21.11.2013

Käsittämättömiä käsitteistöjä

Olin viime viikolla luennoimassa Helsingin yliopiston arkeologian oppiaineen maisema-arkeologian seminaarissa aiheenani suojelupolitiikan näkökulma kulttuuriympäristöön ja maisemaan. Esittelin suojelupolitiikan lähtökohtia ja tavoitteita sekä esitin muutamia syitä sille, miksi kulttuuriympäristön analysointi ja tarkastelu kokonaisuutena on toistaiseksi toteutumaton päämäärä. Yksi vaikuttava tekijä on nähdäkseni kulttuuriympäristön suojeluun liittyvä käsitehetteikkö, jossa kahlasin jo pari vuotta sitten eurooppalaista kulttuuriperintöpolitiikkaa käsittelevää sanastoa valmisteltaessa.

Ympäristöhallinnossa tehty maisemien luokittelu ja arvottaminen perustuu mm. maisemamaakuntajakoon. Tämä topeliaanista henkeä huokuva "luonnon- ja kulttuuripiirteiden alueittaiseen vaihteluun" pohjautuva luokittelu kymmeneen maisemamaakuntaan on ympäristöministeriön (1993) alaisen maisema-aluetyöryhmän aikaansaannoksia. Arvokkaita maisema-alueita on edelleen valittu siten, että jokaisen maisemamaakunnan tärkeimmiksi katsotut piirteet tulevat edustetuiksi: valtakunnallisesti ja maakunnallisesti arvokkaat maisemanhoitoalueet (5 kpl), kansallismaisemat (27 kpl), kansalliset kaupunkipuistot (6 kpl), valtakunnallisesti arvokkaat maisema-alueet (156 kpl) sekä valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt/RKY (1400 kpl) ovat erillisiä, mutta osin päällekkäisiä ja toisiinsa sidoksissa olevia arvottavia luokitteluja.

Ajan saatossa rakentunut käsitteiden sekamelska vertautuu valtionhallinnon pirstaleiseen rakenteeseen, toimijoiden vastuiden ja alojen rajauksiin. Ympäristön- ja luonnonsuojelusta, maiseman- ja kulttuuriympäristön hoidosta, rakennussuojelusta sekä maankäytön suunnittelusta vastaa ympäristöministeriö (YM). Maisemanhoito ja kulttuuriympäristön hoito on edelleen erotettu toisistaan kahdelle osastolle YM:n sisällä: luontoympäristöosastolle ja rakennetun ympäristön osastolle. Kulttuuriperintö sekä kulttuuriperinnön ja kulttuuriympäristön suojelusta ja hoidosta vastaava asiantuntijaviranomainen eli Museovirasto kuuluvat kuitenkin opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) alaisuuteen.

YM:n rakennetun ympäristön osasto vastaa rakennussuojelusta, mutta muinaisjäännökset ja muinaismuistolain uudistus kuuluvat epäloogisesti OKM:lle. Vaikka ympäristöhallinnon yhteisessä verkkopalvelussa muinaisjäännökset määritelläänkin yllättäen osaksi rakennettua kulttuuriympäristöä. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että Museoviraston (1999) julkaisussa "Hiidenkiuas ja tulikukka. Opas arkeologisen kulttuuriperinnön hoitoon" muinaisjäännökset luetaan osaksi rakennettuja perinnemaisemia. Ja perinnemaiseman käsitehän on YM:n ja Museoviraston ylläpitämän Rakennusperintö.fi -sivuston mukaan osin päällekkäinen kulttuurimaisema-käsitteen kanssa sekä yksi kulttuuriympäristön osa-alueista, muinaisjäännösten ja perinnebiotooppien ohella.

Kulttuuriympäristön ja maiseman suhde ei sekään ole yksiselitteinen hallinnollisessa käsitejärjestelmässä. Molempia luonnehtii ihmisen ja luonnon vuorovaikutus sekä aluemainen ulottuvuus, joka ei välttämättä ole tarkasti rajattavissa. Kulttuuriympäristön merkityksessä korostuu ehkä enemmän ihmisen vaikutus fyysiseen ympäristöönsä. Maisemasta puhuttaessa painotetaan taas luonnon ja ympäristön vaikutusta ihmiseen sekä vuorovaikutuksen aineettomia seurauksia. Maisema on vakiintunut myös tieteen ja tutkimuksen käsitteeksi, toisin kuin kulttuuriympäristö. Sellaisena se ei rajoitu ainoastaan intuitiivisesti ymmärrettyyn merkitykseen, visuaalisesti hahmotettavaan maisemakuvaan, vaan on oleellisesti laajempi.

Ympäristöhallinnon käsitteenä maisema liittyy nykyisellään erityisesti eurooppalaiseen maisemayleissopimukseen (ns. Firenzen sopimus 2000), jonka lähtökohtana on maisema ihmisten mieltämänä kokonaisuutena. Sopimus korostaa ihmisten ja paikallisyhteisöjen kokemuksia sekä elinympäristöille annettuja arvoja ja merkityksiä. Kulttuuriympäristö on ehkä tässä suhteessa neutraalimpi? Yksi YM:ssä valmistellun kulttuuriympäristöstrategialuonnoksen suurimpia ongelmia oli mielestäni juuri kulttuuriympäristön käsitteen epäselvä määrittely. Toisaalta sillä viitattiin arkisiin ympäristöihin, toisaalta arvokkaaksi tunnistettuun kansallisomaisuuteen, kuten rakennusperintöön ja arkeologiseen kulttuuriperintöön.

