Luokittelen, siis olen

Luokittelu ja käsitteenmuodostus ovat perin juurin inhimillisiä toimintoja, vaikka havaintojeni mukaan myös eläimet kykenevät tunnistamaan luokkia. Kissani Alma ei vaikuta erityisillä älynlahjoilla siunatulta, mutta reagoi erikoisella tavalla imureihin - riippumatta laitteen koosta, merkistä tai väristä. Alman pienessä kissanmielessä on siis jokin käsitys imureiden luokasta.

Myös me ihmiset hahmotamme maailmaa stereotyyppisten käsitysten kautta, teemme yleistyksiä ja sijoitamme kohtaamiamme asioita mielessämme oleviin valmiisiin lokeroihin. Luomme järjestystä muistin ja havaintojen kaaokseen vertaamalla uutta ja tuntematonta jo tunnettuun. Maailmaa on kuitenkin monimutkaisessa kokonaisuudessaan mahdotonta luokitella tyhjentävästi, poimimme ja rajaamme sieltä vain osia.

Museoiden, arkistojen ja muinaismuistohallinnonkin toiminta perustuu luokittelulle; luokat ovat tällöin yleensä käytännön sanelemia, historiallisia projektioita. Luokat ovat siis riippuvaisia luokittelijasta, tietty näkökulma luokiteltavaan aineistoon. Ne eivät sisällä väitteitä maailman ominaisuuksista. Usein käytetty esimerkki täydellisen absurdista luokittelusta on Jorge Luis Borgesin novellissa "John Wilkinsin analyyttinen kieli" esiintyvä fiktiivinen kiinalainen sanakirja:

"eläimet jakautuvat seuraaviin ryhmiin: a) Keisarille kuuluvat, b) balsamoidut, c) kesytetyt, d) siat,   e) merenneidot, f) tarunomaiset, g) juoksukoirat, h) tässä luokitellut, i) ne jotka riehuvat kuin hullut, j) lukemattomat, k) hienonhienolla kamelinkarvasiveltimellä piirretyt, l) ja niin edelleen, m) juuri nahkansa luoneet, n) etäältä kärpästä muistuttavat" (suom. Matti Rossi).

Luokittelu voi olla tutkimuksen lähtökohta tai tutkijan muodostama väline, jonka avulla havaintoineisto järjestetään. Tieteellisessä luokittelussa pyritään yleensä löytämään luonnollisia luokkia eli sellaisia luokkien välisiä eroja, jotka ovat tutkijasta riippumattomia – eivätkä tutkijan projisoimia. Luonnolliset luokat eivät ole käsitteellisiä konstruktioita, vaan jotakin maailmassa olevaa. Ainoastaan luonnollisten luokkien perusteella voi tehdä induktiivisia yleistyksiä eli yleistää luokan jäsenissä havaittuja ominaisuuksia koko luokan ominaisuuksiksi. Helposti ymmärrettävä esimerkki luonnollisesta luokasta ovat alkuaineet.

Ihmistieteissä luokat ovat yleensä päällekkäisiä, sumearajaisia sekä historiallisia. Nämä ominaisuudet eivät kuitenkaan välttämättä tee niistä projektioita, vaan voidaan puhua kausaalisista homeostaattisista ominaisuusklustereista. Richard Boydin tekemän määrittelyn mukaan homeostaattiset ominaisuusklusterit eli luokat muodostuvat joidenkin ominaisuusryppäiden (klusterien) esiintyessä luotettavasti yhdessä (homeostaasissa). Tämä edellyttää, että on olemassa myös mekanismi, joka tuottaa ominaisuuksien pysyvän klusteroitumisen. Mikä tahansa tieteellisesti hyväksyttävä selitys voi toimia mekanismina, esimerkiksi historialliset ja yhteiskunnalliset ilmiöt tai instituutiot. 

Boydin määritelmän taustalla on ajatus, että tieteellisten luokitusten täytyy mukailla luonnossa olevia rajalinjoja, jotta luokittelu olisi luonnollista. Jos luokka on homeostaattinen ominaisuusklusteri, siitä voidaan tehdä induktiivisia yleistyksiä samoin kuin luonnollisista luokista. Homeostaattisen ominaisuusklusterin luonnollisuus määrittyy kuitenkin jossain määrin liukuvasti. Huomioon otettavia seikkoja luonnollisuutta punnittaessa ovat myös ymmärrettävyys ja käyttökelpoisuus.

Aion tarkastella muinaisjäännösten luokittelua ja olemassa olevia luokitteluja tätä luokittelun tieteenfilosofista taustaa vasten. Muodostamani ontologia on yksi näkemys siitä, miten luokittelu olisi mahdollista tehdä. Käytännössä luokittelu etenee vaiheittain ja monin erilaisin kriteerein. Ensimmäinen vaihe on fyysisen ympäristön ilmiöiden jakaminen luonnon ja ihmisen aikaansaannoksiin. Ihmisen jättämät jäljet ovat arkeologian näkökulmasta anomalioita, poikkeamia luonnonympäristössä. Tutkimuksen kohteeksi rajautuvat tosin vain sellaiset jäännökset, joista meidän on mahdollista saada havaintoja nykyisin tiedoin ja menetelmin.

Luokittelua tehdään myös suhteessa muihin kulttuuriympäristön elementteihin: rakennusperintöön, kulttuurimaisemaan ja perinnebiotooppeihin. Näihin luokkiin liitetyt kriteerit ovat sopimuksia, jotka määrittävät esimerkiksi että Salpalinjan linnoitteet eivät ole rakennettua kulttuuriperintöä, tai että pronssikautiselta hautaröykkiöltä avautuva maisema ei voi olla osa suojeltua kiinteää muinaisjäännöstä. Syyt jaolle ovat historiallisia ja hallinnollisia: näitä luokkia koskevat tietyt erityislait, niiden tutkimuksesta ja suojelusta vastaavat tietyn koulutuksen saaneet ihmiset. Kohteiden kokemisen kannalta luokittelu on kuitenkin merkityksetön. Tai jopa häiritsevä, jos kokonaisuutta tarkastellaan putkinäköisesti vain yhden elementin kautta.

Nyt käytössämme olevat eksplisiittiset luokitukset, muinaisjäännösrekisterin asiasanasto tai historiallisen ajan muinaisjäännösten jaottelu hiki-oppaassa, ovat jonkinlainen monipolvisesti muodostunut välimuoto hallinnon ja tieteen tarpeisiin tehdyistä luokitteluista. Olennaista on kysyä, mitä luokitellaan ja mitä tarkoitusta varten. Havaintoja vai tulkintoja? Fyysisiä jäännöksiä vai sosiaalisesti konstruoitua kulttuuriperintöä? Esitetäänkö samalla oletuksia luokituksen taustalla olevista ilmiöistä vai onko kyseessä vain tapa järjestää ja hallinnoida tietoa? Kysymykset eivät ole yhdentekeviä, sillä luokittelut ohjaavat vahvasti myös uuden tiedon keräämistä.

Lähteet:
BORGES, Jorge Luis & ROSSI, Matti (1969). Haarautuvien polkujen puutarha: esseitä, juttuja, tarinoita. Porvoo: WSOY.
BOYD, Richard (1991): Realism, anti-foundationalism and the enthusiasm for natural kinds. Philosophical 
Studies, 61, Numbers 1-2, ss 127–148.
BOYD, Richard (1999). Kinds as the ’Workmanship of Men'. Teoksessa Nida-Rümelin, Julian (2000). Rationalität, Realismus, Revision. Berlin & New York: Walter de Gruyter.
PÖYHÖNEN, Samuli (2007). Luonnollisuuden rajoilla : Tutkielma ihmistieteellisistä luokituksista ja luonnollisten luokkien teoriasta. Pro gradu -tutkielma, Käytännöllinen filosofia, Valtiotieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto.