Kolmessa maailmassa

Luonnostelen seuraavaksi näkökulmia, joiden kautta tarkastelen tutkimusaihettani. Nämä ovat siis samaan aikaan voimassa olevia tapoja hahmottaa moniulotteista todellisuutta. Otan tukea filosofi Karl Popperin esittämästä todellisuuden jaosta kolmeen maailmaan (tässä Ilkka Niiniluodon mukaan):

Maailma 1 sisältää aineelliset, fysikaaliset kappaleet, tapahtumat ja prosessit (kuten atomit, kivet, puut, salamat, tähdet).
Maailma 2 sisältää ihmismielen, yksilöllisen tajunnan tilat ja tapahtumat (ajatukset, elämykset, havainnot).
Maailma 3 muodostuu ihmisen sosiaalisen toiminnan luomista asioista, sisältää siis koko kulttuurin ja yhteiskunnan (artefaktit, kieli, raha, tiede, sosiaaliset instituutiot, valtiot).

Ontologisen realismin teesin mukaan on olemassa tajunnasta ja ihmismielestä riippumaton todellisuus (maailma 1), vaikka ihminen voikin olla vuorovaikutussuhteessa luontoon esimerkiksi teknisten välineidensä kautta. Kuulostaa järkevältä, varsinkin kun maailma käsityksemme mukaan on ollut olemassa jo ennen ihmislajin syntyä. Vastakohtana on subjektiivinen idealismi, jossa olemassa on ainoastaan yksilöllisiä ihmismieliä ja niistä ontologisesti riippuvia asioita - ja joka toimii paremmin sci-fi-elokuvan loppuhuipennuksena.

Emergentiksi materialismiksi kutsuttu näkemys puolestaan toteaa, että maailmoja 2 ja 3 ei voi olla olemassa ilman maailmaa 1, vaikka 2 ja 3 voivatkin vaikuttaa aineellisiin ilmiöihin. Maailma 3:n olemassaolo taas edellyttää että on myös maailma 2, mutta se ei ole yksilöllisestä tajunnasta riippuvainen subjektiivisen idealismin väittämällä tavalla. Loogista ja hyväksyttävää.

Arkeologinen kulttuuriperintö ja muinaisjäännökset: 

1) fyysisinä jäännöksinä, materiaalisina objekteina, maailman osana (maailma 1)

Se, mitä me kutsumme "jäännöksiksi" on jakamaton osa maailmaa ja luontoa. Ihmisen toiminta ja luonnon omat prosessit ovat muokanneet materiaa, siirtäneet, yhdistelleet ja muuttaneet sitä toiseen muotoon. Näitä materiaalisia 'seurauksia' on kaikkialla; maailma nykyisellään on sekä syy että seuraus, jatkuvasti muuttuva kokonaisuus.

Tästä fysikaalisesta maailmasta valitaan ja rajataan viittauskohteita seuraaville olemisen tavoille:

2) tieteelliseen tutkimukseen kuuluvina havaintoina, ilmiöinä, selityksinä ja teorioina (maailma 2 ja 3)

Arkeologisen tutkimuksen tavoitteena on löytää  ihmisen fyysisiä jälkiä ja vaikutusta luonnosta. Nämä materiaaliset jäännökset pyritään yhdistämään ihmisen toimintaan menneisyydessä, jotta voitaisiin kertoa jotakin ihmisistä ja ihmisyhteisöistä, joita ei enää ole. Osa menneiden kulttuurien ja ihmisten toiminnan jäännöksistä on nykyisillä menetelmillä arkeologien saavuttamattomissa, osa jääneekin sellaisiksi.

Menneisyyden tapahtumien ja meidän materiaalisessa maailmassamme esiintyvien piirteiden syy-seuraussuhteiden selittäminen on tutkimuksen tulos. Esimerkiksi se, että luonnonvoimien ohella myös ihminen on historiansa aikana kasannut kiviä erilaisia tarkoituksia varten. Tai että tiettyjen havaintojen kokonaisuus voidaan tulkita  'kivikautiseksi asuinpaikaksi'. Tutkimuksen elementit ovat dokumentaatiossa, tutkijoiden  (maailma 2) ja tiedeyhteisön mielessä, kielessä, teksteissä, keskusteluissa, julkaisuissa ym. toiminnassa.

3) sosiaalisina konstruktioina, historiallisina ja muuttuvina sopimuksina ja valintoina; risteävien ja päällekkäisten valtapyrkimysten, intressien ja tavoitteiden kohteena; arvojen ja merkitysten kantajina (maailma 3)

Merkitys (EI merkittävyys) on tässä yhteydessä luonnollisen kielen käsite: "Mitä jokin merkitsee jollekin?". Arvolla en viittaa mitattavaan, absoluuttisen arvoon, vaan mihin tahansa ominaisuuteen, jota joku pitää arvokkaana. Arkeologeille muinaisjäännös merkitsee ensisijaisesti tietolähdettä, jonka arvo on sen tieteellisessä potentiaalissa. Ajatusta muinaisjäännöksistä yhteisenä, vaalittavana perintönä tai suojelukohteina ei voida kuitenkaan johtaa arkeologisen tutkimuksen tuloksista. Tutkimuksen näkökulmasta on toki tärkeää, että muinaisjäännöksiä säilyy tutkittavaksi, mutta tämä on vain yksi kulttuuriperintöön liittyvistä arvoista.

Muinaismuistolaissa määritelty 'kiinteä muinaisjäännös' on laajemmin yhteiskunnan arvoja ja intressejä kuvaava sosiaalinen konstruktio, jonka yhteiskunnallinen relevanssi on tosin sidoksissa lain säätämisajankohtaan (v. 1963) sekä lain valmistelussa vaikuttaneisiin tahoihin. Lain soveltaminen viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana on rakentanut muinaisjäännöksen käsitettä aina uudelleen. Radikaalina väitteenä voidaan esittää, että jokainen yksittäisen tutkijan tulkinta tai virkamiehen lausuma antaa käsitteelle uusia sisältöjä tai jättää jotakin pois. Jotta tutkimusaiheeni pysyisi mielekkäänä, oletan että nämä tulkinnat muodostavat kuitenkin kehityskulkuja, teemoja ja käännekohtia, joita pystyn aineistostani löytämään.

Kiinteän muinaisjäännöksen toteamiseen liittyvät ohjeet ja käytännöt ovat osa sosiaalista konstruktiota. Kiinteää muinaisjäännösta ei voi määritellä kuka tahansa ja miten tahansa; suojelun piirissä olevat muinaisjäännöstyypitkin muuttuvat. Monissa yhteyksissä toistettu viittaus muinaismuistolain antamaan 'automaattiseen suojeluun' on tästä näkökulmasta ongelmallinen, ellei peräti virheellinen. Ammoin röykkiöksi kasatut kivet ovat eittämättä olemassa ilman arkeologin suorittamaa dokumentointiakin. Ne eivät kuitenkaan muutu itsestään lainsäädännössä  ja viranomaisen ohjeistuksissa määritellyiksi hallinnollisten toimien kohteiksi ennen kuin ne tuodaan systeemiin hyväksyttävällä tavalla. Samoin jos tieto ja dokumentaatio suojelukohteesta katoaa, jäljelle jää vain maailmaan 1 romahtanut kasa kiviä.