Kulttuuriympäristö voidaan toki ymmärtää laajana yleiskäsitteenä, joka sisältää sekä päivittäiset elinympäristöt että kulttuuriperintönä suojellut alueet. Kulttuuriympäristö ei ole siis itsessään arvottava, vaan ennemminkin kuvaava käsite. Tällöin on oleellista pohtia ja perustella, miksi jako kulttuuri- ja luonnonympäristöihin täytyy kuitenkin tehdä. Miksi ei valmistella ympäristöstrategiaa, joka koskisi ympäristön muutosta ja muuttamista kokonaisuutena?

Ihmisvaikutuksen ulkopuolelle jäävää, täysin luonnontilaista aluetta ollee maassamme melko niukasti. Ja eikö luonnonympäristö "kulttuuriympäristöidy" jo sille annettujen tulkintojen ja merkitysten perusteella, eikä pelkästään fyysistä ympäristöä muokkaamalla? Esimerkiksi luonnonsuojelualueiden perustaminen on kulttuurisesti määritellyn merkityksen antamista tietyille alueille. Synnyttääkö se siis kulttuuriympäristöjä? Luonto on merkityksellinen myös henkisen hyvinvoinnin ja erilaisten luontoharrastusten lähteenä, puhumattakaan sen perimmäisestä arvosta elämän edellytysten ylläpitäjänä. Ja toisaalta hakkuuaukeat ja kaivostoiminnan aikaansaamat kuumaisemat ovat eittämättä syntyneet ihmisen ja luonnon 'vuorovaikutuksesta', joten nämä luonnon arvet on niin ikään luettavissa kulttuuriympäristöihin.

Suppeammin ymmärrettynä kulttuuriympäristö käsittää ainoastaan viranomaisten ja asiantuntijoiden määrittelemin kriteerein tunnistettuja ja rajattuja alueita tai 'kohteita', joita halutaan säilyttää ja vaalia. Tällöin kulttuuriympäristö on käytännöllinen ja kokoava, mutta samalla arvottava käsite, joka viittaa ympäristön kulttuuriperintönä suojeltuihin elementteihin: rakennusperintöön, maisemiin, muinaisjäännöksiin ja perinnebiotooppeihin. Arjen ympäristöjen kutsuminen kulttuuriympäristöiksi sisältää siten lausumattoman ajatuksen niiden potentiaalista tulla suojelluiksi. Muutokset ympäristössä ovat tässä kontekstissa katoamisen ja tuhoutumisen uhkia.

Jälkimmäisen tulkinnan äärilaitaa edustanee maa- ja metsätalousministeriö (MMM), joka kulttuuriympäristöstrategiaa koskevassa lausunnossaan (Lausuntoyhteenveto, s. 6) esitti strategiaan kirjattavaksi, että Suomen maapinta-alasta pääosa eli metsät (77–78 %) ja sisävedet (10 %) eivät sisälly kulttuuriympäristön määritelmään eivätkä siten ole strategian piirissä. Kuulostaa absurdilta, mutta todistaa osaltaan käsitteiden, määritelmien ja luokittelujen merkitystä poliittisten pyrkimysten, vallan tavoittelun ja etujen ajamisen välineinä.

Hallinnossa luodut käsitehimmelit ovat osa suomalaista virallista (kulttuuri)perintödiskurssia (Authorized Heritage Discourse), joka on tutkimuskohteenani. Diskurssin käytännöt ja rakenteet luovat ja erittelevät maailmasta olioita, esimerkiksi "maisema-alueita" ja "kulttuuriympäristöjä", sekä tapoja joilla niistä puhutaan. Nämä ovat monimutkaisia, historian saatossa kerrostuneita luokitteluja, joiden tavoitteet ja kriteerit ovat hämäriä kenties luokittelijoille itselleenkin. Ainakaan ne eivät aukea tavalliselle kansalaiselle, mikä osaltaan vahvistaa asiaan vihkiytyneiden viranomaisten ja asiantuntijoiden valtaa suojelupolitiikan rakentajina. Tämä ei edistä yhtä suojelupolitiikan keskeisimmistä tavoitteista: hallittua muutosta demokraattisen päätöksenteon kautta.


LÄHTEITÄ
Tiitinen, T. (toim.) (1999). Hiidenkiuas ja tulikukka. Opas arkeologisen kulttuuriperinnön hoitoon. Helsinki; Museovirasto.
Ympäristöministeriö (1993). Maisemanhoito. Maisema-aluetyöryhmän mietintö I. Ympäristöministeriö, Ympäristönsuojeluosasto, Mietintö 66/1992. Helsinki: Ympäristöministeriö.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jaa ajatuksesi, kysy, kommentoi ja keskustele: