Millar purkaa artikkelissaan muistin käsitettä arkistojen metaforana. Hän jakaa muistin yksilölliseen ja kollektiiviseen, yhteiskunnan muistiin. Millar tarkastelee muistia psykologisena prosessina, johon kuuluu muistojen luominen, tallentaminen ja palauttaminen – muisteleminen. Tämä prosessi vertautuu arkistojen muodostamiseen, järjestämiseen ja käyttöön, niiden toimintaan "yhteisenä muistinamme". Millar tosin päätyy toteamaan, että asiakirjat tai arkistot eivät sinällään ole kollektiivisia ”muistoja”, vaan enemminkin muistamisen ja muistiin palauttamisen välineitä tai laukaisijoita. Hän korostaa lisäksi, että yksilöllisen muistin tavoin kollektiivinen muisti on valikoiva. Muistiin tallentuva maailma on sirpaleinen; mieli rakentaa muistot palasten ja katkelmien ympärille. Muistot ovat aina sidoksissa tiettyyn hetkeen, ajan ja paikan luomiin olosuhteisiin.
Millar viittaa muisti-metaforan käyttöön arkistojen tehtävän perusteluna ja oikeutuksena. Vertauskuvaa hyödynnetään samassa tarkoituksessa myös suomalaisten muistiorganisaatioiden retoriikassa: etenkin suurelle yleisölle suunnatussa tiedotuksessa museoiden ja arkistojen merkitystä korostetaan ”kansakunnan” tai ”yhteiskunnan muistina” tai ” yhteiskunnan muistin rakentajina”. Arkeologian alalla muistin metafora on ulotettu asiakirja- ja esinekokoelmien lisäksi koskemaan myös kulttuuriympäristöä ja kiinteitä muinaisjäännöksiä.
Valtakunnallisesti merkittäviä muinaisjäännöksiä on listattu teokseen ”Maiseman muisti” (Museovirasto 2001), ja muinaisjäännöksiin viitataan usein ”maan arkistona”. Vierastan itse etenkin jälkimmäistä vertausta. Yhtä hyvin maapalloon, tai miksei samalla universumiin kokonaisuudessaan, voitaisiin viitata "ihmiskunnan", "luonnonhistorian" tai "maailmankaikkeuden arkistona". Mutta kuka tai mikä on tällöin arkistonmuodostaja? Mitkä ovat periaatteet, joiden mukaan "maan arkisto" on järjestetty? Sellaisia on mahdoton löytää sotkematta mukaan uskonnon ja yliluonnollisen puolelle meneviä olettamuksia. "Maan arkisto" voi toimia runollisena ilmaisuna tietyssä kontekstissa, mutta asiallisena argumenttina se sekoittaa keskenään kaksi tasoa: fyysiset jäännökset ja konstruoidun, valikoidun kulttuuriperinnön.
Erilaiset ihmisen toiminnan jäännökset ovat osa reaalimaailmaamme: fyysistä materiaa, kuoppia ja kasoja, rakenteita ja kerroksia, löytöjä ja geokemiallisia anomalioita. Ne eivät ole kenenkään muistoja, varsinkaan kenenkään sellaisen, joka ei ole ollut paikalla kokemassa niihin liittyviä tapahtumia. Ne eivät myöskään ole 'muinaisjäännöksiä' ennen kuin joku havaitsee, mittaa, dokumentoi, rajaa ja tulkitsee ne sellaisiksi.
Mikäli tulkinnan tekee asianmukaisen koulutuksen saanut arkeologi, määritys perustuu tieteenalan yleisesti hyväksyttyihin havaintomenetelmiin sekä tiedollisiin ja teoreettisiin käsityksiin. Asiaan kuuluu myös, että tulkinnan perusteluna olevat havainnot dokumentoidaan, jotta tulkintaa voidaan arvioida. Vasta tässä prosessissa syntyvät dokumentit on mahdollista liittää osaksi jotakin arkistoa. Suomessa tiedot kaikkien tutkimuslaitosten, museoiden ja tutkijoiden tekemistä arkeologisista tutkimuksista kerätään Museoviraston arkistoon.
Omassa tutkimuksessani tarkastelen arkeologiseen kulttuuriperintöön liittyviä käsitteitä, niiden määrittelyä sekä konteksteja, joissa käsitteitä käytetään. Pyrin tunnistamaan diskursseja, vakiintuneita merkityksiä, puhetapoja ja reunaehtoja, jotka ohjaavat lausumia – sitä, mitä on mahdollista sanoa. Yksi tutkimukseni teemoista on valta: Kuka saa määrittää, mikä on kulttuuriperintöä? Kuinka määrittelyvallan käyttö oikeutetaan ja itse määrittely perustellaan?
Muistin metafora liittyy tutkimukseni teemaan vallasta ja oikeutuksesta. ”Yhteiskunnan muistin rakentamista” voi tarkastella perusteluna määrittelyvallan käytölle sekä kulttuuriperinnön määrittelylle, suojelulle ja tutkimukselle. Sen ympärille rakentunee diskurssi, josta on mahdollista löytää sekä perustelun esittäjiä että tilanteita, joissa perustelua käytetään. Millar lähestyy muistin käsitettä analyyttisesti ja vertauskuvia peraten, mitä suomalaisen arkeologian alan keskustelussa ei ole tehty.
Analogioita viljellään tyhjinä fraaseina, joiden tarkoituksena on ennemminkin rajatun toimijajoukon erityislaadun korostaminen kuin käsitteiden avaaminen tai niistä keskustelu. Tutkimukseni antaa mahdollisuuden myös tämänkaltaisten perustelujen kriittiseen erittelyyn. Oleellista on kysyä lisäksi, mitä yhteiskunnan muistin rakentaminen voisi tarkoittaa tulevaisuudessa. Jotta jokin olisi aidosti yhteistä, koko yhteiskuntaa koskevaa, tulee kaikilla yhteiskunnan jäsenillä olla mahdollisuus osallistua sen rakentamiseen.
Vague memories, nothing but memories.
But in the grave all, all, shall be renewed.
- W. B. Yeats
Lähteet:
MILLAR, Laura (2006). Touchstones: Considering the Relationship between Memory and Archives. Archivaria, 61 (Special Section on Archives, Space and Power), pp. 105–126.
Sain s-postitse kommentin, jonka blogger oli pimittänyt - ilmeisesti liian pitkänä. Lisään sen itse kahdessa osassa, koska soisin tämän paneutuneesti kirjoitetun tekstin olevan muidenkin luettavissa:
VastaaPoista“Mem’ries light the cornes of my mind”, laulaa Barbra S. ”The Way we were” –leffan tunnaripiisissä. Kaikille leffan nähneille on varmaankin syöpynyt muistiin Barbran ja Robert Redfordin hahmot. http://www.youtube.com/watch?v=uBPQT2Ia8fU&feature=related
Mutta jos muistot valaisee mielensopukoita, mikä tosiaan laukaisee muiston ja antaa sille kipinää? Ovatko arkistot kansakunnan muisteja, joista kansalainen voi poimia tarvitsemansa muistikuvan ja eläytyä vaikkapa 1800-luvun kehruuhuonevangin elämään?
Puhe arkistoista kansakunnan muistina on mielestäni samantasoista metaforilla maalaamista kuin ”käsite” maan arkistot. Eivät arkistot mikään kansakunnan muisti ole, tai sanotaanko, että voivat ne olla sitä, mutta ilman toimivia hakujärjestelmiä (esim. kortistoja ja tietokantoja) ja henkilökuntaa (joka on perillä hakujärjestelmistä, arkistonmuodostuksesta jne.) kyse on lähinnä dementikon muistista. Tavaraa on, mutta mitä sieltä saadaan ulos on lähinnä satunnaisia katkelmia ja satunnaisessa järjestyksessä. Arkistoja käyttäessä olisi myös hyvä tietää arkistonmuodostajien historiasta ja siitä miten kukin arkisto on muodostunut. Se selittää paljon aineistoista ja antaa mahdollisuuksia kysymyksenasettelulle. Vaikka moni aineisto tarjoaa vastauksia useammanlaisiin kysymyksiin (uusi tutkimus avaa toisinaan kokonaan uusia ”elämiä” joillekin aineistoille), on kaikella rajansa.
Ainakin toistaiseksi lyhyt, mutta valaiseva, kokemukseni museoalalla, avasi silmäni sen suhteen, miten huonosti arkisto-käsite on tunnettu edes museoissa. Arkistojen ja kokoelmien eroa ei miellä edes korkeasti koulutettu museoammattilainen, niinpä ne ovat usein niputettu arkistot ja kokoelmat -nimikeen alle, mikä pahimmillaan tuottaa ”maan arkistot” kaltaista sekasotkua. Arkisto=kokoelma -ajattelu, johtaa myös helposti arkisto=varasto tilanteeseen. Asianmukaisesti muodostunutta arkistoa aletaan jälkikäteen ”täydentää” käyttäjien omilla muistiinpanoilla ja pahimmillaan arkistoon liitetään ”siihen littyvää taustamateriaalia”. Kaikki tämä "muistin helpottamiseksi".
Juuri tällainen arkistojen pahoinpitely johtaa lopulta siihen, että autenttisen ja alkuperäisen arkiston, ”muistin”, palauttaminen voi pahimmillaan olla mahdotonta. Lisäksi henkilöt, jotka täydentävät arkistoja, usein myös hukkaavat niitä. Se, että arkistoja, arkistolakia ja arkistojen historiaa tunnetaan maassamme alan ulkopuolella (ja sen sisälläkin välillä) huonosti on alan oma vika.
Tyhjiä metaforia tai ainakin huonosti perusteltuja sellaisia viljelemällä, ei arkistojen merkitys ja funktio kuitenkaan avaudu.
Jatkoa edelliseen...
VastaaPoistaArkistoilla ja kokoelmilla on toki paljon yhteistä, kuten luettelointi-, kuvailu- ja erilainen luokittelutyö. Erotkin ovat ilmeiset, arkisto muodostuu arkistonmuodostajan toiminnan tuloksena, kokoelma karttuu, joko suunnitelmallisen tai muun keräämisen kautta. Arkeologisen kokoelman karttumisessa on kuitenkin kyse jossain määrin sattumasta, etukäteen ei voida tietää mitä löytöjä maa on poveensa kätkenyt. Toki esivalmistelut ja rajaukset antavat suuntaan, mutta silti.
Arkisto puolestaan on arkisto, vaikka arkistonhoitaja ei olisi sitä luokitellut tai järjestänyt, muinaisjäännösten kanssa on toisin. Toki molemmissa tapauksissa jonkun täytyy tunnistaa arkisto arkistoksi ja muinaisjäännös muinaisjäännökseksi, mutta epäilen, että arkiston tunnistaminen vaatii vähemmän ekspertiisiä.
Se mitä arkistoissamme tällä hetkellä on, riippuu toki myös sattumista. Tulipalot, muutot, vesivahingot, huolimattomuus, sodista ja muista suuremmista onnettomuuksista puhumattakaan, ovat vaikuttaneet siihen, että menneiden vuosisatojen, ei niin valtavasta asiakirja-aineistoista, vain osa tallessa arkistoissamme.
Ja kukaan ei tiedä kuinka kauan. Paperit haurastuvat, musteet haalenevat ja miten käykään bittien? Sammuuko joskus sähkövirta, joka ylläpitää palvelemia, joilla kallisarvoiset digitoidut ja sähkösyntyiset kansalliset muistomme ovat huolellisesti laadittuine metatietoineen talletettuina? Sitä ei kukaan tiedä. Palaammeko joskus aikaan, jolloin tieto siirtyi suullisena sukupolvelta toiselle…toki sitäkin on talletettu SKS:n lisäksi myös museoiden arkistoihin.
Arkistonhoitaja-ammatti on viime vuosikymmenet ja nykyisin ehkä vielä selvemmin ollut tietoteknisen murroksen kourissa. Painopiste arkistojen hallinnassa on yhä enemmän siirtynyt asiakirjan elinkaaren lopusta sen alkuun. Jopa siinä määrin, että koko asiankirjan elinkaarimalli on nykyisessä järjestelmämaailmassa vanhentunut. Ns. jatkumomallin mukaan asiakirja kun on yhtä aikaa sekä aktiivinen käytössä oleva että passiivinen ja arkistoitu. Olemmeko siis matkalla maailmaan jossa arkistonhoitajat manipuloivat kansallista muistia ja jos olemme, niin onko se lopultakaan uusi asia? Jokuhan ne nykyisetkin arkistot on järjestänyt ja valinnut mitä sinne arkistoidaan.
“Mem’ries maybe beautiful and yet, what’s too painful to remember we simply choose to forget”.
Unohtaminen on kulttuuriperintöalalla aliarvostettua :)
Aiheeseen liittyen on juuri ilmestynyt Ari Häyrisen (2012) väitöskirja: "Open sourcing digital heritage: digital surrogates, museums and knowledge management in the age of open networks". Vaikuttaa erittäin kiinnostavalta, mutta en ole ehtinyt vielä tutustua lähemmin.
VastaaPoistaHäyrinen kritisoi museoita mm. esinekeskeisyydestä ja väittää, että verkossa oleva "virallinen" kulttuuriperintö ei ole kiinnostavaa. Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kommentoi väitteitä tuoreeltaan Ylen Kultakuumeessa 31.10.2012:
http://areena.yle.fi/radio/1727144