Turun yliopiston Maisemantutkimuksen oppiaine jakoi Facebook-sivullaan Timbuktun tapahtumia koskevan Al Jazeeran uutisen ja kommentoi samalla mahdollisia taustoja. Kyse on "käänteisestä kulttuuriperintöprosessista", jonka vaikuttimena voi olla uskonnollista fanatismia tai etnistä kaunaa. Hyökkäyksen varsinainen kohde saattaa olla kuitenkin Unescon edustama länsimainen kulttuuriperintökäsitys, spekuloi kommentin kirjoittaja. Uutiseen liittyvissä kommenteissa Museoviraston Kulttuuriympäristön suojelu -osaston johtaja Mikko Härö toteaa, että kun Euroopan neuvostossa pohditiin maisemayleissopimuksen laventamista maailmanlaajuiseksi, arvioitiin että hanke saattaisi näyttäytyä vain vanhan imperialismin jatkeena.
Helsingin yliopiston Lähi-idän arkeologian dosentti Sanna Aro-Valjus esitti huolensa Syyrian kulttuuriperinnön jäämisestä sodan jalkoihin Helsingin Sanomien Vieraskynässä. Samassa yhteydessä hän peräsi kansainväliselle yhteisölle oikeutta lähettää turvajoukkoja suojelemaan maailmanperintöä sekä johtajien saattamista rikosvastuuseen. Hän toteaa myös, että nykyinen lainsäädäntö tai kansainväliset sopimukset eivät ole riittäviä kulttuuriperinnön suojelemiseksi, vaan tarvitaan "järeämpiä suojelumekanismeja". Kuinka realistista on Aro-Valjuksen visioimien kulttuuriperinnön turvajoukkojen menestys, kun olemme epäonnistuneet ihmistenkin suojelussa kerta toisensa jälkeen?
 |
Suomessa muinaisjäännösten määrittelyn ylin valta on muinaismuistolaissa annettu viranomaiselle, Museovirastolle, eli käytännössä kouralliselle arkeologisen kulttuuriperinnön suojelusta vastaavia virkamiehiä. Akateemiset tutkijat ovat kyseenalaistaneet tämän vallan monessa yhteydessä. Yleisten linjausten ei pitäisi olla riippuvaisia yksittäisten henkilöiden näkemyksistä, mutta huutoäänestyskään ei ole vaihtoehto. Toisaalta kaikki arkeologit käyttävät asiantuntijoina valtaa, jota vaikkapa maanomistajilla tai rakennuttajlla ei ole.
Kun suojelukohteita määritellään kansainvälisessä yhteisössä tai maan keskushallinnossa, sanellaan paikallisille ihmisille lähinnä velvollisuuksia 'ulkopuolelta' ja 'ylhäältä'. Vastareaktio voi olla sama molemmissa tapauksissa, vain mittakaava muuttuu. Asiantuntijat korostavat yleensä kulttuuriperinnön arvoa tiedonlähteenä ja pitävät sitä ensisijaisena määrittelyn kriteerinä. Vähemmälle huomiolle jäävät symboliset tai elämykselliset arvot ovat kuitenkin tärkeitä suurelle yleisölle ja tekevät kohteita merkityksellisiksi. Vain itselle tärkeitä arvoja halutaan aktiivisesti suojella.
Lisäys 12.4.2013: Aalto-yliopiston seremoniamestari ja Lähi-idän arkeologian dosentti, FT Minna Lönnqvist lähestyi minua s-postitse ja kertoi kirjoittaneensa jo 12.2.2011 Helsingin Sanomien Vieraskynässä samasta aiheesta ja vastaavin argumentein kuin Sanna Aro-Valjus, tosin Egyptin silloiseen sekasortoon viitaten. Lönnqvistin teksti löytyy HS:n verkkosivuilta osoitteesta: http://www.hs.fi/paakirjoitus/artikkeli/Muinaismuistot+on+turvattava+sekasorrossakin/HS20110212SI3MA01xzr
Hei Johanna,
VastaaPoistaeihän se realistista ole, lähinnä muinaistutkijan toiveunta, nämä järeämmät suojelumekanismit. Syyriassa akuuteinta on ihmisten hätä, joka toki jutussanikin mainittiin. On myös totta, että myös Lähi-idässä ihmisille sanellaan velvollisuuksia "ulkopuolelta" ja "ylhäältä" mitä tulee maastossa sijaitseviin muinaismuistoihin ja esim. Syyriassa muinaismuistoja on tietyillä alueilla joka puolella. Monet näkevät esim. Lähi-idän arkeologian imperialistisena ja orientalistisena tieteenhaarana, toisaalla kansainvälinen yhteisö mieltää Lähi-idän muinaismuistot idän ja lännen yhteiseksi kulttuuriperinnöksi jonka säilymisestä meidän on tunnettava ja kannettava oma vastuumme. En näkisi ainakaan kaikkea muinaismuistojen suojelua ja/tai arkeologisia kaivauksia Lähi-idässä täysin pahana sillä paikalliset kyläyhteisöt usein oppivat olemaan "ylpeitä" maansa muinaisuudesta. Ian Hodder on luonut Çatalhüyükissä "reflektiivistä" arkeologiaa ja Summersien Kerkenesissä on "eco-center". Uskon että kaikkialla me voimme opetella elämään "sovussa" muinaismuistojen ja samalla oman historiamme kanssa, tähän vaaditaan kuitenkin sitä, että samoin kuin ympäristönsuojelua, samalaista tietoisuutta ja ajattelumallia on opetettava ihmisille. Opettaminen tapahtuu suurimmaksi osaksi "ylhäätä alas"-mekanismilla.
Maailmalla olemassa olevat museot ovat luku sinänsä: USAn valtaapitäviä ei ole saatettu vastuuseen 2003 Bagdadin Iraq-museon ryöstöstä vaikka heillä valloittajamaana olisi ollut Geneven sopimuksen mukaan suojella valloitetun maan kulttuuriperintöä. Mitä me tekisimme jos Helsinki valloitettaisiin ja Kansallismuseo ryöstettäisiin koska valloittajavoimat eivät aseta vartioita museoon? Tyytyisimmekö me ottamaan miljoonia dollareita vastaan jälleenrakennustyöhön (vaikka suurin osa korvaamattomista esineistä on joko kadonnut taidemarkkinoille tai tuhoutunut) vai yrittäisimmekö saada valloittajamaan johtajia vastuuseen?
Sanna Aro-Valjus
Sanna, ilahduttavaa että kävit kommentoimassa.
VastaaPoistaOn ihan perusteltua, että Euroopan tai maailman mittakaavassa merkittäviä kohteita tutkitaan kansainvälisin voimin. Tiede on yhteisöllistä toimintaa, ja erilaiset näkökulmat, painotukset sekä monipuolinen metodinen erikoisosaaminen luovat toimivan tutkijayhteisön. On luontevaa, että tämä yhteisö myös edistää kulttuuriperinnön suojelua, avaa sen merkityksiä ja antaa tietoa. Tosin tiedon jakamisen sijaan tulisi ehkä pyrkiä vuoropuheluun, yhdessä kerrottuihin tarinoihin?
Asiantuntijoiden täytyy tuntea vastuunsa kuitenkin sen suhteen, missä kulkevat asiantuntemuksen rajat. On oleellista erottaa toisistaan tieteellinen tieto ja arvot, jälkimmäisiä ei voi suoraan johtaa edellisistä. Arvoihin ja arvostuksiin liittyvien mielipiteiden esittäminen tieteilijän kaapuun verhoutuneena on mielestäni epäeettistä. Ja toisaalta meidän arvomaailmaamme (kenen loppujen lopuksi?) vastaavaa ”tietoisuutta” tai ”ajattelumallia” voi yrittää opettaa ”ylhäältä alas”, mutta todellinen oppiminen ja muutos edellyttävät aina oppijan omaa oivallusta.
Mitä tulee hypoteettiseen kysymykseesi Kansallismuseon ryöstöstä, on mielipiteeni ehkä joidenkin mielestä arkeologille kyseenalainen. Kansallinen identiteetti, jos sellaisesta halutaan edes puhua, ei voi perustua yhteen rakennukseen rahdattuihin tavaroihin. Olivat ne miten korvaamattomia hyvänsä. Kansallismuseo on toki rakennuksenakin arvokas, mutta museo on kuitenkin vain kehys, jossa kulttuuriperintöä esitetään. (Kuinka museot nykyisellään täyttävät tämän tehtävänsä, on kokonaan toinen kysymys ja kiinnostava sellainen.) Kaikki voimavarat, materiaaliset ja henkiset, tulisi todellakin keskittää jälleenrakentamiseen ja toipumiseen.
Koskettava kotoinen esimerkki on Tyrvään Pyhän Olavin kirkon tuhopoltto vuonna 1997. Kiviraunioksi palanut kirkko rakennettiin uudestaan suurelta osin talkootyönä sekä avustus-, lahjoitus- ja keräysvaroin. Ainutlaatuinen vanha interiööri tuhoutui lopullisesti, mutta Osmo Rauhala ja Kuutti Lavonen loivat taiteellaan uuden. Uskallan väittää, että tällä oli verrattomasti suurempi merkitys seurakuntalaisille kuin sillä, että tuhopolttaja sai rangaistuksensa.
’Sotarikos’ on käsitteenä jokseenkin absurdi. Ikään kuin ihmisten tappaminen, hävityksen ja tuhon kylväminen olisi mahdollista suorittaa normien mukaisesti. Sota on itsessään rikos ihmisyyttä ja kaikkea inhimillisyyttä vastaan. Toivoisin itse, että me kulttuuriperinnön tutkijatkin voisimme olla vaikuttamassa siihen, että edes joku konflikti jäisi syntymättä.
Hei Johanna,
VastaaPoistaolet oikeassa siinä, että tieteellinen tieto ja arvot ovat erillään -- erityisen haasteellista tämä on Lähi-idässä, missä monia asioita, myös tätä "yhteistä" kulttuuriperintöämme arvotetaan eri tavoin eri tahoilta. Roomalaiset ("imperialistisien valloittajien") rauniot koetaan usein arvokkaiksi ainoastaan siitä näkökulmasta, että ne ovat näyttäviä ja tuovat turismin myöstä taloudellista hyötyä. Ammattilaiselle rauniokummun savitiilimuuri tai jätekuoppa voi olla "arvokkaampi" koska saamme siitä jotain sellaista tietoa, mitä meillä aikaisemmin ei ollut. Myös ammattilaisten keskinäiset arvotukset eivät suinkaan osu kohdalleen -- olen ollut assyriologin johtamalla kaivauksella, missä käskettiin surutta raivata bysanttilaiset talonjäänteet dokumentoinnin jälkeen äkkiä pois "so that we'll get into REAL archaeology". Eläminen muinaismuistojen keskellä on kaleidoskooppi tietoa, arvoja, uskonnollisia ja eettisiä asenteita. Siksi esim. Ian Hodder on alkanutkin harrastamaan tuota "reflektiivistä" arkeologiaansa, jossa otetaan alueen asukkaat aktiivisesti mukaan tutkimukseen ja luodaan juuri tuo yhteinen narratiivi. Ympäristö- ja luonnonsuojelulliset aspektit ovat myös olennaisia. Yleinen lukutaidottomuus ja ja hierarkkiset yhteisöt eivät kuitenkaan aina mahdollista sitä, että asioita voisi viedä läpi tasa-arvoon perustuvalla dialogilla, eli yhä olen sitä mieltä, että tietynlainen "ylhäältäalas"-valistus on ainakin toistaiseksi tarpeen, vaikka sitäkin voi tehdä monella eri tavalla. Olennaista on henkilökohtainen kontakti ihmisiin, ystävystytään ja osoitetaan kunnioitusta heitä kohtaan.
Irakin Bagdadin museosta vielä: itse rakennusta ei tuhottu, vaan nimenomaan sinne sisään oli taltioitu valtaosa "tavaroista", jotka sattuivat olemaan tärkeä osa irakilaisten kollektiivista muistoa ja identiteettiä, "tavaroista", joista irakilaiset itse olivat ylpeitä ja joiden tuhoutumisesta on tullut kansakunnan alennustilan symboli. Vertaus Kansallismuseoomme oli ehkä siinä mielessä ontuva, että suomalaiset eivät kenties, ainakaan arkielämässään, miellä siellä olevia esineitä ensiarvoisen tärkeiksi kansallisen identiteetin osiksi ja henkilökohtaisesti minulla ei ole "suhdetta" yhteenkään siellä säilytettävään esineeseen. Myöskään antikviteettimarkkinoilla esineillä ei olisi samanlaista rahallista arvoa kuin Bagdadin museon. Mutta irakilaisille (tutkijoiden lisäksi) Bagdadin museon kokoelma on tärkeä. Kysymys on siitä, että jos kerran kansainväliset sopimukset luokittelevat esim. museon suojelematta jättämisen sotarikokseksi niin valloittajamaan johtajat olisi pitänyt saattaa vastuuseen sen tuhoutumisesta, jälkeenpäin amerikkalaisten varoilla tehdyt korjaukset eivät hyvitä tätä. Johtajien rankaiseminen olisi toiminut esimerkkinä vastaisuuteen -- Irakissa tehdyt virheet tulevat toistumaan ja toistuvat nyt Syyriassa. Luonnollisesti Tyrvään kirkon jälleenrakennus oli seurakuntalaisille tärkeämpi kuin se saiko tuhopolttaja rangaistuksensa, mutta saatu rangaistus toivottavasti estää sen, ettei kuka tahansa tuikkaa kirkkoa uudelleen tuleen vaikka silloin kun on sitä mieltä, että Rauhalan ja Lavosen työt on rumia ja tahtoo kirkkoon uuden sisustuksen.
Tottakai "sotarikos" on sanana absurdi ja vielä absurdimpaa on se, että vasta pari viikkoa sitten kansainvälinen Punainen Risti julisti Syyrian konfliktin sisällissodaksi -- VASTA TÄMÄN JÄLKEEN tapahtuneet siviilien tappamiset etc. on luokiteltu sotarikokseksi ja niistä voi joutua vastuuseen kansainvälisissä tuomioistuimissa. Konfliktien estäminen taas liittyy siihen muinaistutkijan toiveuneen, joka on epärealistinen, mutta jonka toteutumisen eteen meidän on itsekunkin tehtävä väsymättä töitä.