Ensimmäisen vuoden tilinpäätös

Toimin tohtoriopintojeni ohella Suomen arkeologisen seuran rahastonhoitajana, joten tammikuussa lukujärjestyksessäni on kirjanpidon viimeistely sekä tilinpäätöksen teko. Samassa hengessä olen tehnyt katsausta myös omiin tekemisiini viime vuonna. Taloudenhoitajana seuraan rahan käyttöä ja huolehdin varojemme riittävyydestä. Väitöskirjaprojektini johtajana tarkkailen omaa ajankäyttöäni sekä työsuunnitelmani ja aikatauluni pitävyyttä. Paljastan jo tässä vaiheessa, että kumpikaan näistä vastuullani olevista tehtävistä ei ainakaan viime vuoden perusteella ole johtamassa katastrofiin.

Seuran tilit käsitellään muualla, joten jatkan tässä vain henkilökohtaisen opintosuoritukseni arviointia. Vuosi 2012 näyttää numeroiksi tiivistettynä seuraavalta: 1 artikkeli (ei-referoitu), 19 blogipostausta, 2 esitelmää kansainvälisissä konferensseissa, 2 esitelmää kotimaisissa tilaisuuksissa, 1 esitelmä kansainvälisessä tutkijaseminaarissa, 1 esitelmä ja 1 alustus HY:n tutkijaseminaarissa, 2 esitelmää Memornet-tohtoriohjelman tapaamisissa, 1 opetusluento ja 36 opintopistettä. Tekemistä riitti, välillä ehkä liiankin kanssa. Loppuvuoden kiireet hyydyttivät ainakin tämän blogini, mutta yritän parantaa taas tahtia.

Tavoitteenani oli viime vuonna käyttää jokainen eteen tullut tilaisuus oman tutkimukseni esittelyyn. Halusin kertoa siitä mahdollisimman monelle ja kuulla aiheeni sekä suunnitelmieni herättämiä ajatuksia. Kaikki esiintymiseni ovat poikineetkin ainakin yhden arvokkaan kommentin tai kontaktin. Olen samalla tutustunut uuteen työympäristööni ja esittäytynyt yhteisössä, jossa haluan toimia. Palaute on ollut rohkaisevaa ja olen entistä vakuuttuneempi siitä, että tutkimuskysymykseni kiinnostavat muitakin kuin minua. Se on oleellista, koska tässä työssä tarvitaan paljon uskoa itseen ja omaan asiaan.

Tiedän myös huiman paljon enemmän siitä, mitä kollegani, muut tohtoriopiskelijat sekä jo tohtoroituneet, tutkijankammioissaan puuhaavat. Osaan siten välittää vastaan tulevia kiinnostavia lähteitä tai linkkejä mahdollisesti kiinnostuneille. Olen saanut erittäin hyviä vihjeitä myös itse. Monet tekevät töitä "eristyksissä" omilla työhuoneillaan tai kotona (kuten minä), mikä saattaa johtaa henkiseenkin kammioitumiseen. Välillä on virkistävää ja suorastaan terveellistä tavata muitakin ihmisiä kuin perheenjäseniä...

Yliopistolla kuten kaikissa organisaatioissa on ogelmansa, mutta minä olen viettänyt lämpimän jälleennäkemisen jälkeistä kuherrusvuotta alma materin kanssa. Olen poiminut mieleisiäni kursseja, kuullut innostavia luennoitsijoita ja saanut valtavasti aineksia omaan ajatteluuni. Olen myös jättänyt kylmästi kesken latteita tai tylsien esiintyjien luennoimia kursseja. Olen havainnut intressieni muuttuneen aika lailla edellisten opiskelijavuosieni jälkeen. Teoreettisen filosofian lisäksi kiinnostavimmat teemat löytyvät nyt valtiotieteellisen tiedekunnan puolelta. Se näkynee myös väitöskirjassani.

Yritän jatkossakin tehdä oikeita asioita oikeassa järjestyksessä. Alkaneella kevätkaudella työsuunnitelmassani on empiirisen aineiston kerääminen; ryhdyn siis haastattelemaan suomalaisia arkeologeja. On todella jännittävää nähdä, mihin suuntaan tulevat keskustelut tutkimustani vievät.

Mikä tärkeintä, olen huomannut todella nauttivani tutkimuksen tekemisestä ja iloinnut vapaudestani työskennellä ja ajatella vain omiin nimiini. Lupaan muistaa tämän niinä hetkinä, kun elämän realiteetit tuntuvat painavan jonnekin pimeisiin syövereihin. Valoa on näkyvissä.

Diskurssi - uhka vai mahdollisuus?

Päästäpä yliopiston seinien ulkopuolella suustasi sana "diskurssi" ja ainakin osa kuulijoistasi ns. poistaa varmistimen. Diskurssi symboloi monille maailmasta vieraantunutta akateemista diiba-daabaa, oman keskinkertaisuuden verhoamiseksi keksittyä ammattislangia, jonka avulla yksinkertaisista asioista tehdään tarkoituksellisen vaikeaselkoisia. Palkittu historioitsija FT Teemu Keskisarja käytti taannoin Suomen Kuvalehden haastattelussa termiä esimerkkinä vierastamastaan tieteen kielestä. 

Mainittakoon tässä yhteydessä myös fysiikko Alan Sokal, joka onnistui julkaisemaan sosiaalisen konstruktionismin sanastoa viljelevän parodia-artikkelin "Transgressing the Boundaries: Toward a Transformative Hermeneutics of Quantum Gravity'' (1996) tiedelehdessä "Social Text". Sokalin saavutettuna tavoitteena oli osoittaa, että julkaistuksi tulemiseen riittää lehdessä yleisesti käytetyn jargonin ja kieliasun imitointi, sisällötön kielellinen kikkailu päätoimittajan ideologisia näkemyksiä tukien. Hämmentävää.

Keskisarja ei siis tarvitse kaikenmaailman diskursseja tehdäkseen hyvää tutkimusta, mutta minä uskon tarvitsevani. Osa ongelmaa on, että diskurssin käsitteellä ei ole yksiselitteistä määritelmää. Tänäisen TSV:n vetämän Tieteen termipankki-seminaarin käytetyin esimerkki oli  "diskurssi", kun haluttiin viitata vaikeasti määriteltävään ja väistämättä monia merkityksiä saavaan termiin. Diskurssi ymmärretään arkikielessä yleensä keskusteluksi tai puhetavaksi, Kielitoimiston sanakirja puolestaan selittää diskurssin jotakin tiettyä alaa koskevien vuorovaikutustapojen kokonaisuudeksi. Esimerkiksi 'tieteelliseen diskurssiin' kuuluvat niin alan kirjalliset ja suulliset esitykset kuin epävirallisemmat käytävä- ja kahvipöytäkeskustelutkin. 

Diskurssi on sosiaalisen todellisuuden rakentumisen osatekijä ja sellaisena tärkeä oman tutkimuksellisen viitekehykseni työvälineenä. Diskurssi on ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa syntyvää todellisuutta, mutta myös sosiaalista toimintaamme ohjaavia käytäntöjä. Diskurssiin sisältyy osin tiedostamattomia sääntöjä, jotka määrittävät normaalin ja hyväksyttävän vuorovaikutuksen tapoja ja sisältöjä. Diskurssi on koko se mahdollisuuksien ja rajoituksien kenttä, joka osallistujille avautuu. Se on enemmän kuin 'keskustelu' tai 'tavat vuorovaikuttaa'. Tiedon alueina tai eri elämän- ja tieteenaloille ominaisina merkitysjärjestelminä diskurssit ovat tekstien rakennusainetta

Tekstiä ja lausumia tutkivat monen alan ihmiset: kielitieteilijöiden lisäksi yhteiskuntatieteilijät sekä kulttuurin- ja viestinnäntutkijat. Kielitieteilijät ammentavat esimerkiksi sosiosemiotiikan kielikäsityksestä tai rekisteri- ja tekstilajiteorioista. Omaa metodiani voisi luonnehtia yhteiskuntatieteelliseksi diskurssianalyysiksi. Luonnehdinta määrittää itselleni ja muille lähestymistapaani, mutta myös sitä millaisia kysymyksiä kysyn. Se liittää tutkimukseni siihen tutkimukselliseen ja teoreettiseen perinteeseen, johon diskurssinkin käsite kuuluu.

Tätä samaa perinnettä edustaa myös Michel Foucault, joka tosin on käyttänyt diskurssia poikkeuksellisen väljästi ja epämääräisesti. Yleensä hän viittaa tiettynä aikana vakiintuneisiin ja yhdenmukaisiin muotoihin puhua ja kirjoittaa jostakin asiasta. Hauska analogia on, että Foucault kutsui tieteellisten diskurssien tutkimiseksi kehittämäänsä menetelmää "(tiedon) arkeologiaksi". 

Foucault’n mukaan diskurssiin kuuluvien lausumien muotoilemista ohjaavat diskursiiviset käytännöt eli sosiaalisesti vakiintunut tapa tuottaa lausumia. Diskursiivinen käytäntö siis ohjaa puhumaan asioista tietyllä tavalla. "Tiedon arkeologi" järjestää lausumia ”sarjoiksi” kuten luokiteltavia artefakteja, hahmottelee niiden välisiä suhteita sekä osoittaa lausumien taustalla vaikuttavat käytännöt. Diskurssien arkeologinen analyysi paljastaa käytäntöjä ohjaavat säännöt, joita ihmiset eivät yleensä tiedosta. Analyysin avulla on mahdollista tutkia muutoksia ajattelussa, sitä miten diskursiiviset käytännöt korvautuvat toisilla.

Ymmärrän diskurssin omassa tutkimuksessani myös merkitysjärjestelmäksi, jonka sisällä luomani ontologia on pätevä. Käsitteiden merkitykset ja niiden väliset suhteet määrittyvät siis tiettyjen sosiaalisesti vakiintuneiden tapojen ja käytäntöjen alaisina. Nämä tavat ja käytänteet ovat osa sitä sosiaalistavaa mekanismia, jonka kautta ihmiset sisäistävät vallan oikeudeksi ja velvollisuudeksi.

Lähteet: 

ALHANEN, Kai (2007). Käytännöt ja ajattelu Michel Foucault'n filosofiassa. Helsinki: Gaudeamus.

FOUCAULT, Michel (2005). Tiedon arkeologia. Tampere: Vastapaino.

HEIKKINEN, Vesa, HIIDENMAA, Pirjo & TIILILÄ, Ulla (2000). Teksti työnä, virka kielenä. Helsinki: Gaudeamus.

Memories, nothing but memories

Saimme Memornet-tohtoriohjelman marraskuisen syysseminaarin ennakkotehtävänä luettavaksemme Laura Millarin (2006) artikkelin ”Touchstones: Considering the Relationship between Memory and Archives”. Tarkoituksena oli tekstin pohjalta pohtia oman tutkimuksen suhdetta yhteiskunnan muistin rakentumiseen. Keskustelemme alustuksistamme parhaillaan Memmareiden fb-sivuilla, mutta muokkasin omastani myös tämän postauksen blogini lukijoideni iloksi ja kommentoitavaksi.


Millar purkaa artikkelissaan muistin käsitettä arkistojen metaforana. Hän jakaa muistin yksilölliseen ja kollektiiviseen, yhteiskunnan muistiin. Millar tarkastelee muistia psykologisena prosessina, johon kuuluu muistojen luominen, tallentaminen ja palauttaminen – muisteleminen. Tämä prosessi vertautuu arkistojen muodostamiseen, järjestämiseen ja käyttöön, niiden toimintaan "yhteisenä muistinamme". Millar tosin päätyy toteamaan, että asiakirjat tai arkistot eivät sinällään ole kollektiivisia ”muistoja”, vaan enemminkin muistamisen ja muistiin palauttamisen välineitä tai laukaisijoita. Hän korostaa lisäksi, että yksilöllisen muistin tavoin kollektiivinen muisti on valikoiva. Muistiin tallentuva maailma on sirpaleinen; mieli rakentaa muistot palasten ja katkelmien ympärille. Muistot ovat aina sidoksissa tiettyyn hetkeen, ajan ja paikan luomiin olosuhteisiin.

Millar viittaa muisti-metaforan käyttöön arkistojen tehtävän perusteluna ja oikeutuksena. Vertauskuvaa hyödynnetään samassa tarkoituksessa myös suomalaisten muistiorganisaatioiden retoriikassa: etenkin suurelle yleisölle suunnatussa tiedotuksessa museoiden ja arkistojen merkitystä korostetaan ”kansakunnan” tai ”yhteiskunnan muistina” tai ” yhteiskunnan muistin rakentajina”. Arkeologian alalla muistin metafora on ulotettu asiakirja- ja esinekokoelmien lisäksi koskemaan myös kulttuuriympäristöä ja kiinteitä muinaisjäännöksiä.

Valtakunnallisesti merkittäviä muinaisjäännöksiä on listattu teokseen ”Maiseman muisti” (Museovirasto 2001), ja muinaisjäännöksiin viitataan usein ”maan arkistona”. Vierastan itse etenkin jälkimmäistä vertausta. Yhtä hyvin maapalloon, tai miksei samalla universumiin kokonaisuudessaan, voitaisiin viitata "ihmiskunnan", "luonnonhistorian" tai "maailmankaikkeuden arkistona". Mutta kuka tai mikä on tällöin arkistonmuodostaja? Mitkä ovat periaatteet, joiden mukaan "maan arkisto" on järjestetty? Sellaisia on mahdoton löytää sotkematta mukaan uskonnon ja yliluonnollisen puolelle meneviä olettamuksia. "Maan arkisto" voi toimia runollisena ilmaisuna tietyssä kontekstissa, mutta asiallisena argumenttina se sekoittaa keskenään kaksi tasoa: fyysiset jäännökset ja konstruoidun, valikoidun kulttuuriperinnön.


Erilaiset ihmisen toiminnan jäännökset ovat osa reaalimaailmaamme: fyysistä materiaa, kuoppia ja kasoja, rakenteita ja kerroksia, löytöjä ja geokemiallisia anomalioita. Ne eivät ole kenenkään muistoja, varsinkaan kenenkään sellaisen, joka ei ole ollut paikalla kokemassa niihin liittyviä tapahtumia. Ne eivät myöskään ole 'muinaisjäännöksiä' ennen kuin joku havaitsee, mittaa, dokumentoi, rajaa ja tulkitsee ne sellaisiksi.

Mikäli tulkinnan tekee asianmukaisen koulutuksen saanut arkeologi, määritys perustuu tieteenalan yleisesti hyväksyttyihin havaintomenetelmiin sekä tiedollisiin ja teoreettisiin käsityksiin. Asiaan kuuluu myös, että tulkinnan perusteluna olevat havainnot dokumentoidaan, jotta tulkintaa voidaan arvioida. Vasta tässä prosessissa syntyvät dokumentit on mahdollista liittää osaksi jotakin arkistoa. Suomessa tiedot kaikkien tutkimuslaitosten, museoiden ja tutkijoiden tekemistä arkeologisista tutkimuksista kerätään Museoviraston arkistoon.

Omassa tutkimuksessani tarkastelen arkeologiseen kulttuuriperintöön liittyviä käsitteitä, niiden määrittelyä sekä konteksteja, joissa käsitteitä käytetään. Pyrin tunnistamaan diskursseja, vakiintuneita merkityksiä, puhetapoja ja reunaehtoja, jotka ohjaavat lausumia – sitä, mitä on mahdollista sanoa. Yksi tutkimukseni teemoista on valta: Kuka saa määrittää, mikä on kulttuuriperintöä? Kuinka määrittelyvallan käyttö oikeutetaan ja itse määrittely perustellaan?

Muistin metafora liittyy tutkimukseni teemaan vallasta ja oikeutuksesta. ”Yhteiskunnan muistin rakentamista” voi tarkastella perusteluna määrittelyvallan käytölle sekä kulttuuriperinnön määrittelylle, suojelulle ja tutkimukselle. Sen ympärille rakentunee diskurssi, josta on mahdollista löytää sekä perustelun esittäjiä että tilanteita, joissa perustelua käytetään. Millar lähestyy muistin käsitettä analyyttisesti ja vertauskuvia peraten, mitä suomalaisen arkeologian alan keskustelussa ei  ole tehty.

Analogioita viljellään tyhjinä fraaseina, joiden tarkoituksena on ennemminkin rajatun toimijajoukon erityislaadun korostaminen kuin käsitteiden avaaminen tai niistä keskustelu. Tutkimukseni antaa mahdollisuuden myös tämänkaltaisten perustelujen kriittiseen erittelyyn. Oleellista on kysyä lisäksi, mitä yhteiskunnan muistin rakentaminen voisi tarkoittaa tulevaisuudessa. Jotta jokin olisi aidosti yhteistä, koko yhteiskuntaa koskevaa, tulee kaikilla yhteiskunnan jäsenillä olla mahdollisuus osallistua sen rakentamiseen.


Vague memories, nothing but memories.
But in the grave all, all, shall be renewed.
- W. B. Yeats



Lähteet:
MILLAR, Laura (2006). Touchstones: Considering the Relationship between Memory and Archives. Archivaria, 61 (Special Section on Archives, Space and Power), pp. 105–126.

Luokittelen, siis olen

Luokittelu ja käsitteenmuodostus ovat perin juurin inhimillisiä toimintoja, vaikka havaintojeni mukaan myös eläimet kykenevät tunnistamaan luokkia. Kissani Alma ei vaikuta erityisillä älynlahjoilla siunatulta, mutta reagoi erikoisella tavalla imureihin - riippumatta laitteen koosta, merkistä tai väristä. Alman pienessä kissanmielessä on siis jokin käsitys imureiden luokasta.

Myös me ihmiset hahmotamme maailmaa stereotyyppisten käsitysten kautta, teemme yleistyksiä ja sijoitamme kohtaamiamme asioita mielessämme oleviin valmiisiin lokeroihin. Luomme järjestystä muistin ja havaintojen kaaokseen vertaamalla uutta ja tuntematonta jo tunnettuun. Maailmaa on kuitenkin monimutkaisessa kokonaisuudessaan mahdotonta luokitella tyhjentävästi, poimimme ja rajaamme sieltä vain osia.

Museoiden, arkistojen ja muinaismuistohallinnonkin toiminta perustuu luokittelulle; luokat ovat tällöin yleensä käytännön sanelemia, historiallisia projektioita. Luokat ovat siis riippuvaisia luokittelijasta, tietty näkökulma luokiteltavaan aineistoon. Ne eivät sisällä väitteitä maailman ominaisuuksista. Usein käytetty esimerkki täydellisen absurdista luokittelusta on Jorge Luis Borgesin novellissa "John Wilkinsin analyyttinen kieli" esiintyvä fiktiivinen kiinalainen sanakirja:

"eläimet jakautuvat seuraaviin ryhmiin: a) Keisarille kuuluvat, b) balsamoidut, c) kesytetyt, d) siat,   e) merenneidot, f) tarunomaiset, g) juoksukoirat, h) tässä luokitellut, i) ne jotka riehuvat kuin hullut, j) lukemattomat, k) hienonhienolla kamelinkarvasiveltimellä piirretyt, l) ja niin edelleen, m) juuri nahkansa luoneet, n) etäältä kärpästä muistuttavat" (suom. Matti Rossi).

Luokittelu voi olla tutkimuksen lähtökohta tai tutkijan muodostama väline, jonka avulla havaintoineisto järjestetään. Tieteellisessä luokittelussa pyritään yleensä löytämään luonnollisia luokkia eli sellaisia luokkien välisiä eroja, jotka ovat tutkijasta riippumattomia – eivätkä tutkijan projisoimia. Luonnolliset luokat eivät ole käsitteellisiä konstruktioita, vaan jotakin maailmassa olevaa. Ainoastaan luonnollisten luokkien perusteella voi tehdä induktiivisia yleistyksiä eli yleistää luokan jäsenissä havaittuja ominaisuuksia koko luokan ominaisuuksiksi. Helposti ymmärrettävä esimerkki luonnollisesta luokasta ovat alkuaineet.

Ihmistieteissä luokat ovat yleensä päällekkäisiä, sumearajaisia sekä historiallisia. Nämä ominaisuudet eivät kuitenkaan välttämättä tee niistä projektioita, vaan voidaan puhua kausaalisista homeostaattisista ominaisuusklustereista. Richard Boydin tekemän määrittelyn mukaan homeostaattiset ominaisuusklusterit eli luokat muodostuvat joidenkin ominaisuusryppäiden (klusterien) esiintyessä luotettavasti yhdessä (homeostaasissa). Tämä edellyttää, että on olemassa myös mekanismi, joka tuottaa ominaisuuksien pysyvän klusteroitumisen. Mikä tahansa tieteellisesti hyväksyttävä selitys voi toimia mekanismina, esimerkiksi historialliset ja yhteiskunnalliset ilmiöt tai instituutiot. 

Boydin määritelmän taustalla on ajatus, että tieteellisten luokitusten täytyy mukailla luonnossa olevia rajalinjoja, jotta luokittelu olisi luonnollista. Jos luokka on homeostaattinen ominaisuusklusteri, siitä voidaan tehdä induktiivisia yleistyksiä samoin kuin luonnollisista luokista. Homeostaattisen ominaisuusklusterin luonnollisuus määrittyy kuitenkin jossain määrin liukuvasti. Huomioon otettavia seikkoja luonnollisuutta punnittaessa ovat myös ymmärrettävyys ja käyttökelpoisuus.

Aion tarkastella muinaisjäännösten luokittelua ja olemassa olevia luokitteluja tätä luokittelun tieteenfilosofista taustaa vasten. Muodostamani ontologia on yksi näkemys siitä, miten luokittelu olisi mahdollista tehdä. Käytännössä luokittelu etenee vaiheittain ja monin erilaisin kriteerein. Ensimmäinen vaihe on fyysisen ympäristön ilmiöiden jakaminen luonnon ja ihmisen aikaansaannoksiin. Ihmisen jättämät jäljet ovat arkeologian näkökulmasta anomalioita, poikkeamia luonnonympäristössä. Tutkimuksen kohteeksi rajautuvat tosin vain sellaiset jäännökset, joista meidän on mahdollista saada havaintoja nykyisin tiedoin ja menetelmin.

Luokittelua tehdään myös suhteessa muihin kulttuuriympäristön elementteihin: rakennusperintöön, kulttuurimaisemaan ja perinnebiotooppeihin. Näihin luokkiin liitetyt kriteerit ovat sopimuksia, jotka määrittävät esimerkiksi että Salpalinjan linnoitteet eivät ole rakennettua kulttuuriperintöä, tai että pronssikautiselta hautaröykkiöltä avautuva maisema ei voi olla osa suojeltua kiinteää muinaisjäännöstä. Syyt jaolle ovat historiallisia ja hallinnollisia: näitä luokkia koskevat tietyt erityislait, niiden tutkimuksesta ja suojelusta vastaavat tietyn koulutuksen saaneet ihmiset. Kohteiden kokemisen kannalta luokittelu on kuitenkin merkityksetön. Tai jopa häiritsevä, jos kokonaisuutta tarkastellaan putkinäköisesti vain yhden elementin kautta.

