Kulttuuriperinnön suojelu on valtaa

Islamistitaistelijat ovat tuhonneet maailmanperintökohteessa Malin Timbuktussa ainutlaatuista kulttuuriperintöä. Samaa on tapahtunut aiemminkin maailman kriisien ja konfliktien yhteydessä, esimerkiksi talebanien räjäyttäessä Afganistanin buddha-patsaita. Tämä osoittaa surullisella tavalla kulttuuriperinnön voiman ja symboliarvon. Muinaisjäännökset voivat edustaa ideologiaa ja identiteettiä, joka halutaan alistaa tai tuhota. Kulttuuriperinnön hävittäminen on vallan käyttöä, mutta niin ovat kulttuuriperinnön määrittely ja suojelutoimenpiteetkin.

Turun yliopiston Maisemantutkimuksen oppiaine jakoi Facebook-sivullaan Timbuktun tapahtumia koskevan Al Jazeeran uutisen ja kommentoi samalla mahdollisia taustoja. Kyse on "käänteisestä kulttuuriperintöprosessista", jonka vaikuttimena voi olla uskonnollista fanatismia tai etnistä kaunaa. Hyökkäyksen varsinainen kohde saattaa olla kuitenkin Unescon edustama länsimainen kulttuuriperintökäsitys, spekuloi kommentin kirjoittaja. Uutiseen liittyvissä kommenteissa Museoviraston Kulttuuriympäristön suojelu -osaston johtaja Mikko Härö toteaa, että kun Euroopan neuvostossa pohditiin maisemayleissopimuksen laventamista maailmanlaajuiseksi, arvioitiin että hanke saattaisi näyttäytyä vain vanhan imperialismin jatkeena. 

Hel­sin­gin ylio­pis­ton Lä­hi-idän ar­keo­lo­gian do­sent­ti Sanna Aro-Valjus esitti huolensa Syyrian kulttuuriperinnön jäämisestä sodan jalkoihin Helsingin Sanomien Vieraskynässä. Samassa yhteydessä hän peräsi kansainväliselle yhteisölle oikeutta lähettää turvajoukkoja suojelemaan maailmanperintöä sekä johtajien saattamista rikosvastuuseen. Hän toteaa myös, että nykyinen lainsäädäntö tai kansainväliset sopimukset eivät ole riittäviä kulttuuriperinnön suojelemiseksi, vaan tarvitaan "järeämpiä suojelumekanismeja". Kuinka realistista on Aro-Valjuksen visioimien kulttuuriperinnön turvajoukkojen menestys, kun olemme epäonnistuneet ihmistenkin suojelussa kerta toisensa jälkeen?

Valta liittyy aina kulttuuriperintöä koskeviin kysymyksiin - kulttuuriperintö on hallinnollinen käsite. Kuka saa määritellä kulttuuriperintöä ja antaa sille merkityksiä? Kuka hallitsee kulttuuriperintöä koskevaa tietoa ja kenen saatavilla se on? Kenen intressit ratkaisevat kulttuuriperinnön kohtalon? Kun määrittelyn ja tiedon valta keskitetään liian kapealle pohjalle, kauas vallan kohteista, kylvetään samalla ristiriidan siemeniä. 

Suomessa muinaisjäännösten määrittelyn ylin valta on muinaismuistolaissa annettu viranomaiselle, Museovirastolle, eli käytännössä kouralliselle arkeologisen kulttuuriperinnön suojelusta vastaavia virkamiehiä. Akateemiset tutkijat ovat kyseenalaistaneet tämän vallan monessa yhteydessä. Yleisten linjausten ei pitäisi olla riippuvaisia yksittäisten henkilöiden näkemyksistä, mutta huutoäänestyskään ei ole vaihtoehto. Toisaalta kaikki arkeologit käyttävät asiantuntijoina valtaa, jota vaikkapa maanomistajilla tai rakennuttajlla ei ole. 

Kun suojelukohteita määritellään kansainvälisessä yhteisössä tai maan keskushallinnossa, sanellaan paikallisille ihmisille lähinnä velvollisuuksia 'ulkopuolelta' ja 'ylhäältä'. Vastareaktio voi olla sama molemmissa tapauksissa, vain mittakaava muuttuu. Asiantuntijat korostavat yleensä kulttuuriperinnön arvoa tiedonlähteenä ja pitävät sitä ensisijaisena määrittelyn kriteerinä. Vähemmälle huomiolle jäävät symboliset tai elämykselliset arvot ovat kuitenkin tärkeitä suurelle yleisölle ja tekevät kohteita merkityksellisiksi. Vain itselle tärkeitä arvoja halutaan aktiivisesti suojella. 

Emme voi pysäyttää maailmaa ja jähmettää muuttuvia ympäristöjä johonkin tiettyyn tilaan. Voimme kuitenkin seurata ja vaikuttaa muutokseen. Kaikilla tulisi olla mahdollisuus osallistua oman elämänpiirinsä, identiteettinsä ja taustansa kannalta merkityksellisten paikkojen ja alueiden vaalimiseen - kulttuuriympäristön luomiseen ja säilyttämiseen. 

Lisäys 12.4.2013: Aalto-yliopiston seremoniamestari ja Lähi-idän arkeologian dosentti, FT Minna Lönnqvist lähestyi minua s-postitse ja kertoi kirjoittaneensa jo 12.2.2011 Helsingin Sanomien Vieraskynässä samasta aiheesta ja vastaavin argumentein kuin Sanna Aro-Valjus, tosin Egyptin silloiseen sekasortoon viitaten. Lönnqvistin teksti löytyy HS:n verkkosivuilta osoitteesta: http://www.hs.fi/paakirjoitus/artikkeli/Muinaismuistot+on+turvattava+sekasorrossakin/HS20110212SI3MA01xzr

Käsitteen käsite, osa 1

Tutkimuksen tekoon tarvitaan tiukemmin rajattuja käsitteitä kuin arkikielessä. Kukin tutkija käyttää ja ymmärtää tieteellisiä käsitteitä kuitenkin oman tieteenalansa sekä teoreettisisten ja metodisten valintojensa ohjaamana. Kärjistetysti ilmaistuna jokainen tutkija luo tavallaan oman käsitejärjestelmänsä, vaikka pyrimmekin liittämään ajatuksemme ja tekemisemme aikaisempaan tutkimukseen. Siksi käytetty käsitteistö on aina määriteltävä. Väitöskirjani alustavan sisällysluettelon mukaan aion itse tehdä tämän heti ensimmäisessä johdantoluvussa. Käsitteet ja niiden määrittely sattuu olemaan myös tutkimukseni aihe, mutta työvälineinä käyttämäni käsitteet ovat tulosten sijaan lähtökohtia.

Aloitan käsitteen käsitteestä. Terminologisen määritelmän mukaan käsitteet ovat abstrakteja yksilöllisiä mielikuvia, joista puhumiseen tai kirjoittamiseen tarvitaan määritelmiä ja termejä. Siinä missä sanastot listaavat ja luokittelevat termejä, ontologian perusyksikkö on käsite. Kaikki sanastotyö perustuu kuitenkin käsitteiden ja niiden välisten suhteiden selvittämiseen.

• Määritelmät ovat käsitteen kuvauksia ja termit niihin viittaavia nimityksiä (esim. sanoja). 
• Tarkoitteet ovat konkreettisia (esim. kissa) tai abstrakteja (esim. yhteiskunta) todellisuuden ilmiöitä
• Tarkoitteita ajatellessamme valitsemme joukon ominaisuuksia eli käsitepiirteitä, jotka muodostavat mielikuvan eli käsitteen. 
• Yksilökäsitteet liittyvät tiettyyn tarkoitteeseen (esim. Alma-kissa). 
• Yleiskäsitteet taas yhdistävät toisiaan muistuttavien tarkoitteiden yhteisiä ominaisuuksia (esim. kissa).

Ceci n'est pas un chat.

Kun filosofiassa puhutaan käsitteestä, viitataan samalla määritelmään ja merkityssisältöön, filosofian termein intensioon. Tarkoite on vastaavasti ekstensio. Yleiskäsitteisiin eli universaaleihin liittyy ontologinen ongelma, jota jo Aristoteles ja Platon ovat pohtineet: millä tavalla ne ovat olemassa? Millainen on se 'kissuus', johon yleiskäsite 'kissa' viittaa? 'Kissuutta' määrittävät mielessämme ne kissain edustajat, jotka tunnemme. Onko tuntemillamme 'kissan' ekstensioilla tapana pissata sänkyymme ja ikuinen karvanlähtöaika? Vai tuottavatko ne loputtomasti iloa sylissä kehräten tai kissavideot-meemin sankareina? 

Yleiskäsitteetkin ovat siis yksilöllisiä. Nominalistin tavoin tästä voisi päätellä, että olemassa on ainoastaan yksilökäsitteitä eli partikulaareja. Olkaamme kuitenkin (käsite)realisteja, joiden mukaan myös yleiskäsitteet ovat todellisella tavalla olemassa, vaikkakin erottamattomina yksilöolioista. Aikaisemmassa postauksessani esiteltyyn Popperin todellisuuden kolmijakoon sijoitettuna:

• Karvaiset, naukuvat ja kehräävät kissat sekä kissojen kuvat, kielelliset merkit ja merkkijonot, aikaan ja paikkaan sidottuna - fysikaalinen informaatio, kuten tämä teksti tietokoneen ruudulla, kuuluvat maailmaan 1
• Mielessäni olevat ajatukset (myös kissoja koskevat), joita yritän välittää ja sinun, lukijani mielessä tätä tekstiä lukiessa syntyvät ajatukset - yksilölliset mielikuvat ovat maailmassa 2 
• Näiden sanojen ilmaisemat käsitteet, yhteiseen kieleemme ja merkkijärjestelmäämme perustuva semanttinen informaatio, ovat osa ihmisen luomaa todellisuutta eli maailmaa 3.

Lähteitä:
Niiniluoto, Ilkka (1996). Informaatio, tieto ja yhteiskunta. Filosofinen käsiteanalyysi. Helsinki: Valtionhallinnon kehittämiskeskus.
Suonuuti, Heidi (2006). Sanastotyön opas. Helsinki: Sanastokeskus TSK. 
Sanastotyön periaatteita ja menetelmiä on koottu kansainvälisiin standardeihin: ISO 704, 860 ja 1087.

Tyyli on tutkijan perusoikeus

Olen aina lukenut paljon, tosin sanomattomasti enemmän kaunokirjallisuutta kuin tieteellisiä tekstejä - se tässä tunnustettakoon. Vaikka tyyli on erilainen, on kyse ytimeltään kuitenkin samasta asiasta: kirjailijat ja tieteentekijät kirjoittavat kuvatakseen ja selittääkseen maailmaa, kertoakseen tarinoita. Siksi minäkin aikoinaan ryhdyin opiskelemaan arkeologiaa. Tieteellisen kiinnostukseni kohde on nykyisin hieman toinen, mutta perimmäinen tavoite ei ole muuttunut. 

On hämmästyttävää, kuinka vähän kirjoittamisen taitoa ja tieteellisen tyylin saloja opetetaan akateemisten opintojen yhteydessä. Omaa kertojanääntä etsiessäni luin hiljan Helen Swordin (2012) kirjan "Stylish Academic Writing". Aucklandin yliopiston professori Sword tutki yhteensä tuhat vertaisarvioitua tieteellistä artikkelia kymmeneltä tieteenalalta ja tarkasteli niiden rakennetta sekä tyylin elementtejä. Tuloksena on osin ilmeisiä, mutta silti mielenkiintoisia havaintoja eri tieteenaloille tyypillisistä tyyleistä, ja mikä vielä parempaa, johtopäätöksiä tieteenalasta riippumattomista tyylikkään ja ymmärrettävän tieteellisen tekstin piirteistä.

