, eikä substantiaalisena tiettyä kysymystä selittävänä mallina. Smithin tavoitteena on teoretisoida myös hallintoa ja tutkia sen vaikutusta arkeologian tieteenalan teoriaan ja käytäntöihin. Hän ymmärtää hallinnon prosessina, jossa asiantuntijat  ja muut ryhmät kohtaavat intresseineen (vrt. 'kulttuuriperintöprosessi'). Hallinnon kautta arkeologia on osa valta-asetelmia ja poliittisia kysymyksiä, kun arkeologista tietoa käytetään määrittämään sitä, mikä on säilytettävää kulttuuriperintöä. Tällöin hallinto myös vaikuttaa siihen, millaiseksi akateemisen tutkimuksen käytettävissä oleva arkeologinen aineisto muodostuu.

Smithin keskeisiä väitteitä on, että arkeologian teoria, erityisesti 'Uusi Arkeologia', oli perustavassa roolissa, kun kulttuuriperinnön hallinnoinnin politiikkaa, käytäntöjä ja lainsäädäntöä luotiin USA:ssa ja Australiassa. 'Uusi Arkeologia' tai prosessualistinen teoria/arkeologia kehittyi USA:ssa 60-luvulta lähtien vastavoimaksi arkeologian kulttuurihistorialliselle suuntaukselle, ja 80-luvulle saavuttaessa prosessualistinen teoria oli jo valtavirtaa. Oman tutkimukseni näkökulmasta kiinnostavaa on: Ovatko prosessualistien aivoitukset muokanneet meidänkin muinaismuistohallintoamme? Heijastuvatko prosessualismin perusoletukset edelleen hallintovirkamiesten käsityksiin arkeologisesta kulttuuriperinnöstä ja arkeologiasta tieteenä? Ja ennen kaikkea, voisiko tämä vaikutus olla kaksisuuntainen: onko hallinnon toiminnalla vaikutusta arkeologian teoriaan?

Suomalaista arkeologiaa on kritisoitu 'teoriattomuudesta', mutta kyseessä on ehkä ennemmin teorian tiedostamattomuus. Teoria on aina läsnä, uponneena käytäntöihimme. Teoria ohjaa 'arkeologisen katseen' kohdistumista: kiinnostuksemme kohteita, havaintojen tekoa sekä niiden tulkintaa. Ihmiset harvemmin julistautuvat tietyn teorian tai paradigman kannattijiksi, vaan ne konstruoidaan jälkikäteen. Vai oliko 'Uusi Arkeologia' kuitenkin jonkinasteinen mullistus meikäläisittäinkin? Kysyin aikoinaan asiasta nyt jo edesmenneeltä professoriltamme, Ari Siiriäiseltä oppihistoriaa käsitelleellä luennolla. Muistelen, että Siiriäisen mukaan prosessualismi ei rantautunut valtameren takaa Suomeen (tai Arin omaan ajatteluun) "liput ja viirit liehuen", täsmällisesti eksplikoituna mallina.

Suomessa hallintoviranomainen eli Museovirasto on jo pitkään antanut arkeologisten kenttätöiden raportointia ja dokumentointia koskevia ohjeita - tuoreimpana ja laajimpana Suomen arkeologisten kenttätöiden laatuvaatimukset (SALAVA), jonka laadinnassa olin itsekin alkuvaiheessa mukana. Opiskeluaikana joku huomauttikin, että meistä koulutetaan 'museovirastoyhteensopivia', kun viranomaisen sanelemien käytäntojen opettelu oli niin keskeisessä roolissa erityisesti kenttätyökursseilla.

Koska Museovirasto vastaa maanlaajuisesti arkeologisten tutkimusraporttien ja löytöjen säilytyksestä ja arkistoinnista, on yhdenmukaisuuden vaalimiseksi tietysti perusteltua ohjeistaa lukuisia toimijoita. Ohjeet eivät ole kuitenkaan rajoittuneet muotoseikkoihin, vaan samalla on ohjattu sisältöä, sitä mitä raportoidaan ja dokumentoidaan. Uskallan väittää, että tätä kautta hallinto on ollut keskeinen tekijä myös monien akateemisten tutkimuskäytäntöjen muotoutumisessa. Voi myös kysyä, kuinka paljon tiukka ohjeistus on rajoittanut kenttätyön ja sen menetelmien kehitystä.

Museovirasto myöntää tutkimusluvat kajoaviin arkeologisiin tutkimuksiin sekä antaa lausuntoja koskien erilaisia alueidenkäyttöhankkeita. Näissä lausunnoissa esitetään arvio hankkeen vaikutuksista arkeologiseen kulttuuriperintöön, mutta samalla viranomaisella on tilaisuus ja velvollisuuskin kertoa kulttuuriympäristön suojelun merkityksestä tai mahdollisesti edellytettävien tutkimusten perusteista. Arkeologisia tutkimuksia tai muinaisjäännösten suojelua perustellaan yleensä lainsäädäntöön vedoten ja viranomaisen määrittämilla linjauksilla, usein lähes sanasta sanaan määrämuotoisesti. Lausunnoissa saattaa kuitenkin olla ilmaisuja, jotka valottavat virkamiesten käsityksiä enemmän kuin retorisesta työkalupakista poimitut valmiit fraasit. Näitä helmiä minä primääriaineistooni erityisesti etsin.

Arkelogian alan akateeminen tutkimus ja hallinto ovat erillisiä, erilaisiin tavoitteisiin pyrkiviä instituutioita, mutta ne ovat kuitenkin jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Näillä aloilla työskentelevät ihmiset tekevät sen, mitä suomalainen arkeologia on tällä hetkellä - teoriassa ja käytännössä. Uskon löytäväni käsitteitä analysoimalla kummastakin kontekstista käsityksiä tai määritelmiä, jotka ovat liitettävissä myös laajempaan teoreettiseen viitekehykseen. Vaikka vaikutuksen alkuperää tai suuntaa näiden kahden diskurssin välillä onkin ehkä mahdoton erotella.


Lähteet 
SMITH, Laurajane (2004). Archaeological theory and the politics of cultural heritage. London, Routledge.

Kulttuuriperintö on aineetonta

Kootessani tutkimuskirjallisuutta olen säännöllisesti törmännyt nimeen Laurajane Smith. Syntyjään australialainen Smith työskentelee tällä hetkellä tutkijana Canberran yliopistossa (Australian National University), mutta on myös vierailevana professorina Göteborgin yliopiston kulttuuriperinnön tutkimuksen opinnoissa, toimittajana kahdessa alan keskeisistä journaaleista ('Journal of Heritage Studies' ja 'Key Issues in Cultural Heritage') sekä perustaja ja tämänhetkinen puheenjohtaja kriittisen kulttuuriperinnön tutkimuksen järjestössä (Association of Critical Heritage Studies). Hänen tutkimusalansa määrittyy siis kulttuuriperinnön tutkimukseksi, mutta samoin kuin allekirjoittanut, Smith on koulutukseltaan arkeologi.

Taustamme on yhtäläinen myös siinä suhteessa, että Smith on työskennellyt hallinnon puolella ennen akateemista uraansa. Tästä ja/tai monista muista syistä johtuen näytämme olevan kiinnostuneita hyvin samankaltaisista kysymyksistä, tutkimusasetelmista ja metodologiasta. Smithin erityisinä intresseinä ovat kulttuuriperinnön teoretisointi kulttuurisena prosessina/käytäntönä sekä kulttuuriperinnön  teorian, käytännön ja kulttuuripolitiikan välisten yhtymäkohtien tarkastelu. Smith on tutkinut pitkään kulttuuriperinnön ja siitä käytävän keskustelun ("discourses") roolia mm. poliittissa liikkeissä, erityisesti alkuperäiskansoihin ja monikulttuurisuuteen liittyvissä kysymyksissä.