Nyt käytössämme olevat eksplisiittiset luokitukset, muinaisjäännösrekisterin asiasanasto tai historiallisen ajan muinaisjäännösten jaottelu hiki-oppaassa, ovat jonkinlainen monipolvisesti muodostunut välimuoto hallinnon ja tieteen tarpeisiin tehdyistä luokitteluista. Olennaista on kysyä, mitä luokitellaan ja mitä tarkoitusta varten. Havaintoja vai tulkintoja? Fyysisiä jäännöksiä vai sosiaalisesti konstruoitua kulttuuriperintöä? Esitetäänkö samalla oletuksia luokituksen taustalla olevista ilmiöistä vai onko kyseessä vain tapa järjestää ja hallinnoida tietoa? Kysymykset eivät ole yhdentekeviä, sillä luokittelut ohjaavat vahvasti myös uuden tiedon keräämistä.

Lähteet:
BORGES, Jorge Luis & ROSSI, Matti (1969). Haarautuvien polkujen puutarha: esseitä, juttuja, tarinoita. Porvoo: WSOY.
BOYD, Richard (1991): Realism, anti-foundationalism and the enthusiasm for natural kinds. Philosophical 
Studies, 61, Numbers 1-2, ss 127–148.
BOYD, Richard (1999). Kinds as the ’Workmanship of Men'. Teoksessa Nida-Rümelin, Julian (2000). Rationalität, Realismus, Revision. Berlin & New York: Walter de Gruyter.
PÖYHÖNEN, Samuli (2007). Luonnollisuuden rajoilla : Tutkielma ihmistieteellisistä luokituksista ja luonnollisten luokkien teoriasta. Pro gradu -tutkielma, Käytännöllinen filosofia, Valtiotieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto.

Konferenssihumua Helsingissä: EAA 2012

'Annual dinner' syötiin Ritarihuoneella.

Helsinkiin kokoontui viime viikolla noin 1200 arkeologia vuotuiseen EAA (European Association of Archaeologists) -konferenssiin. Tapahtuma oli massiivinen: sessioita oli 80 ja yksittäisiä esitelmiä vastaavasti noin 800. Myös iltaohjelma oli ylenpalttista, joten juuri nyt ympäri Eurooppaa voi todennäköisesti tavata hyvin väsyneitä, post-konferensiaalisissa toipumisprosesseissa kärvisteleviä arkeologeja. Kiitos ja kehut järjestelyissä mukana olleille suomalaisille kollegoille, upeaa työtä!

Pidin oman esitelmäni perjantaina ja sain sopivan tilaisuuden kenraaliharjoitukselle keskiviikkona Memornet-tohtoriohjelman kesäkoulussa Tampereella. Memmareilta saamani palaute oli rohkaisevaa, mutta väitöskirjan aiheen esittely isossa kansainvälisessä tapahtumassa tuntui silti poikkeuksellisen jännittävältä. Koska myös valmistautumiseni oli ollut antaumuksellista, petyin hienoisesti, kun paikalla oli kuulijoita vain kourallinen. Esitelmäni päätyi lopulta sessioon: "General Session on Methods and Heritage", eräänlaiseen kaatoluokkaan, joka ei saavuttanut suurta suosiota. Kaikki esiintyjätkään eivät vaivautuneet paikalle... Yhtä kaikki, kokemus oli arvokas, erittäin hyvää harjoitusta ja sain innostavaa palautetta.

Kävin itse kuuntelemassa sessioita, joiden teemat sivusivat omaa työtäni. Tässä muutamia poimintoja. Torstain "Managing the Archaeological Heritage: Perceptions and Realities" kokosi puhujia kulttuuriperinnön hallinnointiin ja lainsäädäntöön liittyen. Raimund Karlin persoonallinen esitelmä "Who Owns Potatoes?" käsitteli muinaisjäännösten suojelua koskevan lainsäädännön oikeutusta sekä arkeologisen kulttuuriperinnön "omistajuutta". Karlin mukaan asiantuntijat ovat omineet sekä arkeologian että oikeuden päättää arkeologisen kulttuuriperinnön kohtalosta. Arkeologit haluavat suojella muinaisjäännöksinä kaikkia paikallaan säilyneitä jäännöksiä vaivautumatta pohtimaan niiden merkitystä.

Lainsäädäntöön vietynä (Karl käytti esimerkkinä Itävallan muinaismuistolakia) muinaisjäännös määritellään niin yleisellä tasolla, että vaikkapa perunat voitaisiin tulkita muinaisjäännökseksi. Siis pellossa kasvavat, maanviljelijän istuttamat perunat. Tämä epämääräisyys ja tulkinnanvaraisuus, "typeryys" Karlia lainatakseni, taas nakertaa lain oikeutusta kansalaisten mielissä. Karl kiteytti lopuksi näkemyksensä, johon yhdyn täydellisesti: Jotta laki ja viranomaisten kannanotot olisivat oikeutettuja kansalaisten näkökulmasta, on heitä kuunneltava. Asiantuntijoiden lisäksi myös suurelle yleisölle on annettava valtaa arvioida kulttuuriperintöä.

Perjantai-iltapäivän vietin sosiaalisen median ja arkeologian suhdetta setvineessä sessiossa: "Using Social Media Technologies to Engage People to Archaeology". Mainittiin, että arkeologian täytyy selviytyäkseen sitoutua myös populaarikulttuuriin (Lorna Richardson). Ja että arkeologia saa uusia muotoja sosiaalisessa mediassa, mutta arkeologit eivät toisaalta vielä tiedä, kuinka sosiaalisen median teknologioita kannattaisi arkeologiassa hyödyntää (Isto Huvila). Brittiläisen DigVentures-firman arkeologit kertoivat omasta yrityskonseptistaan: joukkoistamisen (crowdsourcing) ja joukkorahoituksen (crowdfunding) avulla tehdyistä arkeologisista tutkimuksista (social contract archaeology). Meikäläisiäkin yleisökaivauksia voisi kehittää tähän suuntaan?

Konferenssin tieteellinen anti huipentui omalla kohdallani lauantain sessioon: "The Archaeology of 20th-century Terrorscapes: How to Proceed?". Lähihistorian, erityisesti 1900-luvun sotien jälkiä tutkitaan arkeologisina kohteina ja säilytetään kulttuuriperintönä. Nämä ihmiskunnan synkimpien hetkien muistomerkit haastavat meidät pohtimaan myös oman professiomme ja toimintamme eettisiä periaatteita. Kuinka tutkia, suojella ja esittää kauhujen maisemia: paikkoja joissa niin monet ovat kärsineet sanoinkuvaamattomilla tavoilla?

Loppukeskustelussa tiivistyi, että tehtävämme arkeologeina on nostaa esiin unohdettua tai piilotettua, selvittää tapahtumien kulkua mahdollisimman objektiivisesti - vaikka lopullista totuutta emme voikaan saavuttaa. Arkeologisten tutkimusten tuottama tieto mahdollistaa osaltaan näiden kohteiden säilyttämisen kulttuuriperintönä, "normalisoi" ne osaksi nykyisyyttä. Se tarkoittaa myös, että ajan merkit saavat näkyä, bunkkeri voi nykyisin palvella kesämökkinä tai taideteoksen osana. Alkuperäistä yhteyttä ei ole unohdettu, mutta sitä on ehkä helpompi käsitellä.

Loppukevennykseksi konferenssissa oppimani arkeologivitsi: How do you make an archaeologist blush? Give them a dirty tampon and ask which period it's from...