Tuhansien tervahautojen maa

Osallistuin viime perjantaina Museoviraston järjestämään seminaariin, joka kammottavan pitkän otsikkonsa mukaan käsitteli historiallisen asutuksen infrastruktuuria maaseudun asutus- ja elinkeinohistoriallisten muinaisjäännösten näkökulmasta. Historiallisen asutuksen infrastruktuurista puhuttiin Georg Haggrénin esitelmää lukuun ottamatta melko vähän, kun pääpaino oli enemminkin inventointi- ja prospektointimenetelmien sekä kohdetyyppien esittelyssä.

Suojelun problematiikka oli jälleen esillä, samoine vanhoine kysymyksineen ja ongelmineen. Tosin uutta hämmennystä on saatu aikaan lanseeraamalla muinaisjäännösrekisteriin luokitus "muu kulttuuriperintökohde" jonkinlaiseksi kiinteän muinaisjäännöksen vaihtoehdoksi. Olin itse erityisen kiinnostunut juuri tästä salaperäisestä uutuudesta, ja toivoin seminaarin tuovan lisävaloa muuttuneisiin luokitteluihin. Jouduin valitettavasti pettymään.

Maaseudun nykyistä ja historiallista asutusta Tyrväällä.

Arkeologian teoria ja muinaismuistohallinto

Laurajane Smith käsittelee teoksessaan "Archaeological Theory and the Politics of Cultural Heritage" (2004) arkeologian teoriaa käsitejärjestelmänä, paradigmaattisena kokonaisuutena, eikä substantiaalisena tiettyä kysymystä selittävänä mallina. Smithin tavoitteena on teoretisoida myös hallintoa ja tutkia sen vaikutusta arkeologian tieteenalan teoriaan ja käytäntöihin. Hän ymmärtää hallinnon prosessina, jossa asiantuntijat  ja muut ryhmät kohtaavat intresseineen (vrt. 'kulttuuriperintöprosessi'). Hallinnon kautta arkeologia on osa valta-asetelmia ja poliittisia kysymyksiä, kun arkeologista tietoa käytetään määrittämään sitä, mikä on säilytettävää kulttuuriperintöä. Tällöin hallinto myös vaikuttaa siihen, millaiseksi akateemisen tutkimuksen käytettävissä oleva arkeologinen aineisto muodostuu.

Smithin keskeisiä väitteitä on, että arkeologian teoria, erityisesti 'Uusi Arkeologia', oli perustavassa roolissa, kun kulttuuriperinnön hallinnoinnin politiikkaa, käytäntöjä ja lainsäädäntöä luotiin USA:ssa ja Australiassa. 'Uusi Arkeologia' tai prosessualistinen teoria/arkeologia kehittyi USA:ssa 60-luvulta lähtien vastavoimaksi arkeologian kulttuurihistorialliselle suuntaukselle, ja 80-luvulle saavuttaessa prosessualistinen teoria oli jo valtavirtaa. Oman tutkimukseni näkökulmasta kiinnostavaa on: Ovatko prosessualistien aivoitukset muokanneet meidänkin muinaismuistohallintoamme? Heijastuvatko prosessualismin perusoletukset edelleen hallintovirkamiesten käsityksiin arkeologisesta kulttuuriperinnöstä ja arkeologiasta tieteenä? Ja ennen kaikkea, voisiko tämä vaikutus olla kaksisuuntainen: onko hallinnon toiminnalla vaikutusta arkeologian teoriaan?

