29.5.2012

Vasara ja nauloja

Tutkimustyö on paljolti abstraktia, päänsisäistä toimintaa, jolloin työkalutkin ovat käsitteellisiä. Osallistuin tänä keväänä kahdelle laitoksemme tarjoamalle tieteenfilosofian kurssille, joita molempia suosittelen erittäin lämpimästi. Teoreettisen filosofian tohtorikoulutettavien Inkeri Koskisen ja Tomi Kokkosen vetämät "Johdatus humanististen tieteiden historiaan" sekä erityisesti jatko-opiskelijoille suunnattu "Humanististen tieteiden filosofia" antoivat paljon välineitä tieteellisen tutkimuksen erittelyyn ja analysointiin.

Tärkeitä työkaluja omassa työssäni ovat esimerkiksi luokittelun, luonnollisen luokan ja homeostaattisen ominaisuusklusterin käsitteet. Inkeri ja Tomi perustelivat myös vahvasti näkemystä humanistisista tieteistä selittävinä, eikä pelkästään ymmärtävinä ja tulkitsevina tieteinä. Luennoilla esitelty kontrastiivis-kontrafaktuaalinen teoria selittämisestä (James Woodward 2003, Making Things Happen) auttaa hahmottamaan sitä, mistä selittämisessä on kyse sekä arvioimaan erilaisia selityksiä - myös omia.

Ajatustyön apujen lisäksi olen kerännyt kevään aikana konkreettisempaakin välineistöä. Hankin uuden kannettavan tietokoneen, koska edellinen alkoi osoittaa jo luopumisen merkkejä. Päättelin, että tietokoneen vaihto sujuisi tässä vaiheessa hallitummin kuin pakon edessä vanhan koneen räjähdettyä lopullisesti. Olen tallentanut kaikki väitöskirjaani liittyvät tiedostot alusta lähtien SugarSync-pilvipalveluun, joten niiden siirto uuteen koneeseen kävikin näppärästi. Pilven avulla tiedostot ovat synkassa tarvittaessa molemmissa koneissa ja palvelu on tietysti myös ulkoinen varmuuskopio.

Samalla periaatteella toimii viitteidenhallintajärjestelmä RefWorks, jonka avulla voi rakentaa oman online-tietokannan siirtämällä viitteitä omalle RefWorks-tilille. Sovelluksen lisäosa tuo lähdeviitteet myös omaan word-dokumenttiin ja luo lähdeluettelon halutulla muotoilulla. HY:n opiskelijoilla ja henkilökunnalla on ohjelman käyttöoikeus; kirjastot järjestävät säännöllisesti pikakursseja, joiden yhteydessä avataan oma RefWorks-tili ja tutustutaan perustoimintoihin. Itkin onnesta kurssin käytyäni.

Aion luoda havaintoaineistoni ATLAS.ti-ohjelmalla, joka on laadulliseen tutkimukseen soveltuva aineiston hallinta- ja analysointityökalu. Ohjelmaan tuodaan analysoitavat dokumentit (tekstiä, kuvia, ääntä, multimediaa), jonka jälkeen aineistoa voi tyypitellä ja luokitella haluamallaan tavalla. Ohjelma ei luonnollisestikaan itse "tee" analyysia, mutta auttaa visualisoinnein havaitsemaan asioiden välisiä yhteyksiä ja löytämään merkityksiä. Ontologian muodostamisessa käytän Stanfordin yliopiston kehittämää, ilmaiseksi verkosta ladattavaa graafista Protégé-editoria. Protégén avulla aineisto (kootut käsitteet) "ontologisoidaan" eli ryhmitellään kokoaviin luokkiin ja järjestetään hierarkkisesti.

Jatko-opiskelijoiden perehdytystilaisuudesta jäi mieleen vanhemman tohtoriopiskelijan neuvo: "Älä koskaan lue tekemättä muistiinpanoja". Silmäilevä lukeminen ja selailu kuulunevat suunnitteluvaiheeseen, mutta lähdeaineistoon syvällisemmin perehdyttäessä luettu on tiivistettävä muistiinpanoiksi. Pohdin edelleen, millä ohjelmalla lähdeaineistoa ja tutkimuskirjallisuutta koskevat muistiinpanot kannattaisi tallentaa. Tavoitteena on oma sähköinen tietokanta, josta voi tehdä hakuja ja poimia viitteitä väitöskirjan valmistuttuakin.

Merkintöihin täytyy siis itse muistiinpanon lisäksi sisältyä tarkka lähdeviite, muistiinpanon luonne (tiivistys, parafraasi, suora lainaus, oma kommentti) sekä avainsana tai keskeinen käsite, entä muuta? Olisiko MS Access tähän tarkoitukseen soveltuva vai löytyisikö ilmaisista sovelluksista (esim. Evernote) parempi? Kuinka sinä, hyvä lukijani, olet tämän asian ratkaissut?

Lopuksi varoittavana esimerkkinä katkelmia Gösta Sundqvistin (1995) heikosti suunnitellun ja puutteellisin työvälinein toteutetun tutkimusprojektin metaforisesta kuvauksesta:

"Likipitäen jo kolme vuotta tätä taloa nyt tehty on. Pelkkä ajatuskin tuskaa tuottaa, jos tää rakentaminen ei tähän päätykään. Joskus tahtoo mennä sormi suuhun, vaikka yritys on armoton. Läpi kiven perse edellä puuhun, kun yötä myöten kiivetään."
---
"Ei sitä usko neekerikään, mikä helvetin haloo siitä syntyä voi, kun hankkii väärät piirustukset ja tarvikkeet. Lisää lahonneita lautoja ja niitä elementtiharkkoja, me näillä alustavilla tarveainelaskelmilla säästettiin taas markkoja. Vaimo muutti sinne siskon luokse, kun ei naiset oikein ymmärrä, miten nopeasti aika juoksee, vaikka kuinka painaa täysillä."








 

22.5.2012

Jotain rajaa

Tutkimuksen rajaaminen on ensiarvoisen tärkeää. Kyse on sekä oman alueen että sen ulkopuolelle jäävien asioiden määrittelystä. Rajoja täytyy osata vetää, mutta myös vartioida: tehtävä on jatkuva. Suunnitteluvaiheessa tehtävät valinnat ovat erityisen kriittisiä, vaikka korjausliikkeitä voi tehdä myöhemminkin. Ajatus väitöskirjasta ja sen aiheesta alkoi liikkua mielessäni noin vuosi sitten. Annoin sen vaellella, kasvaa ja rönsyillä viime kesän, ensimmäinen kirjallinen versio tutkimussuunnitelmasta valmistui syksyllä. Alkuvuoden olen muokannut suunnitelmaani edelleen, katkonut ja karsinut. Kirjoitan sen nyt toukokuun aikana auki uudestaan kevään viimeistä apurahahakua varten.

Millaisia kultasia olen eliminoinut? Ehkä oleellisin muutos on kansalaisnäkökulman jättäminen pois. Ajattelen kuitenkin, että voisin tehdä pienen, mahdollisesti tulevaa tutkimusta viitoittavan kyselyn. Onko tämä todella tutkimuksen kannalta järkevää vai yritys lohdutella itseäni, kun tärkeänä ja mielenkiintoisena pitämäni näkökulma ei mahtunutkaan mukaan? En tiedä vielä. Toinen tärkeä rajaus on keskittyminen kulttuuriympäristöön, unohdan siis esineellisen kulttuuriperinnön myös ontologiasta. Tämä johtuu muun muassa käytännön syistä, aikaraami projektilleni on neljä vuotta, mutta myös puhtaasti henkilökohtaisista mieltymyksistä. Pakko tunnustaa, että esineet näyttäytyvät mielessäni jotenkin irrallisina ja kuolleina yhteydestään so. kiinteistä muinaisjäännöksistä irrotettuina. Olen varmaankin nähnyt niitä liikaa museovitriineihin suljettuina, mistä tämä epäortodoksinen halu vapauttaa ne takaisin luontoon (korjaan: kulttuuriympäristöön).

Mitä en tee? Monitieteisen tutkimusaiheen rajoja voi hahmotella tutkimusteemaa sivuavien tieteenalojen kautta. Pyrin tunnistamaan sen sisällön, jonka suhteen oma aiheeni määrittyy, sen joka on aivan vetämäni rajan toisella puolella. Esimerkiksi kulttuuriperinnön tutkimuksessa näitä ovat kulttuuriperinnön muut osa-alueet ja vielä tarkemmin kulttuuriympäristön elementit arkeologisen kulttuuriperinnön lisäksi: rakennusperintö ja kulttuurimaisema. Arkeologian itsensä suhteen on huomattava, että en ota kantaa tieteellisten tulkintojen ja käsitysten pätevyyteen sinänsä. Yritän vain selvittää, millaisia ne ovat ja miten niitä esitetään. En ole toisaalta kirjoittamassa suomalaisen arkeologian oppi- tai aatehistoriaa tai muinaismuistohallinnon historiaa, vaikka käsitteiden historiallisuus näihin liittyykin. 

En ole myöskään tekemässä kulttuuriperintöpolitiikkaa, vaan tutkimassa sitä. Alallamme tunnutaan usein ajattelevan, että muinaismuistohallinto on tai ainakin sen pitäisi olla jonkinlainen tieteellisen tutkimuksen jatke tai sivuhaara. Sitä myös arvioidaan tästä näkökulmasta, vaikka kyse on toiminnasta, jolla on hyvin toiset tavoitteet kuin tieteellisellä tutkimuksella. Hallinnossa käsitellään usein kysymyksiä ja ongelmia, joihin ei ole olemassa tutkimukseen perustuvia vastauksia. Mielipiteet tai arvostelmat eivät muutu tieteelliseksi tiedoksi, vaikka ne tulisivat akateemisesti meritoituneen tohtorin suusta. Muinaisjäännöksen normatiivinen määritelmä eli kysymys siitä, mitkä osat kulttuuriperinnöstä tulisi suojella kiinteinä muinaisjäännöksinä, on arvoihin pohjautuva valinta. Asiantuntijat ovat toki erityisasemassa näistä arvoista keskusteltaessa, mutta ainoastaan tutkimukseen pohjautuvien perustelujen esittäjinä.  



17.5.2012

Tiedepäivästä tarttunutta

Olin eilen esitelmöimässä Helsingin yliopiston Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen (tuttavallisemmin Fakit tai Kultahifi) laitoksen järjestämässä Tiedepäivässä. Päivän tarkoituksena on luoda katsaus laitoksellamme harjoitettavaan tutkimukseen ja tutkimusaiheisiin. Arkeologit olivat hyvin edustettuina tapahtumassa, kuudestatoista esitelmästä kuusi oli meikäläisten. Itseäni viehätti erityisesti FT, Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentin Lasse Laaksosen tutkimusaihe: "Minkälaista kenraalijoukkoa Mannerheim johti talvisodassa?". Laaksonen kertoi elävästi näiden miesten välisistä suhteista ja persoonallisuuksista värittäen kuvaa mielenkiintoisin anekdootein.

Esittelin jälleen tutkimussuunnitelmaani, sellaisena joksi se on kevään aikana saamieni kommenttien myötä muotoutunut. Palautteen saaminen on melko harvinaista herkkua, joten pyrin käyttämään kaikki mahdolliset tilanteet hyödykseni. Eilisestä kuulijakunnasta irtosi tällä kertaa mm. aiheellinen kannustus tutustua myös folkloristiikan ja kansatieteen aloilla käytyyn keskusteluun kulttuuriperinnön määrittelystä ja merkityksestä. Esimerkkinä mainittiin folkloristi Petja Aarnipuun väitöskirja, joka käsittelee rakennusperintöä kuvausten ja kertomusten kautta rakentuvana tilana, tapauksena Turun linna (kirja-arvio Miratorissa). Lienee niin, että kaikilla kulttuuriperintöä tutkivilla aloilla tarkastellaan kulttuuriperinnön muotoutumista myös metatasolla, "kulttuuriperintöprosessina". Tätä tutkimusta ei nähdäkseni ole mahdollista eriyttää substanssista, joten kulttuuriperinnön tutkimus säilynee tulevaisuudessakin ennemminkin monitieteisenä tutkimusteemana kuin muodostaa oman tieteenalansa?

Päivän hämmentävimmän kommentin sain ruotsinkielisen filosofian professori Jan Von Platolta. Von Plato esitti, että tutkimukseni on varmasti tehty jo paremmin suurissa tiedemaissa, Saksassa tai Ranskassa, joissa muinaisjäännöksiäkin nousee esiin kun vain maata kauhaisee. Asia on siis selvitetty ja vieläpä paremmin kuin syntymättömässä tutkimuksessani! Minua valistettiin tilaisuuden jälkeen, että filosofien tapa kommentoida voi vaikuttaa hieman tylyltä siihen tottumattomista. Jouduin joka tapauksessa käsittelemään asiaa mielessäni jatkaakseni luottavaisin mielin valitsemallani tiellä. Oletin siis, että jompikumpi meistä, minä tai arvon professori, olemme ymmärtäneet jotain väärin.

Professorin kehittyneempää ymmärryskykyä puoltavat akateemiset meriitit ja näiden suoma arvovalta, hänen esittelemänsä vaikuttavat hieroglyfit ja julkaisuluettelo. Vastakkaista evidenssiä on sen sijaan puutteellinen suomen kielen taito, joka saattoi vaikuttaa sekä kuullun ymmärtämiseen että omien lausahdusten postulointiin. Minä taas en ole vielä laajamittaisesti tutustunut aikaisempaa tutkimusta kokoavaan lähdeaineistooni, olen vasta keräämässä viitteitä ja lukenut jotakin sieltä täältä. Olisin silti kovin yllättynyt, jos kävisi ilmi että esimerkiksi Ranskassa on tehty tutkimusta suomalaisen arkeologian alalta, vastaavasta näkökulmasta kuin omani. Arkeologeilta ja muilta kulttuuriperinnön parissa työskenteleviltä asiantuntijoilta saamani palaute on myös vahvistanut käsitystäni, että tämänkaltaista tutkimusta tarvitaan.

On toisaalta totta, että muiden maiden tilanteeseen, käytyyn keskusteluun ja vastaaviin tutkimuksiin täytyy tutustua. Ne antavat varmasti suuntaviivoja sille, kuinka asiaa kannattaa lähestyä: miten tutkia. Tutkimusten tulokset sinänsä eivät kuitenkaan ole suoraan siirrettävissä Suomeen. Yksi tutkimusaiheeni kimmokkeista on juuri kokemukseni monikielisen tesauruksen parissa puurtamisesta. Ranskalaisten ja brittien kokoamaa ja järjestämää käsitteistöä oli paikoin hyvin vaikea sovittaa täkäläiseen systeemiin. Oli yllättävää, kuinka harvoin merkitykset olivat täysin toisiaan vastaavia, mistä siitäkään on mahdotonta päästä lopulliseen varmuuteen.

Totesin johtopäätöksenäni, että emme tainneet professorin kanssa ihan ymmärtää toisiamme ja nukuin yöni hyvin. Mitä tulee tutkimukseni vertailuun, huonommuuden tai paremmuuden arviointiin, on se hieman ennenaikaista.



15.5.2012

Satunnainenkin matkailu avartaa

Veimme opiskelu- ja tutkijatoverini Eva Ahl-Wariksen kanssa italialaisen kollegamme Stefania Chiricon katsomaan muinaisjäännöskohteita pääkaupunkiseudulla. Näimme ja koimme Lehtisaaren pronssikautisen röykkiön, Espoon Mankbyn keskiaikaisen kylän ja Espoon tuomiokirkon, Vantaan Silvolan massiiviset rautakaivokset sekä Pitäjänmäen kivikautisen asuinpaikan. Päivän huipennukseksi Pirjo Härö  tarjosi retkikunnallemme karjalanpaistia ja opastuksen Suomenlinnassa (kiitos Pirjo!). Italian yltäkylläiseen muinaisuuteen tottunut Stefania oli aidosti vaikuttunut täkäläisestä tarjonnasta, kuten minä ja Evakin. Tiedän nyt ratkaisevasti enemmän kotikaupunkini arkeologisesta kulttuuriperinnöstä.

Pyysin ja sain Fb:ssa vihjeitä (sekä oppaan Pitäjänmäkeen, kiitos Jan Fast!) muilta arkeologeilta ja selasin Museoviraston ylläpitämää muinaisjäännösrekisteriä, kun suunnittelin päivän ohjelmaa. Rekisterissä on tiedot kaikista Manner-Suomen kiinteistä muinaisjäännöksistä (=suojelluista maastossa olevista kohteista), ja niitä voi hakea esimerkiksi kunnan, kohteen tyypin tai ajoituksen mukaan. Olen käyttänyt ja täyttänyt muinaisjäännösrekisteriä työskennellessäni Museovirastossa, osallistunut sen kehittämiseen ja täyttöohjeiden kirjoittamisen. Tällä kertaa tarvitsin sitä kuitenkin toiseen tarkoitukseen: halusin etsiä mahdollisimman monipuolisen valikoiman yhden päivän aikana saavutettavia arkeologisia kohteita, joissa olisi jotakin "nähtävää". Uusi näkökulma tuotti seuraavia huomioita.

- Olisi kätevää, jos kohteille olisi monenkirjavien koordinaattien lisäksi ilmoitettu myös katuosoitteet.

- Karttanäkymät ovat käyttökelvottomia, mikäli alueella on paljon kohteita lähekkäin. 

- Kohteiden kuvaukset ovat osin hyvin niukkoja (tämä ei ole varsinaisesti uusi havainto). Lisätietoa löytyi vaihtelevasti esim. arkeologisten tutkimushankkeiden rekisteriin johtavan linkin kautta.

- Hankerekisteriin liitetyt sähköiset tutkimusraportit eivät edelleenkään näy tavis-käyttäjille, eivät siis myöskään arkeologeille ja tutkijoille jotka eivät työskentele Museovirastossa tai maakuntamuseossa. Sivulla olevassa ilmoituksessa kerrotaan tekijänoikeuksien kuuluvan raportin tekijälle ja mahdollisille muille tahoille, ja että sisällön jatkokäyttöä varten on hankittava lupa oikeuksien haltijalta. Voisi luulla, että raportin lukeminen tai printtaaminen ei ole luvanvaraista "sisällön jatkokäyttöä". Varsinkin kun tutkimusraporttien paperiversiot ovat julkisessa arkistossa tarkasteltavissa ja kopioitavissa.

- Itselläni oli joku aavistus sekä kavereiden vihjeitä siitä, mitä kannattaisi mennä katsomaan. Ei-arkeologilla harvemmin on. Nähtävyydestä käyvät, erityisen hienot kohteet voisi jotenkin merkitä rekisteriin, vaikka hannunvaakuna-symbolilla (vrt. vedenalainen kohde)? Näiden kohteiden kuvauksiin voisi panostaa, liittää mukaan kuvia löydöistä ym. Rauhoitusluokka (1-3) kertoo jotakin kohteen "arvosta", mutta sen perusteella ei voi tehdä hakuja. Luokitus ei ehkä aukene muille kuin asiaan vihkiytyneille, jotka hekin ovat erittäin tietoisia sen äärimmäisestä subjektiivisuudesta.

- Kohteita voitaisiin luokitella muidenkin ominaisuuksien, esim. saavutettavuuden, elämyksellisyyden, ymmärrettävyyden tai monipuolisuuden perusteella. Tai vaikka luonnonympäristön ja sieniesiintymien. Kokonaisuudet, joihin liittyy muinaisjäännösten lisäksi rakennusperintöä, upeita maisemia tai luontokohteita olisivat houkuttelevia. Näiden "arvotiivistymien" tunnistaminen ja osoittaminen ollee tärkeä osa myös suojelutyötä.

- Kommentointimahdollisuus/tykkäysnappi antaisi kelle tahansa mahdollisuuden osallistua merkittävien, arvokkaiden tai hyvien nähtävyyskohteiden määrittelyyn. Tai kertoa niistä hyvistä sienipaikoista, jos joku hullu sellaista tietoa haluaa jakaa. Tähän ideaan perustuu Ruotsin Riksantikvarieämbetetin Platsr.

- Luksusta olisi sovellus, joka ehdottelee kohteita ja reittejä käyttäjän kerrottua lähtö- ja paluupisteen, käytettävissä olevan ajan, kulkuvälineen ja mahdolliset liikuntaesteet. Lopuksi fantasiaohjelma tuottaisi printattavan tai älypuhelimeen ladattavan opasteen, johon olisi koottu niin ajo-ohjeet, aikataulut, matkan varrella olevat viihtyisät kahvilat kuin kohteiden kuvauksetkin. 

Muinaisjäännösten hallinnointi on käytännössä kulttuuriperintöä koskevan tiedon hallinnointia. Muinaisjäännösten tai minkä tahansa kulttuuriperintökohteen saavutettavuus tarkoittaa ennen kaikkea pääsyä niitä koskeviin tietoihin. Muinaisjäännösrekisterin kehittäminen ja avaaminen avoimena tietona antaisi kelle tahansa mahdollisuuden luoda rekisterin tietoihin pohjautuvia sovelluksia. Suunnittelemani arkeologisen kulttuuriperinnön ontologia on yksi tarpeellinen palikka tässä kehityksessä. 

4.5.2012

Miten tutkin?

Tutkimukseni tavoitteet ja kysymykset tuntuvat tarpeeksi selviltä tässä vaiheessa, mutta pohdin edelleen vimmatusti, mitkä ovat parhaat tavat saada vastauksia. Olisi hienoa, jos teorioita ja metodeja voisi hankkia valintamyymälöistä tai miksei myös tuottajatori-tyyppisistä paikoista. Tuotteet olisi ryhmitelty ja kuvattu yksiselitteisesti, asiantuntevat myyjät kertoisivat kunkin ominaisuuksista ja soveltamiskohteista. Fiineimmissä butiikeissa asiakkaalle räätälöitäisiin juuri omaa tutkimusta ja tarkoitusta varten sopivat. Koska tämä ei ainakaan toistaiseksi ole mahdollista, olen joutunut perehtymään asiaan itse.

Tieteellisen tutkimuksen valmistamiseen tarvitsen:
- Teoreettinen viitekehys käsitejärjestelmänä, joka soveltuu tutkimuskohteen tarkasteluun (pohja on oleellinen, aloita valmistus heti, jätä kypsymään)
- Aineisto, joka kertoo jotakin tutkittavasta (kerää, kunnes on kyllääntynyt)
- Metodin havaintojen tekemiseen ja aineiston analysointiin (hollandaiseakaan ei pidä valmistaa alumiinikattilassa)
- Mahdolliset substantiaaliset teoriat, jotka väittävät jotakin tutkittavasta ilmiöstä (kaikki mausteet eivät sovi yhteen).

Käsittelen teoreettista puolta myöhemmin ja kerron tässä valinnoistani aineiston ja metodien suhteen. Aion koota aineistoni erilaisista arkeologista kulttuuriperintöä ja muinaisjäännöksia koskevistaa lausumista ja teksteistä (laajasti ymmärrettynä). Käytän valmiita dokumentteja, kuten viranomaislausuntoja, kohderekistereitä, tiedotteita, ohjeita ja oppaita sekä akateemisen tutkimuksen piirissä tuotettuja opinnäytetöitä, julkaisuja ja tutkimusraportteja. Mutta ajattelin myös haastatella arkeologeja institutionaalisten tekstien kanssa keskustelevan vertailuaineiston muodostamiseksi. Kansalaisnäkökulma rajautunee pois kokonaan tai hyvin viitteelliseksi otokseksi, niin kiinnostava kuin se onkin.

Sovellan aineiston analyysissa laadullisen kieli- ja tekstianalyysin menetelmiä, diskurssianalyysia ja sisällönanalyysia. Näiden eron voi tiivistää hiukan väkivaltaa tehden seuraavasti: sisällönanalyysi kertoo mitä tekstissä on ja diskurssianalyysi taas miten se on tuotettu. Diskurssianalyysi soveltuu käsittääkseni juuri vallan mekanismien tarkasteluun, mikä on yksi itseäni kiinnostavista teemoista. En aio käyttää näitä analyysimenetelmiä jäykän dogmaattisesti, vaan nimenomaan soveltaen. Ontologian muodostaminen, kuten kaikki termityö, perustuu terminologisen käsiteanalyysin periaatteisiin. Ontologisoinnissa täytyy ottaa huomioon myös teknisiä ja sisällöllisiä standardeja (esim. CIDOC CRM), mutta murehdin sitä myöhemmin.