26.2.2013

Arkeologian teoria ja muinaismuistohallinto


Laurajane Smith käsittelee teoksessaan "Archaeological Theory and the Politics of Cultural Heritage" (2004) arkeologian teoriaa käsitejärjestelmänä, paradigmaattisena kokonaisuutena, eikä substantiaalisena tiettyä kysymystä selittävänä mallina. Smithin tavoitteena on teoretisoida myös hallintoa ja tutkia sen vaikutusta arkeologian tieteenalan teoriaan ja käytäntöihin. Hän ymmärtää hallinnon prosessina, jossa asiantuntijat  ja muut ryhmät kohtaavat intresseineen (vrt. 'kulttuuriperintöprosessi'). Hallinnon kautta arkeologia on osa valta-asetelmia ja poliittisia kysymyksiä, kun arkeologista tietoa käytetään määrittämään sitä, mikä on säilytettävää kulttuuriperintöä. Tällöin hallinto myös vaikuttaa siihen, millaiseksi akateemisen tutkimuksen käytettävissä oleva arkeologinen aineisto muodostuu.

Smithin keskeisiä väitteitä on, että arkeologian teoria, erityisesti 'Uusi Arkeologia', oli perustavassa roolissa, kun kulttuuriperinnön hallinnoinnin politiikkaa, käytäntöjä ja lainsäädäntöä luotiin USA:ssa ja Australiassa. 'Uusi Arkeologia' tai prosessualistinen teoria/arkeologia kehittyi USA:ssa 60-luvulta lähtien vastavoimaksi arkeologian kulttuurihistorialliselle suuntaukselle, ja 80-luvulle saavuttaessa prosessualistinen teoria oli jo valtavirtaa. Oman tutkimukseni näkökulmasta kiinnostavaa on: Ovatko prosessualistien aivoitukset muokanneet meidänkin muinaismuistohallintoamme? Heijastuvatko prosessualismin perusoletukset edelleen hallintovirkamiesten käsityksiin arkeologisesta kulttuuriperinnöstä ja arkeologiasta tieteenä? Ja ennen kaikkea, voisiko tämä vaikutus olla kaksisuuntainen: onko hallinnon toiminnalla vaikutusta arkeologian teoriaan?

Suomalaista arkeologiaa on kritisoitu 'teoriattomuudesta', mutta kyseessä on ehkä ennemmin teorian tiedostamattomuus. Teoria on aina läsnä, uponneena käytäntöihimme. Teoria ohjaa 'arkeologisen katseen' kohdistumista: kiinnostuksemme kohteita, havaintojen tekoa sekä niiden tulkintaa. Ihmiset harvemmin julistautuvat tietyn teorian tai paradigman kannattijiksi, vaan ne konstruoidaan jälkikäteen. Vai oliko 'Uusi Arkeologia' kuitenkin jonkinasteinen mullistus meikäläisittäinkin? Kysyin aikoinaan asiasta nyt jo edesmenneeltä professoriltamme, Ari Siiriäiseltä oppihistoriaa käsitelleellä luennolla. Muistelen, että Siiriäisen mukaan prosessualismi ei rantautunut valtameren takaa Suomeen (tai Arin omaan ajatteluun) "liput ja viirit liehuen", täsmällisesti eksplikoituna mallina.

Suomessa hallintoviranomainen eli Museovirasto on jo pitkään antanut arkeologisten kenttätöiden raportointia ja dokumentointia koskevia ohjeita - tuoreimpana ja laajimpana Suomen arkeologisten kenttätöiden laatuvaatimukset (SALAVA), jonka laadinnassa olin itsekin alkuvaiheessa mukana. Opiskeluaikana joku huomauttikin, että meistä koulutetaan 'museovirastoyhteensopivia', kun viranomaisen sanelemien käytäntojen opettelu oli niin keskeisessä roolissa erityisesti kenttätyökursseilla.

Koska Museovirasto vastaa maanlaajuisesti arkeologisten tutkimusraporttien ja löytöjen säilytyksestä ja arkistoinnista, on yhdenmukaisuuden vaalimiseksi tietysti perusteltua ohjeistaa lukuisia toimijoita. Ohjeet eivät ole kuitenkaan rajoittuneet muotoseikkoihin, vaan samalla on ohjattu sisältöä, sitä mitä raportoidaan ja dokumentoidaan. Uskallan väittää, että tätä kautta hallinto on ollut keskeinen tekijä myös monien akateemisten tutkimuskäytäntöjen muotoutumisessa. Voi myös kysyä, kuinka paljon tiukka ohjeistus on rajoittanut kenttätyön ja sen menetelmien kehitystä.

Museovirasto myöntää tutkimusluvat kajoaviin arkeologisiin tutkimuksiin sekä antaa lausuntoja koskien erilaisia alueidenkäyttöhankkeita. Näissä lausunnoissa esitetään arvio hankkeen vaikutuksista arkeologiseen kulttuuriperintöön, mutta samalla viranomaisella on tilaisuus ja velvollisuuskin kertoa kulttuuriympäristön suojelun merkityksestä tai mahdollisesti edellytettävien tutkimusten perusteista. Arkeologisia tutkimuksia tai muinaisjäännösten suojelua perustellaan yleensä lainsäädäntöön vedoten ja viranomaisen määrittämilla linjauksilla, usein lähes sanasta sanaan määrämuotoisesti. Lausunnoissa saattaa kuitenkin olla ilmaisuja, jotka valottavat virkamiesten käsityksiä enemmän kuin retorisesta työkalupakista poimitut valmiit fraasit. Näitä helmiä minä primääriaineistooni erityisesti etsin.

Arkelogian alan akateeminen tutkimus ja hallinto ovat erillisiä, erilaisiin tavoitteisiin pyrkiviä instituutioita, mutta ne ovat kuitenkin jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Näillä aloilla työskentelevät ihmiset tekevät sen, mitä suomalainen arkeologia on tällä hetkellä - teoriassa ja käytännössä. Uskon löytäväni käsitteitä analysoimalla kummastakin kontekstista käsityksiä tai määritelmiä, jotka ovat liitettävissä myös laajempaan teoreettiseen viitekehykseen. Vaikka vaikutuksen alkuperää tai suuntaa näiden kahden diskurssin välillä onkin ehkä mahdoton erotella.


Lähteet 
SMITH, Laurajane (2004). Archaeological theory and the politics of cultural heritage. London, Routledge.

1 kommentti:

Jaa ajatuksesi, kysy, kommentoi ja keskustele: