4.9.2012

Konferenssihumua Helsingissä: EAA 2012

'Annual dinner' syötiin Ritarihuoneella.
Helsinkiin kokoontui viime viikolla noin 1200 arkeologia vuotuiseen EAA (European Association of Archaeologists) -konferenssiin. Tapahtuma oli massiivinen: sessioita oli 80 ja yksittäisiä esitelmiä vastaavasti noin 800. Myös iltaohjelma oli ylenpalttista, joten juuri nyt ympäri Eurooppaa voi todennäköisesti tavata hyvin väsyneitä, post-konferensiaalisissa toipumisprosesseissa kärvisteleviä arkeologeja. Kiitos ja kehut järjestelyissä mukana olleille suomalaisille kollegoille, upeaa työtä!

Pidin oman esitelmäni perjantaina ja sain sopivan tilaisuuden kenraaliharjoitukselle keskiviikkona Memornet-tohtoriohjelman kesäkoulussa Tampereella. Memmareilta saamani palaute oli rohkaisevaa, mutta väitöskirjan aiheen esittely isossa kansainvälisessä tapahtumassa tuntui silti poikkeuksellisen jännittävältä. Koska myös valmistautumiseni oli ollut antaumuksellista, petyin hienoisesti, kun paikalla oli kuulijoita vain kourallinen. Esitelmäni päätyi lopulta sessioon: "General Session on Methods and Heritage", eräänlaiseen kaatoluokkaan, joka ei saavuttanut suurta suosiota. Kaikki esiintyjätkään eivät vaivautuneet paikalle... Yhtä kaikki, kokemus oli arvokas, erittäin hyvää harjoitusta ja sain innostavaa palautetta.

Kävin itse kuuntelemassa sessioita, joiden teemat sivusivat omaa työtäni. Tässä muutamia poimintoja. Torstain "Managing the Archaeological Heritage: Perceptions and Realities" kokosi puhujia kulttuuriperinnön hallinnointiin ja lainsäädäntöön liittyen. Raimund Karlin persoonallinen esitelmä "Who Owns Potatoes?" käsitteli muinaisjäännösten suojelua koskevan lainsäädännön oikeutusta sekä arkeologisen kulttuuriperinnön "omistajuutta". Karlin mukaan asiantuntijat ovat omineet sekä arkeologian että oikeuden päättää arkeologisen kulttuuriperinnön kohtalosta. Arkeologit haluavat suojella muinaisjäännöksinä kaikkia paikallaan säilyneitä jäännöksiä vaivautumatta pohtimaan niiden merkitystä.

Lainsäädäntöön vietynä (Karl käytti esimerkkinä Itävallan muinaismuistolakia) muinaisjäännös määritellään niin yleisellä tasolla, että vaikkapa perunat voitaisiin tulkita muinaisjäännökseksi. Siis pellossa kasvavat, maanviljelijän istuttamat perunat. Tämä epämääräisyys ja tulkinnanvaraisuus, "typeryys" Karlia lainatakseni, taas nakertaa lain oikeutusta kansalaisten mielissä. Karl kiteytti lopuksi näkemyksensä, johon yhdyn täydellisesti: Jotta laki ja viranomaisten kannanotot olisivat oikeutettuja kansalaisten näkökulmasta, on heitä kuunneltava. Asiantuntijoiden lisäksi myös suurelle yleisölle on annettava valtaa arvioida kulttuuriperintöä.

Perjantai-iltapäivän vietin sosiaalisen median ja arkeologian suhdetta setvineessä sessiossa: "Using Social Media Technologies to Engage People to Archaeology". Mainittiin, että arkeologian täytyy selviytyäkseen sitoutua myös populaarikulttuuriin (Lorna Richardson). Ja että arkeologia saa uusia muotoja sosiaalisessa mediassa, mutta arkeologit eivät toisaalta vielä tiedä, kuinka sosiaalisen median teknologioita kannattaisi arkeologiassa hyödyntää (Isto Huvila). Brittiläisen DigVentures-firman arkeologit kertoivat omasta yrityskonseptistaan: joukkoistamisen (crowdsourcing) ja joukkorahoituksen (crowdfunding) avulla tehdyistä arkeologisista tutkimuksista (social contract archaeology). Meikäläisiäkin yleisökaivauksia voisi kehittää tähän suuntaan?

Konferenssin tieteellinen anti huipentui omalla kohdallani lauantain sessioon: "The Archaeology of 20th-century Terrorscapes: How to Proceed?". Lähihistorian, erityisesti 1900-luvun sotien jälkiä tutkitaan arkeologisina kohteina ja säilytetään kulttuuriperintönä. Nämä ihmiskunnan synkimpien hetkien muistomerkit haastavat meidät pohtimaan myös oman professiomme ja toimintamme eettisiä periaatteita. Kuinka tutkia, suojella ja esittää kauhujen maisemia: paikkoja joissa niin monet ovat kärsineet sanoinkuvaamattomilla tavoilla?

Loppukeskustelussa tiivistyi, että tehtävämme arkeologeina on nostaa esiin unohdettua tai piilotettua, selvittää tapahtumien kulkua mahdollisimman objektiivisesti - vaikka lopullista totuutta emme voikaan saavuttaa. Arkeologisten tutkimusten tuottama tieto mahdollistaa osaltaan näiden kohteiden säilyttämisen kulttuuriperintönä, "normalisoi" ne osaksi nykyisyyttä. Se tarkoittaa myös, että ajan merkit saavat näkyä, bunkkeri voi nykyisin palvella kesämökkinä tai taideteoksen osana. Alkuperäistä yhteyttä ei ole unohdettu, mutta sitä on ehkä helpompi käsitellä.

Loppukevennykseksi konferenssissa oppimani arkeologivitsi: How do you make an archaeologist blush? Give them a dirty tampon and ask which period it's from...




1 kommentti:

Jaa ajatuksesi, kysy, kommentoi ja keskustele: