Memories, nothing but memories

Saimme Memornet-tohtoriohjelman marraskuisen syysseminaarin ennakkotehtävänä luettavaksemme Laura Millarin (2006) artikkelin ”Touchstones: Considering the Relationship between Memory and Archives”. Tarkoituksena oli tekstin pohjalta pohtia oman tutkimuksen suhdetta yhteiskunnan muistin rakentumiseen. Keskustelemme alustuksistamme parhaillaan Memmareiden fb-sivuilla, mutta muokkasin omastani myös tämän postauksen blogini lukijoideni iloksi ja kommentoitavaksi.


Millar purkaa artikkelissaan muistin käsitettä arkistojen metaforana. Hän jakaa muistin yksilölliseen ja kollektiiviseen, yhteiskunnan muistiin. Millar tarkastelee muistia psykologisena prosessina, johon kuuluu muistojen luominen, tallentaminen ja palauttaminen – muisteleminen. Tämä prosessi vertautuu arkistojen muodostamiseen, järjestämiseen ja käyttöön, niiden toimintaan "yhteisenä muistinamme". Millar tosin päätyy toteamaan, että asiakirjat tai arkistot eivät sinällään ole kollektiivisia ”muistoja”, vaan enemminkin muistamisen ja muistiin palauttamisen välineitä tai laukaisijoita. Hän korostaa lisäksi, että yksilöllisen muistin tavoin kollektiivinen muisti on valikoiva. Muistiin tallentuva maailma on sirpaleinen; mieli rakentaa muistot palasten ja katkelmien ympärille. Muistot ovat aina sidoksissa tiettyyn hetkeen, ajan ja paikan luomiin olosuhteisiin.

Millar viittaa muisti-metaforan käyttöön arkistojen tehtävän perusteluna ja oikeutuksena. Vertauskuvaa hyödynnetään samassa tarkoituksessa myös suomalaisten muistiorganisaatioiden retoriikassa: etenkin suurelle yleisölle suunnatussa tiedotuksessa museoiden ja arkistojen merkitystä korostetaan ”kansakunnan” tai ”yhteiskunnan muistina” tai ” yhteiskunnan muistin rakentajina”. Arkeologian alalla muistin metafora on ulotettu asiakirja- ja esinekokoelmien lisäksi koskemaan myös kulttuuriympäristöä ja kiinteitä muinaisjäännöksiä.

Valtakunnallisesti merkittäviä muinaisjäännöksiä on listattu teokseen ”Maiseman muisti” (Museovirasto 2001), ja muinaisjäännöksiin viitataan usein ”maan arkistona”. Vierastan itse etenkin jälkimmäistä vertausta. Yhtä hyvin maapalloon, tai miksei samalla universumiin kokonaisuudessaan, voitaisiin viitata "ihmiskunnan", "luonnonhistorian" tai "maailmankaikkeuden arkistona". Mutta kuka tai mikä on tällöin arkistonmuodostaja? Mitkä ovat periaatteet, joiden mukaan "maan arkisto" on järjestetty? Sellaisia on mahdoton löytää sotkematta mukaan uskonnon ja yliluonnollisen puolelle meneviä olettamuksia. "Maan arkisto" voi toimia runollisena ilmaisuna tietyssä kontekstissa, mutta asiallisena argumenttina se sekoittaa keskenään kaksi tasoa: fyysiset jäännökset ja konstruoidun, valikoidun kulttuuriperinnön.


Erilaiset ihmisen toiminnan jäännökset ovat osa reaalimaailmaamme: fyysistä materiaa, kuoppia ja kasoja, rakenteita ja kerroksia, löytöjä ja geokemiallisia anomalioita. Ne eivät ole kenenkään muistoja, varsinkaan kenenkään sellaisen, joka ei ole ollut paikalla kokemassa niihin liittyviä tapahtumia. Ne eivät myöskään ole 'muinaisjäännöksiä' ennen kuin joku havaitsee, mittaa, dokumentoi, rajaa ja tulkitsee ne sellaisiksi.

Mikäli tulkinnan tekee asianmukaisen koulutuksen saanut arkeologi, määritys perustuu tieteenalan yleisesti hyväksyttyihin havaintomenetelmiin sekä tiedollisiin ja teoreettisiin käsityksiin. Asiaan kuuluu myös, että tulkinnan perusteluna olevat havainnot dokumentoidaan, jotta tulkintaa voidaan arvioida. Vasta tässä prosessissa syntyvät dokumentit on mahdollista liittää osaksi jotakin arkistoa. Suomessa tiedot kaikkien tutkimuslaitosten, museoiden ja tutkijoiden tekemistä arkeologisista tutkimuksista kerätään Museoviraston arkistoon.

Omassa tutkimuksessani tarkastelen arkeologiseen kulttuuriperintöön liittyviä käsitteitä, niiden määrittelyä sekä konteksteja, joissa käsitteitä käytetään. Pyrin tunnistamaan diskursseja, vakiintuneita merkityksiä, puhetapoja ja reunaehtoja, jotka ohjaavat lausumia – sitä, mitä on mahdollista sanoa. Yksi tutkimukseni teemoista on valta: Kuka saa määrittää, mikä on kulttuuriperintöä? Kuinka määrittelyvallan käyttö oikeutetaan ja itse määrittely perustellaan?

Muistin metafora liittyy tutkimukseni teemaan vallasta ja oikeutuksesta. ”Yhteiskunnan muistin rakentamista” voi tarkastella perusteluna määrittelyvallan käytölle sekä kulttuuriperinnön määrittelylle, suojelulle ja tutkimukselle. Sen ympärille rakentunee diskurssi, josta on mahdollista löytää sekä perustelun esittäjiä että tilanteita, joissa perustelua käytetään. Millar lähestyy muistin käsitettä analyyttisesti ja vertauskuvia peraten, mitä suomalaisen arkeologian alan keskustelussa ei  ole tehty.

Analogioita viljellään tyhjinä fraaseina, joiden tarkoituksena on ennemminkin rajatun toimijajoukon erityislaadun korostaminen kuin käsitteiden avaaminen tai niistä keskustelu. Tutkimukseni antaa mahdollisuuden myös tämänkaltaisten perustelujen kriittiseen erittelyyn. Oleellista on kysyä lisäksi, mitä yhteiskunnan muistin rakentaminen voisi tarkoittaa tulevaisuudessa. Jotta jokin olisi aidosti yhteistä, koko yhteiskuntaa koskevaa, tulee kaikilla yhteiskunnan jäsenillä olla mahdollisuus osallistua sen rakentamiseen.


Vague memories, nothing but memories.
But in the grave all, all, shall be renewed.
- W. B. Yeats



Lähteet:
MILLAR, Laura (2006). Touchstones: Considering the Relationship between Memory and Archives. Archivaria, 61 (Special Section on Archives, Space and Power), pp. 105–126.

Luokittelen, siis olen

Luokittelu ja käsitteenmuodostus ovat perin juurin inhimillisiä toimintoja, vaikka havaintojeni mukaan myös eläimet kykenevät tunnistamaan luokkia. Kissani Alma ei vaikuta erityisillä älynlahjoilla siunatulta, mutta reagoi erikoisella tavalla imureihin - riippumatta laitteen koosta, merkistä tai väristä. Alman pienessä kissanmielessä on siis jokin käsitys imureiden luokasta.

Myös me ihmiset hahmotamme maailmaa stereotyyppisten käsitysten kautta, teemme yleistyksiä ja sijoitamme kohtaamiamme asioita mielessämme oleviin valmiisiin lokeroihin. Luomme järjestystä muistin ja havaintojen kaaokseen vertaamalla uutta ja tuntematonta jo tunnettuun. Maailmaa on kuitenkin monimutkaisessa kokonaisuudessaan mahdotonta luokitella tyhjentävästi, poimimme ja rajaamme sieltä vain osia.

Museoiden, arkistojen ja muinaismuistohallinnonkin toiminta perustuu luokittelulle; luokat ovat tällöin yleensä käytännön sanelemia, historiallisia projektioita. Luokat ovat siis riippuvaisia luokittelijasta, tietty näkökulma luokiteltavaan aineistoon. Ne eivät sisällä väitteitä maailman ominaisuuksista. Usein käytetty esimerkki täydellisen absurdista luokittelusta on Jorge Luis Borgesin novellissa "John Wilkinsin analyyttinen kieli" esiintyvä fiktiivinen kiinalainen sanakirja:

"eläimet jakautuvat seuraaviin ryhmiin: a) Keisarille kuuluvat, b) balsamoidut, c) kesytetyt, d) siat,   e) merenneidot, f) tarunomaiset, g) juoksukoirat, h) tässä luokitellut, i) ne jotka riehuvat kuin hullut, j) lukemattomat, k) hienonhienolla kamelinkarvasiveltimellä piirretyt, l) ja niin edelleen, m) juuri nahkansa luoneet, n) etäältä kärpästä muistuttavat" (suom. Matti Rossi).

Luokittelu voi olla tutkimuksen lähtökohta tai tutkijan muodostama väline, jonka avulla havaintoineisto järjestetään. Tieteellisessä luokittelussa pyritään yleensä löytämään luonnollisia luokkia eli sellaisia luokkien välisiä eroja, jotka ovat tutkijasta riippumattomia – eivätkä tutkijan projisoimia. Luonnolliset luokat eivät ole käsitteellisiä konstruktioita, vaan jotakin maailmassa olevaa. Ainoastaan luonnollisten luokkien perusteella voi tehdä induktiivisia yleistyksiä eli yleistää luokan jäsenissä havaittuja ominaisuuksia koko luokan ominaisuuksiksi. Helposti ymmärrettävä esimerkki luonnollisesta luokasta ovat alkuaineet.

Ihmistieteissä luokat ovat yleensä päällekkäisiä, sumearajaisia sekä historiallisia. Nämä ominaisuudet eivät kuitenkaan välttämättä tee niistä projektioita, vaan voidaan puhua kausaalisista homeostaattisista ominaisuusklustereista. Richard Boydin tekemän määrittelyn mukaan homeostaattiset ominaisuusklusterit eli luokat muodostuvat joidenkin ominaisuusryppäiden (klusterien) esiintyessä luotettavasti yhdessä (homeostaasissa). Tämä edellyttää, että on olemassa myös mekanismi, joka tuottaa ominaisuuksien pysyvän klusteroitumisen. Mikä tahansa tieteellisesti hyväksyttävä selitys voi toimia mekanismina, esimerkiksi historialliset ja yhteiskunnalliset ilmiöt tai instituutiot. 

Boydin määritelmän taustalla on ajatus, että tieteellisten luokitusten täytyy mukailla luonnossa olevia rajalinjoja, jotta luokittelu olisi luonnollista. Jos luokka on homeostaattinen ominaisuusklusteri, siitä voidaan tehdä induktiivisia yleistyksiä samoin kuin luonnollisista luokista. Homeostaattisen ominaisuusklusterin luonnollisuus määrittyy kuitenkin jossain määrin liukuvasti. Huomioon otettavia seikkoja luonnollisuutta punnittaessa ovat myös ymmärrettävyys ja käyttökelpoisuus.

Aion tarkastella muinaisjäännösten luokittelua ja olemassa olevia luokitteluja tätä luokittelun tieteenfilosofista taustaa vasten. Muodostamani ontologia on yksi näkemys siitä, miten luokittelu olisi mahdollista tehdä. Käytännössä luokittelu etenee vaiheittain ja monin erilaisin kriteerein. Ensimmäinen vaihe on fyysisen ympäristön ilmiöiden jakaminen luonnon ja ihmisen aikaansaannoksiin. Ihmisen jättämät jäljet ovat arkeologian näkökulmasta anomalioita, poikkeamia luonnonympäristössä. Tutkimuksen kohteeksi rajautuvat tosin vain sellaiset jäännökset, joista meidän on mahdollista saada havaintoja nykyisin tiedoin ja menetelmin.

Luokittelua tehdään myös suhteessa muihin kulttuuriympäristön elementteihin: rakennusperintöön, kulttuurimaisemaan ja perinnebiotooppeihin. Näihin luokkiin liitetyt kriteerit ovat sopimuksia, jotka määrittävät esimerkiksi että Salpalinjan linnoitteet eivät ole rakennettua kulttuuriperintöä, tai että pronssikautiselta hautaröykkiöltä avautuva maisema ei voi olla osa suojeltua kiinteää muinaisjäännöstä. Syyt jaolle ovat historiallisia ja hallinnollisia: näitä luokkia koskevat tietyt erityislait, niiden tutkimuksesta ja suojelusta vastaavat tietyn koulutuksen saaneet ihmiset. Kohteiden kokemisen kannalta luokittelu on kuitenkin merkityksetön. Tai jopa häiritsevä, jos kokonaisuutta tarkastellaan putkinäköisesti vain yhden elementin kautta.

Nyt käytössämme olevat eksplisiittiset luokitukset, muinaisjäännösrekisterin asiasanasto tai historiallisen ajan muinaisjäännösten jaottelu hiki-oppaassa, ovat jonkinlainen monipolvisesti muodostunut välimuoto hallinnon ja tieteen tarpeisiin tehdyistä luokitteluista. Olennaista on kysyä, mitä luokitellaan ja mitä tarkoitusta varten. Havaintoja vai tulkintoja? Fyysisiä jäännöksiä vai sosiaalisesti konstruoitua kulttuuriperintöä? Esitetäänkö samalla oletuksia luokituksen taustalla olevista ilmiöistä vai onko kyseessä vain tapa järjestää ja hallinnoida tietoa? Kysymykset eivät ole yhdentekeviä, sillä luokittelut ohjaavat vahvasti myös uuden tiedon keräämistä.

Lähteet:
BORGES, Jorge Luis & ROSSI, Matti (1969). Haarautuvien polkujen puutarha: esseitä, juttuja, tarinoita. Porvoo: WSOY.
BOYD, Richard (1991): Realism, anti-foundationalism and the enthusiasm for natural kinds. Philosophical 
Studies, 61, Numbers 1-2, ss 127–148.
BOYD, Richard (1999). Kinds as the ’Workmanship of Men'. Teoksessa Nida-Rümelin, Julian (2000). Rationalität, Realismus, Revision. Berlin & New York: Walter de Gruyter.
PÖYHÖNEN, Samuli (2007). Luonnollisuuden rajoilla : Tutkielma ihmistieteellisistä luokituksista ja luonnollisten luokkien teoriasta. Pro gradu -tutkielma, Käytännöllinen filosofia, Valtiotieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto.

Konferenssihumua Helsingissä: EAA 2012

'Annual dinner' syötiin Ritarihuoneella.

Helsinkiin kokoontui viime viikolla noin 1200 arkeologia vuotuiseen EAA (European Association of Archaeologists) -konferenssiin. Tapahtuma oli massiivinen: sessioita oli 80 ja yksittäisiä esitelmiä vastaavasti noin 800. Myös iltaohjelma oli ylenpalttista, joten juuri nyt ympäri Eurooppaa voi todennäköisesti tavata hyvin väsyneitä, post-konferensiaalisissa toipumisprosesseissa kärvisteleviä arkeologeja. Kiitos ja kehut järjestelyissä mukana olleille suomalaisille kollegoille, upeaa työtä!

Pidin oman esitelmäni perjantaina ja sain sopivan tilaisuuden kenraaliharjoitukselle keskiviikkona Memornet-tohtoriohjelman kesäkoulussa Tampereella. Memmareilta saamani palaute oli rohkaisevaa, mutta väitöskirjan aiheen esittely isossa kansainvälisessä tapahtumassa tuntui silti poikkeuksellisen jännittävältä. Koska myös valmistautumiseni oli ollut antaumuksellista, petyin hienoisesti, kun paikalla oli kuulijoita vain kourallinen. Esitelmäni päätyi lopulta sessioon: "General Session on Methods and Heritage", eräänlaiseen kaatoluokkaan, joka ei saavuttanut suurta suosiota. Kaikki esiintyjätkään eivät vaivautuneet paikalle... Yhtä kaikki, kokemus oli arvokas, erittäin hyvää harjoitusta ja sain innostavaa palautetta.

Kävin itse kuuntelemassa sessioita, joiden teemat sivusivat omaa työtäni. Tässä muutamia poimintoja. Torstain "Managing the Archaeological Heritage: Perceptions and Realities" kokosi puhujia kulttuuriperinnön hallinnointiin ja lainsäädäntöön liittyen. Raimund Karlin persoonallinen esitelmä "Who Owns Potatoes?" käsitteli muinaisjäännösten suojelua koskevan lainsäädännön oikeutusta sekä arkeologisen kulttuuriperinnön "omistajuutta". Karlin mukaan asiantuntijat ovat omineet sekä arkeologian että oikeuden päättää arkeologisen kulttuuriperinnön kohtalosta. Arkeologit haluavat suojella muinaisjäännöksinä kaikkia paikallaan säilyneitä jäännöksiä vaivautumatta pohtimaan niiden merkitystä.

Lainsäädäntöön vietynä (Karl käytti esimerkkinä Itävallan muinaismuistolakia) muinaisjäännös määritellään niin yleisellä tasolla, että vaikkapa perunat voitaisiin tulkita muinaisjäännökseksi. Siis pellossa kasvavat, maanviljelijän istuttamat perunat. Tämä epämääräisyys ja tulkinnanvaraisuus, "typeryys" Karlia lainatakseni, taas nakertaa lain oikeutusta kansalaisten mielissä. Karl kiteytti lopuksi näkemyksensä, johon yhdyn täydellisesti: Jotta laki ja viranomaisten kannanotot olisivat oikeutettuja kansalaisten näkökulmasta, on heitä kuunneltava. Asiantuntijoiden lisäksi myös suurelle yleisölle on annettava valtaa arvioida kulttuuriperintöä.

Perjantai-iltapäivän vietin sosiaalisen median ja arkeologian suhdetta setvineessä sessiossa: "Using Social Media Technologies to Engage People to Archaeology". Mainittiin, että arkeologian täytyy selviytyäkseen sitoutua myös populaarikulttuuriin (Lorna Richardson). Ja että arkeologia saa uusia muotoja sosiaalisessa mediassa, mutta arkeologit eivät toisaalta vielä tiedä, kuinka sosiaalisen median teknologioita kannattaisi arkeologiassa hyödyntää (Isto Huvila). Brittiläisen DigVentures-firman arkeologit kertoivat omasta yrityskonseptistaan: joukkoistamisen (crowdsourcing) ja joukkorahoituksen (crowdfunding) avulla tehdyistä arkeologisista tutkimuksista (social contract archaeology). Meikäläisiäkin yleisökaivauksia voisi kehittää tähän suuntaan?

Konferenssin tieteellinen anti huipentui omalla kohdallani lauantain sessioon: "The Archaeology of 20th-century Terrorscapes: How to Proceed?". Lähihistorian, erityisesti 1900-luvun sotien jälkiä tutkitaan arkeologisina kohteina ja säilytetään kulttuuriperintönä. Nämä ihmiskunnan synkimpien hetkien muistomerkit haastavat meidät pohtimaan myös oman professiomme ja toimintamme eettisiä periaatteita. Kuinka tutkia, suojella ja esittää kauhujen maisemia: paikkoja joissa niin monet ovat kärsineet sanoinkuvaamattomilla tavoilla?

Loppukeskustelussa tiivistyi, että tehtävämme arkeologeina on nostaa esiin unohdettua tai piilotettua, selvittää tapahtumien kulkua mahdollisimman objektiivisesti - vaikka lopullista totuutta emme voikaan saavuttaa. Arkeologisten tutkimusten tuottama tieto mahdollistaa osaltaan näiden kohteiden säilyttämisen kulttuuriperintönä, "normalisoi" ne osaksi nykyisyyttä. Se tarkoittaa myös, että ajan merkit saavat näkyä, bunkkeri voi nykyisin palvella kesämökkinä tai taideteoksen osana. Alkuperäistä yhteyttä ei ole unohdettu, mutta sitä on ehkä helpompi käsitellä.

Loppukevennykseksi konferenssissa oppimani arkeologivitsi: How do you make an archaeologist blush? Give them a dirty tampon and ask which period it's from...

Etsin valtaa, loistoa

Valta on käsitteenä hyvin poliittinen ja sellaisena poikkeuksellisen avoin kiisteleville tulkinnoille. ’Valta’ esiintyy monenlaisissa konteksteissa, politiikan ja historian tutkimuksesta uskonnolliseen kirjallisuuteen. Vallasta puhutaan usein määrittelemättömänä, kaikkien tuntemana itsestäänselvyytenä, mutta vallan sijainnista tai luonteesta on harvoin yhteistä ymmärrystä.

Aleksis Kivi käyttää Seitsemässä veljeksessä (1870) ’valtaa’ 'oikeuden’ tai ’vapauden’ sijaan, mikä kuvastaa vanhaa valtakäsitystä. Suomen kielen ’vallalta’ uupuu nykyisellään myös voimaan ja kykyyn viittaava ulottuvuus, puhutaan esimerkiksi henkisistä voimavaroista. Muutokset vallan käsitteen historiassa eivät silti niinkään liity merkityksen vaihtumiseen kuin niiden moninaistumiseen. Esimerkiksi 1900-luvun poliittisesta puheesta ei voida erottaa yhtä selkeää vallan käsitettä, vaan siinä esiintyy vaihteleva kirjo erilaisia merkityksiä.

Valta ymmärretään arkiajattelussa usein kielteisenä ilmiönä, alistavana, rajoittavana ja kontrolloivana voimana, joka on yleensä ulottumattomissamme. Olemme kuulleet, että valta turmelee ja ehdoton valta turmelee ehdottomasti. Puhumme vallan omistamisesta, anastamisesta ja jakamisesta - niin kuin se olisi jotakin aineellista ja määrällistä. Kielitoimiston sanakirjan mukaan suomen kielen valta ”on jonkun tai joidenkin oikeus tai mahdollisuus hallita jotakuta, määrätä tai päättää jostakin; herruus, valtius; valtuudet”. Nämä määritelmät vastaavat myös perinteisen organisaatiotutkimuksen näkemystä vallan olemuksesta: valta on ominaisuus tai resurssi, joka kuuluu tietylle taholle, systeemille, ihmisryhmälle tai yksittäiselle toimijalle.

Valta on keskeinen käsite ranskalaisen filosofin ja yhteiskunnallisen ajattelijan Michel Foucaultin tuotannossa. Hän oli erityisen kiinnostunut vallan ja tiedon suhteesta sekä valtasuhteiden vaikutuksesta ja ilmenemisestä käytännöissä. Foucault ei kuitenkaan pyrkinyt muodostamaan ’teoriaa vallasta’, vaan kehittämään metodia valtasuhteiden analysoimiseen. Hänen käsityksensä vallasta koostuu siten useista erilaisista vallan määritelmistä sekä metodisista ohjeista vallankäytön muotojen erittelemiseksi. Foucaultlaista näkökulmaa omaan tutkimukseensa soveltanut Hannele Huhtala (2004) on kiteyttänyt Foucaultin valtakäsityksen suhteessa perinteisen organisaatiotutkimuksen määritelmään seuraavasti: ”Power is also understood as inherently relational and discursive, and as something that cannot be possessed”.

Omassa tutkimuksessani suhtaudun valtaan Foucaultin tavoin enemminkin myönteisenä, tuottavana voimana. Valta on mahdollisuuksia vaikuttaa ja muuttaa ympäristöä ja yhteiskuntaa, maailmaa jossa elämme. Valta on verkostomaista, se toimii ja välittyy ihmisten välisissä suhteissa ja käytännöissä. Näitä käytäntöjä ja suhteita aion tarkastella primaariaineistoni avulla. Teksti- ja haastatteluaineistot muodostavat sarjan lausumia, joita järjestän, luokittelen ja analysoin suhteessa toisiinsa.

Muodollinen, juridinen valta on tarkastelemani vallan alakäsite, yksi sen elementeistä. Tiedämme ilman tieteellistä tutkimustakin, missä se sijaitsee. Käsitykset arkeologisesta kulttuuriperinnöstä ja muinaisjäännöksistä eivät kuitenkaan sikiä ’virastollisessa’ tyhjiössä, ainoastaan asianmukaisesti valtuutettujen virkamiesten mielistä. Kyseessä on ennemminkin monimutkainen elävä kudelma, jonka sommittelusta vastaavat kaikki kulttuuriperinnöstä käytävään keskusteluun osallistuvat.

Onko niin, että emme välttämättä tunnista omia vaikutusmahdollisuuksiamme? Huomaammeko vallan vain silloin, kun olemme mielestämme jääneet siitä osattomiksi?


Lähteet:
Alhanen, Kai (2011). Käytännöt ja ajattelu Michel Foucaultin filosofiassa. Helsinki: Gaudeamus.
Foucault, Michel (1980). Gordon (ed.) Power/Knowledge: Selected interviews and other Writings 1972-1977. Hertfordshire: Harvester Wheatsheaf.
Huhtala, Hannele (2004). The Emancipated Worker. A Foucaldian Study of Power, Subjectivity and Organising in the Information Age. Commentationes Scientiarum Socialicum 64.
Hyvärinen, Matti (2003). Valta. Teoksessa Hyvärinen et al. (toim.) Käsitteet liikeessä. Suomen poliittisen kulttuurin käsitehistoria. Tampere: Vastapaino, 63-116.

Käsitteen käsite, osa 2

Ontologiat ovat "sanastojen seuraava sukupolvi", tietokoneiden lukemalla kielellä yksilöityjä käsitteitä. Ontologioiden etuna perinteisiin asiasanastoihin ja tesauruksiin verrattuna on käsitteiden välisten suhteiden ilmaiseminen. Ontologian avulla kone ymmärtää, mitä käsitettä esimerkiksi ajankohtaisella sanalla Nokia (paikkakunta Suomessa, yritys vai kumisaapas?) kulloinkin tarkoitetaan. Käsitteet liittyvät toisiin käsitteisiin ja muodostavat käsitejärjestelmiä, joiden osina käsitteet saavat merkityksensä. Ontologioiden muodostaminen perustuu käsitejärjestelmien ja käsitteiden välisten suhteiden analysointiin eli terminologiseen käsiteanalyysiin.

Käsitejärjestelmiä voidaan luokitella käsitteiden välisten suhteiden mukaan hierarkkisiksi, koostumussuhteisiksi tai funktiosuhteisiksi, vaikka käytännössä järjestelmät ovat usein sekakoosteisia eli yhdistelmiä näistä. Käsitteiden välillä voi vallita myös useampi kuin yksi seuraavaksi mainituista suhteista.

• Hierarkkinen suhde: kahdella käsitteellä on yhteiset käsitepiirteet, mutta toisella eli alakäsitteellä on vähintään yksi erottava lisäpiirre. (Esimerkki arkeologian maailmasta: yläkäsite - "kalmistot", alakäsite - "polttokalmistot" tai "ruumiskalmistot".) Alakäsite voi olla yläkäsite jälleen uusille alakäsitteille. Saman kriteerin (esim. vainajan käsittely) perusteella erotettuja alakäsitteitä kutsutaan vieruskäsitteiksi. Yläkäsitteellä voi olla useita rinnakaisia, erilaisiin kriteeeihin perustuvia ja toisistaan riippumattomia alajakoja, käsitejärjestelmä on tällöin moniulotteinen.

• Koostumussuhde: yläkäsite perustuu kokonaisuuteen ja alakäsite on tämän kokonaisuuden osa. Osat voivat olla samanlaisia tai erilaisia. Kokonaisuus on suljettu järjestelmä, jos sen syntymiseksi tarvitaan kaikki osat. Vastaavasti avoimeen järjestelmään tarvitaan vain yksi tai useampi määräävä osa. (Esimerkiksi: yläkäsite - "hautaukset", alakäsitteet - "ihmisjäännökset", "hauta-antimet", "hautarakenteet".)

• Funktiosuhde: laaja ryhmä assosiaatioon perustuvia epähierarkkisia suhteita, kuten esimerkiksi: syy ja seuraus; tuottaja ja tuote; tapahtuma ja tekijä; tapahtuma/esine ja paikka; työkalu ja tarkoitus; materiaali ja tuote.

Käytännössä ontologioita muodostetaan usein jonkin tieteenalan tai sen erityisalueen käsitteistöstä. Ontologiat voidaan liittää toisiinsä yhteisten käsitteiden kautta, näin muodostuu kokonaisontologia KOKO. Yleisen suomalaisen asiasanaston (YSA) ontologisoitu versio YSO toimii tällaisena 'liimana'. ONKI-ontologiakirjastosta löytyy esimerkiksi Kulttuurien tutkimuksen ontologia - KULO, joka sisältää myös YSO-käsitteen "arkeologia".

YSO-käsitteistä löytyy jo käsite "muinaisjäännökset", mutta sen ala-, lähi- ja vieruskäsitteet ovat sangen omituisia (muumiot, aarteet?!) ja puutteellisia. Käsitesuhteiden määrittely on lisäksi monelta osin virheellinen. Myös Museoalan ontologia (MAO) sisältää "muinaisjäännöksen" käsitteen, mutta jälleen ala- ja vieruskäsitteiden sekä käsitesuhteiden määrittely vaatisivat tarkistamista: kulttuuriympäristö ei kai voi olla muinaisjäännöksen vieruskäsite, jos muinaisjäännökset ovat osa kulttuuriympäristöä?

Ontologioita muodostetaan yleensä tiettyä tarkoitusta varten. Tässä tapauksessa ilmeinen kohde on juuri muinaisjäännösrekisterin kehittäminen. Olen pyytänyt ja jo saanutkin oman ontologiatyöni pohjaksi Museoviraston muinaisjäännösrekisterin sekä Metsähallituksen Reiskan eli rakennusten, rakennelmien ja reittien paikkatietojärjestelmän asiasanastot. Näiden sanastojen sekä ns. Hiki-oppaan pohjalta teen termi-inventaarion ja muodostan alustavan käsityksen ontologisoitavien käsitteiden määrästä. Mainitsemissani lähteissä termejä on valmiiksi ryhmitelty, mutta kategoriat täytyy arvioida kokonaisuudessaan uudestaan. 

Muinaisjäännösrekisteri on itselleni jo entuudestaan tuttu, sen ongelmana on mm. muinaisjäännösten tyyppien ja alatyyppien luokittelu tai ennemminkin luokittelemattomuus. Nykyisellään kohteeseen voi lisätä hyvin rajoitetusti hakutoiminnan mahdollistavia tunnisteita. Muu informaatio on tekstimuotoisessa kuvauskentässä, josta ei voi tehdä hakuja. Vaikka rekisterin täyttöä on pyritty yhdenmukaistamaan ohjeistuksin, jää käyttäjille edelleen liikaa mahdollisuuksia 'yksilösuorituksiin'. 

Muinaisjäännösrekisteri on tutkimuksen ja etenkin hallinnon keskeinen työkalu, koko valtakunnan kattava arkeologisen kulttuuriperinnön tietojärjestelmä. Rekisterin kehittämistä suunniteltaessa on kysyttävä, mitä rekisterin tiedoilla tehdään tai halutaan tulevaisuudessa tehdä. Ontologian muodostajan näkökulmasta on olennaista selvittää, mitä tarkoitusta muinaisjäännösten luokittelu tässä yhteydessä palvelee.