Suomalaista arkeologiaa on kritisoitu 'teoriattomuudesta', mutta kyseessä on ehkä ennemmin teorian tiedostamattomuus. Teoria on aina läsnä, uponneena käytäntöihimme. Teoria ohjaa 'arkeologisen katseen' kohdistumista: kiinnostuksemme kohteita, havaintojen tekoa sekä niiden tulkintaa. Ihmiset harvemmin julistautuvat tietyn teorian tai paradigman kannattijiksi, vaan ne konstruoidaan jälkikäteen. Vai oliko 'Uusi Arkeologia' kuitenkin jonkinasteinen mullistus meikäläisittäinkin? Kysyin aikoinaan asiasta nyt jo edesmenneeltä professoriltamme, Ari Siiriäiseltä oppihistoriaa käsitelleellä luennolla. Muistelen, että Siiriäisen mukaan prosessualismi ei rantautunut valtameren takaa Suomeen (tai Arin omaan ajatteluun) "liput ja viirit liehuen", täsmällisesti eksplikoituna mallina.

Suomessa hallintoviranomainen eli Museovirasto on jo pitkään antanut arkeologisten kenttätöiden raportointia ja dokumentointia koskevia ohjeita - tuoreimpana ja laajimpana Suomen arkeologisten kenttätöiden laatuvaatimukset (SALAVA), jonka laadinnassa olin itsekin alkuvaiheessa mukana. Opiskeluaikana joku huomauttikin, että meistä koulutetaan 'museovirastoyhteensopivia', kun viranomaisen sanelemien käytäntojen opettelu oli niin keskeisessä roolissa erityisesti kenttätyökursseilla.

Koska Museovirasto vastaa maanlaajuisesti arkeologisten tutkimusraporttien ja löytöjen säilytyksestä ja arkistoinnista, on yhdenmukaisuuden vaalimiseksi tietysti perusteltua ohjeistaa lukuisia toimijoita. Ohjeet eivät ole kuitenkaan rajoittuneet muotoseikkoihin, vaan samalla on ohjattu sisältöä, sitä mitä raportoidaan ja dokumentoidaan. Uskallan väittää, että tätä kautta hallinto on ollut keskeinen tekijä myös monien akateemisten tutkimuskäytäntöjen muotoutumisessa. Voi myös kysyä, kuinka paljon tiukka ohjeistus on rajoittanut kenttätyön ja sen menetelmien kehitystä.

Museovirasto myöntää tutkimusluvat kajoaviin arkeologisiin tutkimuksiin sekä antaa lausuntoja koskien erilaisia alueidenkäyttöhankkeita. Näissä lausunnoissa esitetään arvio hankkeen vaikutuksista arkeologiseen kulttuuriperintöön, mutta samalla viranomaisella on tilaisuus ja velvollisuuskin kertoa kulttuuriympäristön suojelun merkityksestä tai mahdollisesti edellytettävien tutkimusten perusteista. Arkeologisia tutkimuksia tai muinaisjäännösten suojelua perustellaan yleensä lainsäädäntöön vedoten ja viranomaisen määrittämilla linjauksilla, usein lähes sanasta sanaan määrämuotoisesti. Lausunnoissa saattaa kuitenkin olla ilmaisuja, jotka valottavat virkamiesten käsityksiä enemmän kuin retorisesta työkalupakista poimitut valmiit fraasit. Näitä helmiä minä primääriaineistooni erityisesti etsin.

Arkelogian alan akateeminen tutkimus ja hallinto ovat erillisiä, erilaisiin tavoitteisiin pyrkiviä instituutioita, mutta ne ovat kuitenkin jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Näillä aloilla työskentelevät ihmiset tekevät sen, mitä suomalainen arkeologia on tällä hetkellä - teoriassa ja käytännössä. Uskon löytäväni käsitteitä analysoimalla kummastakin kontekstista käsityksiä tai määritelmiä, jotka ovat liitettävissä myös laajempaan teoreettiseen viitekehykseen. Vaikka vaikutuksen alkuperää tai suuntaa näiden kahden diskurssin välillä onkin ehkä mahdoton erotella.


Lähteet 
SMITH, Laurajane (2004). Archaeological theory and the politics of cultural heritage. London, Routledge.

Kulttuuriperinnön suojelu on valtaa

Islamistitaistelijat ovat tuhonneet maailmanperintökohteessa Malin Timbuktussa ainutlaatuista kulttuuriperintöä. Samaa on tapahtunut aiemminkin maailman kriisien ja konfliktien yhteydessä, esimerkiksi talebanien räjäyttäessä Afganistanin buddha-patsaita. Tämä osoittaa surullisella tavalla kulttuuriperinnön voiman ja symboliarvon. Muinaisjäännökset voivat edustaa ideologiaa ja identiteettiä, joka halutaan alistaa tai tuhota. Kulttuuriperinnön hävittäminen on vallan käyttöä, mutta niin ovat kulttuuriperinnön määrittely ja suojelutoimenpiteetkin.

Turun yliopiston Maisemantutkimuksen oppiaine jakoi Facebook-sivullaan Timbuktun tapahtumia koskevan Al Jazeeran uutisen ja kommentoi samalla mahdollisia taustoja. Kyse on "käänteisestä kulttuuriperintöprosessista", jonka vaikuttimena voi olla uskonnollista fanatismia tai etnistä kaunaa. Hyökkäyksen varsinainen kohde saattaa olla kuitenkin Unescon edustama länsimainen kulttuuriperintökäsitys, spekuloi kommentin kirjoittaja. Uutiseen liittyvissä kommenteissa Museoviraston Kulttuuriympäristön suojelu -osaston johtaja Mikko Härö toteaa, että kun Euroopan neuvostossa pohditiin maisemayleissopimuksen laventamista maailmanlaajuiseksi, arvioitiin että hanke saattaisi näyttäytyä vain vanhan imperialismin jatkeena. 

Hel­sin­gin ylio­pis­ton Lä­hi-idän ar­keo­lo­gian do­sent­ti Sanna Aro-Valjus esitti huolensa Syyrian kulttuuriperinnön jäämisestä sodan jalkoihin Helsingin Sanomien Vieraskynässä. Samassa yhteydessä hän peräsi kansainväliselle yhteisölle oikeutta lähettää turvajoukkoja suojelemaan maailmanperintöä sekä johtajien saattamista rikosvastuuseen. Hän toteaa myös, että nykyinen lainsäädäntö tai kansainväliset sopimukset eivät ole riittäviä kulttuuriperinnön suojelemiseksi, vaan tarvitaan "järeämpiä suojelumekanismeja". Kuinka realistista on Aro-Valjuksen visioimien kulttuuriperinnön turvajoukkojen menestys, kun olemme epäonnistuneet ihmistenkin suojelussa kerta toisensa jälkeen?

Valta liittyy aina kulttuuriperintöä koskeviin kysymyksiin - kulttuuriperintö on hallinnollinen käsite. Kuka saa määritellä kulttuuriperintöä ja antaa sille merkityksiä? Kuka hallitsee kulttuuriperintöä koskevaa tietoa ja kenen saatavilla se on? Kenen intressit ratkaisevat kulttuuriperinnön kohtalon? Kun määrittelyn ja tiedon valta keskitetään liian kapealle pohjalle, kauas vallan kohteista, kylvetään samalla ristiriidan siemeniä. 

Suomessa muinaisjäännösten määrittelyn ylin valta on muinaismuistolaissa annettu viranomaiselle, Museovirastolle, eli käytännössä kouralliselle arkeologisen kulttuuriperinnön suojelusta vastaavia virkamiehiä. Akateemiset tutkijat ovat kyseenalaistaneet tämän vallan monessa yhteydessä. Yleisten linjausten ei pitäisi olla riippuvaisia yksittäisten henkilöiden näkemyksistä, mutta huutoäänestyskään ei ole vaihtoehto. Toisaalta kaikki arkeologit käyttävät asiantuntijoina valtaa, jota vaikkapa maanomistajilla tai rakennuttajlla ei ole. 