Smith kyseenalaistaa fyysisen, aineellisen kulttuuriperinnön 'ylivallan' ajattelussamme, ja yksi hänen perustavista argumenteistaan on: "all heritage is intangible" (2006). Kulttuuriperintö on Smithin mukaan paitsi tapa kommunikoida, luoda merkityksiä ja kokea elämyksiä, myös diskurssi itsessään. Smith katsoo, että vallitseva länsimainen tapa käsittää kulttuuriperintö ("authorized heritage discourse") korostaa kulttuuriperinnön luonnetta materiaalisina kohteina, joita voidaan kartoittaa, tutkia, hallinnoida, konservoida ja suojella lainsäädännön, sopimusten, suositusten ja julistusten nojalla. Samalla hallitaan kuitenkin myös kulttuurisia ja sosiaalisia arvoja ja merkityksiä, ihmisten kokemuksia kultuuriperinnöstä ja omasta ympäristöstään. Tiedostettiinpa tätä tai ei.

Smithin monivuotisen tutkimuksen tuloksena syntynyt teos ”Archaeological theory and the politics of cultural heritage” (2004) käsittelee paitsi tieteellisen arkeologian ja kulttuuriperinnön hallinnon suhdetta, myös Pohjois-Amerikan ja Australian alkuperäiskansojen roolia oman kulttuuriperintönsä tutkimuksessa ja hallinnoinnissa. Tähän asetelmaan sisältyy paljon jännitteitä, vääryyksien, alistamisen ja suoranaisen väkivallan tahraamaa historiaa. Tutkimuksella voi siten ajatella olevan myös emansipatorisia tavoitteita. Itse haluaisin tarkastella ihmisten oikeutta kulttuuriperintöön ja sen määrittelyyn yleisemmin, rinnastamalla alkuperäiskansat kansalaisiin, jokamiehiin ja -naisiin. Kulttuuriperintö voi olla osa identiteetin ja omanarvontunnon muodostumista, oman perheen ja suvun historian kiinnittäjä, tuttuja paikkoja ja niihin liittyviä muistoja - muidenkin kuin alkuperäiskansojen elämässä.

Smith asettaa 'vallitsevaa diskurssia' ylläpitävien asiantuntijoiden, arkeologien ja hallintoviranomaisten, vastapariksi siis alkuperäiskansojen edustajat - omien tutkimusintressiensä mukaisesti asiaa konkretisoiden. Itse ajattelen, että vallitseva diskurssi ei ole välttämättä sekään niin yksiääninen, millaiseksi Smith sen kuvaa. Vaikka tunnistankin ajatuksen kulttuuriperinnöstä 'pisteinä kartalla', ja tietty yleistäminen ollee välttämätöntä ilmiön teoretisoimiseksi. Oman tutkimukseni ennakko-oletuksia on suomalaisen arkeologian alan sisäinen ristiriita, hallinnollisen ja akateemisen arkeologian välillä. Tähän asetelmaan sisältyy ehkä kultuuriperintöä koskevien käsitysten (diskurssien...) kamppailu, keskustelu jossa samoilla sanoilla puhutaan eri asioista?

Lähteet
SMITH, Laurajane (2006). Uses of Heritage. 
SMITH, Laurajane (2004). Archaeological theory and the politics of cultural heritage. London, Routledge. 

Tutkimuksellinen perheeni

Keskityn tutkimustyössäni tänä vuonna empiirisen aineiston (tekstit ja haastattelut) kokoamiseen sekä alustavaan analysointiin. En aio lähettää kysymyksiäni haastateltaville etukäteen, enkä käsittele niitä tai haastattelujen kulkua täällä. Aloitan blogissani sen sijaan sarjan aikaisempaa tutkimusta tiivistäviä postauksia. Käyn kevään aikana läpi tärkeimpiä lähteitäni ja pyrin uuttamaan niistä olennaisen. Nostan tietysti esiin sisältöjä, jotka vertautuvat omiin tutkimuskysymyksiini ja -asetelmaani. Toisaalta tarkastelen tutkimuskirjallisuutta myös 'teknisestä' näkökulmasta: millaisia rakennelmia muut ovat koonneet tieteellisen tutkimuksen elementeistä?

Tärkeä osa tutkijaksi oppimista on oman viiteryhmänsä löytäminen. Keiden kanssa riittäisi juteltavaa yön pimeinä tunteina? Etsin keskusteluja, joihin tutkimukseni sopisi puheenvuoroksi. Tarkoituksenani ei kuitenkaan ole julistautua tiukasti tietyn suuntauksen tai alan edustajaksi. Olen arkeologi, mutta en tee varsinaisesti arkeologista tutkimusta. Tarkastelen suomalaista arkeologiaa ja arkeologien yhteisöä ennemminkin tutkimuskohteena ja tapauksena. Teoreettinen lähestymistapani on sosiaalinen konstruktionismi väljästi määriteltynä. Ajattelen siis, että osa (ei koko) todellisuudestamme rakentuu kielellisessä vuorovaikutuksessa, ja jotkut käsitteet ovat siten suhteellisia ja muuttuvia - kuten käsityksemme kulttuuriperinnöstä.

Kulttuuriperinnön tutkimus on Suomessa vasta muotoutumassa kokoavana, yhtenäisenä tieteenalana. Perinteisesti se on ollut luonteeltaan humanistista ja monitieteistä, erilaisia yhdistelmiä etnologiatieteiden ja historiantutkimuksen lähestymistavoista. Näkökulmien kirjo säilynee jatkossakin, vaikka kulttuuriperinnön tutkimus löytäisikin vain sille ominaisen identiteetin. Angloamerikkalaisessa kontekstissa kulttuuriperinnön tutkimus näyttäytyy käsitykseni mukaan leimallisemmin yhteiskunnallisena ja poliittisena, myös yhteiskuntatieteellisiä metodeja hyödynnetään laajemmin. Tämä painotus vastaa omia intressejäni.

Arkeologian ja historiantutkimuksen piirissä on tutkittu arkeologiseen kulttuuriperintöön liitettyjä merkityksiä ja pyrkimyksiä aate- ja oppihistoriallisista näkökulmista. Museologia (heritologia) taas tarkastelee nykyisellään myös kulttuuriperinnön yhteiskunnallista ulottuvuutta: kulttuurisia prosesseja, jotka synnyttävät museoita ja perustelevat tiettyjen todistuskappaleiden säilyttämistä. Folkloristiikassa ja maisemantutkimuksessa on niin ikään käsitelty kulttuuriperintöä konstruktionistisista lähtökohdista. 

Kulttuuriperinnön dokumentaatio, digitaalinen kulttuuriperintö ja erityisesti ontologiat ovat myös arkistotieteen ja informaatiotieteiden tutkimuskohteita. Tutkimuksen, hallinnon sekä muiden tahojen välisen yhteistyön ja kommunikoinnin ongelmat kietoutuvat usein tiedonhallintaan. Käsitteiden tutkimus ja ontologioiden muodostaminen ovat osa toimivan infrastruktuurin kehittämistä. Ongelmana tässä kehitystyössä on mielestäni ollut liiallinen keskittyminen teknologiaan ja rakenteisiin, sisällöllisten tavoitteiden kustannuksella. Tiedon säilytyksessä, saatavuudessa ja jakamisessa - tiedon määrittelyyn ja 'omistajuuteen' liittyvissä kysymyksissä ylipäätään - on aina kyse myös vallasta. 

Vallan ja tiedon suhdetta on käsitelty paljon yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa. Valta on oleellinen käsite esimerkiksi valtio-oppiin kuuluvissa politiikan sekä hallinnon ja organisaatioiden tutkimuksessa. Yhteiskuntatieteellinen ympäristöntutkimus tarjoaa erilaisia teoreettisia tapoja ympäristön käsitteellistämiseksi. Se tarkastelee lisäksi tapoja, joilla ympäristön sekä erilaisten sosiaalisten, poliittisten ja taloudellisten vaateiden välistä yhtälöä on ratkottu. Mikä on keskeistä kulttuuriympäristönkin vaalimisessa.