Kun suojelukohteita määritellään kansainvälisessä yhteisössä tai maan keskushallinnossa, sanellaan paikallisille ihmisille lähinnä velvollisuuksia 'ulkopuolelta' ja 'ylhäältä'. Vastareaktio voi olla sama molemmissa tapauksissa, vain mittakaava muuttuu. Asiantuntijat korostavat yleensä kulttuuriperinnön arvoa tiedonlähteenä ja pitävät sitä ensisijaisena määrittelyn kriteerinä. Vähemmälle huomiolle jäävät symboliset tai elämykselliset arvot ovat kuitenkin tärkeitä suurelle yleisölle ja tekevät kohteita merkityksellisiksi. Vain itselle tärkeitä arvoja halutaan aktiivisesti suojella. 

Emme voi pysäyttää maailmaa ja jähmettää muuttuvia ympäristöjä johonkin tiettyyn tilaan. Voimme kuitenkin seurata ja vaikuttaa muutokseen. Kaikilla tulisi olla mahdollisuus osallistua oman elämänpiirinsä, identiteettinsä ja taustansa kannalta merkityksellisten paikkojen ja alueiden vaalimiseen - kulttuuriympäristön luomiseen ja säilyttämiseen. 

Lisäys 12.4.2013: Aalto-yliopiston seremoniamestari ja Lähi-idän arkeologian dosentti, FT Minna Lönnqvist lähestyi minua s-postitse ja kertoi kirjoittaneensa jo 12.2.2011 Helsingin Sanomien Vieraskynässä samasta aiheesta ja vastaavin argumentein kuin Sanna Aro-Valjus, tosin Egyptin silloiseen sekasortoon viitaten. Lönnqvistin teksti löytyy HS:n verkkosivuilta osoitteesta: http://www.hs.fi/paakirjoitus/artikkeli/Muinaismuistot+on+turvattava+sekasorrossakin/HS20110212SI3MA01xzr

Satunnainenkin matkailu avartaa

Veimme opiskelu- ja tutkijatoverini Eva Ahl-Wariksen kanssa italialaisen kollegamme Stefania Chiricon katsomaan muinaisjäännöskohteita pääkaupunkiseudulla. Näimme ja koimme Lehtisaaren pronssikautisen röykkiön, Espoon Mankbyn keskiaikaisen kylän ja Espoon tuomiokirkon, Vantaan Silvolan massiiviset rautakaivokset sekä Pitäjänmäen kivikautisen asuinpaikan. Päivän huipennukseksi Pirjo Härö  tarjosi retkikunnallemme karjalanpaistia ja opastuksen Suomenlinnassa (kiitos Pirjo!). Italian yltäkylläiseen muinaisuuteen tottunut Stefania oli aidosti vaikuttunut täkäläisestä tarjonnasta, kuten minä ja Evakin. Tiedän nyt ratkaisevasti enemmän kotikaupunkini arkeologisesta kulttuuriperinnöstä.

Pyysin ja sain Fb:ssa vihjeitä (sekä oppaan Pitäjänmäkeen, kiitos Jan Fast!) muilta arkeologeilta ja selasin Museoviraston ylläpitämää muinaisjäännösrekisteriä, kun suunnittelin päivän ohjelmaa. Rekisterissä on tiedot kaikista Manner-Suomen kiinteistä muinaisjäännöksistä (=suojelluista maastossa olevista kohteista), ja niitä voi hakea esimerkiksi kunnan, kohteen tyypin tai ajoituksen mukaan. Olen käyttänyt ja täyttänyt muinaisjäännösrekisteriä työskennellessäni Museovirastossa, osallistunut sen kehittämiseen ja täyttöohjeiden kirjoittamisen. Tällä kertaa tarvitsin sitä kuitenkin toiseen tarkoitukseen: halusin etsiä mahdollisimman monipuolisen valikoiman yhden päivän aikana saavutettavia arkeologisia kohteita, joissa olisi jotakin "nähtävää". Uusi näkökulma tuotti seuraavia huomioita.

- Olisi kätevää, jos kohteille olisi monenkirjavien koordinaattien lisäksi ilmoitettu myös katuosoitteet.

- Karttanäkymät ovat käyttökelvottomia, mikäli alueella on paljon kohteita lähekkäin. 

- Kohteiden kuvaukset ovat osin hyvin niukkoja (tämä ei ole varsinaisesti uusi havainto). Lisätietoa löytyi vaihtelevasti esim. arkeologisten tutkimushankkeiden rekisteriin johtavan linkin kautta.

- Hankerekisteriin liitetyt sähköiset tutkimusraportit eivät edelleenkään näy tavis-käyttäjille, eivät siis myöskään arkeologeille ja tutkijoille jotka eivät työskentele Museovirastossa tai maakuntamuseossa. Sivulla olevassa ilmoituksessa kerrotaan tekijänoikeuksien kuuluvan raportin tekijälle ja mahdollisille muille tahoille, ja että sisällön jatkokäyttöä varten on hankittava lupa oikeuksien haltijalta. Voisi luulla, että raportin lukeminen tai printtaaminen ei ole luvanvaraista "sisällön jatkokäyttöä". Varsinkin kun tutkimusraporttien paperiversiot ovat julkisessa arkistossa tarkasteltavissa ja kopioitavissa.

- Itselläni oli joku aavistus sekä kavereiden vihjeitä siitä, mitä kannattaisi mennä katsomaan. Ei-arkeologilla harvemmin on. Nähtävyydestä käyvät, erityisen hienot kohteet voisi jotenkin merkitä rekisteriin, vaikka hannunvaakuna-symbolilla (vrt. vedenalainen kohde)? Näiden kohteiden kuvauksiin voisi panostaa, liittää mukaan kuvia löydöistä ym. Rauhoitusluokka (1-3) kertoo jotakin kohteen "arvosta", mutta sen perusteella ei voi tehdä hakuja. Luokitus ei ehkä aukene muille kuin asiaan vihkiytyneille, jotka hekin ovat erittäin tietoisia sen äärimmäisestä subjektiivisuudesta.

- Kohteita voitaisiin luokitella muidenkin ominaisuuksien, esim. saavutettavuuden, elämyksellisyyden, ymmärrettävyyden tai monipuolisuuden perusteella. Tai vaikka luonnonympäristön ja sieniesiintymien. Kokonaisuudet, joihin liittyy muinaisjäännösten lisäksi rakennusperintöä, upeita maisemia tai luontokohteita olisivat houkuttelevia. Näiden "arvotiivistymien" tunnistaminen ja osoittaminen ollee tärkeä osa myös suojelutyötä.

- Kommentointimahdollisuus/tykkäysnappi antaisi kelle tahansa mahdollisuuden osallistua merkittävien, arvokkaiden tai hyvien nähtävyyskohteiden määrittelyyn. Tai kertoa niistä hyvistä sienipaikoista, jos joku hullu sellaista tietoa haluaa jakaa. Tähän ideaan perustuu Ruotsin Riksantikvarieämbetetin Platsr.

- Luksusta olisi sovellus, joka ehdottelee kohteita ja reittejä käyttäjän kerrottua lähtö- ja paluupisteen, käytettävissä olevan ajan, kulkuvälineen ja mahdolliset liikuntaesteet. Lopuksi fantasiaohjelma tuottaisi printattavan tai älypuhelimeen ladattavan opasteen, johon olisi koottu niin ajo-ohjeet, aikataulut, matkan varrella olevat viihtyisät kahvilat kuin kohteiden kuvauksetkin. 

Muinaisjäännösten hallinnointi on käytännössä kulttuuriperintöä koskevan tiedon hallinnointia. Muinaisjäännösten tai minkä tahansa kulttuuriperintökohteen saavutettavuus tarkoittaa ennen kaikkea pääsyä niitä koskeviin tietoihin. Muinaisjäännösrekisterin kehittäminen ja avaaminen avoimena tietona antaisi kelle tahansa mahdollisuuden luoda rekisterin tietoihin pohjautuvia sovelluksia. Suunnittelemani arkeologisen kulttuuriperinnön ontologia on yksi tarpeellinen palikka tässä kehityksessä.