Sword täydensi havaintojaan analysoimalla sadan kappaleen otoksen akateemisen kirjoittamisen ohjekirjoja ja kiinnitti huomiota erityisesti niihin ohjeisiin, joista opukset olivat yksimielisiä. Tässä tiivistettynä muutamia Swordin neuvoja:

• Konkretisoi ja havainnollista sanavalinnoin, esimerkein, vertauskuvin, kaavioin tai kuvin
• Vaali selkeyttä kielessä ja rakenteessa (clarity, coherence, concision)
• Ole tarkka ja täsmällinen
• Käytä lyhyitä, yksinkertaisia lauseita tai vuorotellen lyhyitä ja pidempiä
• Käytä verbejä mieluummin aktiivissa kuin passiivissa
• Valitse aktiivisesti ja tietoisesti itsellesi ja lukijoillesi sopivat tyylikeinot, huomioi yleisösi
• Valitse ja kokeile rohkeasti (tämä ei välttämättä ole helppoa varsinkaan aloitteleville tutkijoille)
• Muodon pitäisi palvella sisältöä, se ei saisi rajoittaa tai kahlita ajattelua. Ja toisinpäin: ennakkoluuloton, luova kirjoitustyyli muokkaa myös ajattelua sellaiseksi
• Kerro tarina, luo mukaansatempaava kertomus.

Luin taannoin iltasaduiksi Ilkka Niiniludon (2003) "Totuuden rakastaminen. Tieteenfilosofisia esseitä". En joka päivä malttanut odottaa iltaa, vaan saatoin imaista yhden esseen jo aamupäivällä. Niiniluodon teksti tempaisi siis mukaansa. Ainakin osaksi tämä addiktio johtui kirjoittajan taidosta puhua omalla, persoonallisella äänellään, olla läsnä tekstissä. Hän kävi keskustelua kanssani, paljasti itsestään jotain ja välitti intohimoaan tieteentekoon.

Kuka on sinun mielestäsi hyvä kirjoittaja? Ilmianna tieteellisen tekstin tyylitaituri!

Tiedonhallinnan ammattilaiset ja minä: CIDOC2012

Konferenssin osallistujia Kansallismuseon portailla (kuva CIDOC2012:n Fb-sivulta). 

Osallistuin viikon alussa CIDOC2012 -konferenssiin, joka kokosi Helsinkiin tiedonhallinnan ammattilaisia ympäri maailmaa. CIDOC on ICOMin (International Council of Museums) vuonna 1950 perustettu toimikunta, joka keskittyy dokumentoinnin sekä tiedon käsittelyn, varastoinnin ja jakamisen kysymyksiin museoissa ja muissa muistiorganisaatioissa. CIDOC tuottaa näihin liittyen ohjeita, suosituksia ja standardeja. Oman työni, erityisesti ontologian muodostamisen kannalta, oleellinen on 'Core Data Standard for Archaeological Sites and Monuments'. Sain uusia kontakteja ja kävin hyviä keskusteluja, konferenssit ovat tässä suhteessa ainutlaatuisia mahdollisuuksia. Ennen kaikkea osallistuminen ruokki omaa intoani antamalla varmuutta siitä, että olen tekemässä jotakin merkityksellistä.

Konferenssin key note -puhujat oli taitavasti valittu. Brittiläisen Collection Trust-järjestön toimitusjohtaja Nick Poole luonnosteli  haasteita ja mahdollisuuksia tulevaisuuden museoiden tiedonhallinnalle. Poolen mukaan on välttämätöntä, että kulttuuriperintö esitetään yhteydessä nyky-yhteiskuntaan ja ihmisten arkeen. Sen täytyy olla "product, that makes sense". Itseäni puhutteli erityisesti Poolen käyttämä kielikuva kokoelmien eloon herättämisestä. Se tarkoittaa myös sitä, että ihmisten (kansalaisten, kenen tahansa) annetaan aktiivisesti puhua ja kertoa kokoelmista, eikä odoteta heidän vain kuuntelevan. Museot voisivat olla paikkoja, joissa ei pelkästään koeta kulttuuria, vaan myös luodaan sitä.

Toinen key note-puhuja, Ora Lassila on yksi semanttisen webin "keksijöistä", W3C:n (World Wide Web Consortium) neuvottelukunnan jäsen ja Principal Technologist Nokialla (Clouds Analytics Team) eli guru omalla alallaan. Lassilan esitelmän otsikko "Love Thy Data (Why Apps Are Bad For You)" kiteyttää puhujan sanoman. Sovellukset (apps) ovat tapoja paketoida data, sen merkityksiin liittyvä logiikka ja näiden esittäminen. Samalla data "siiloutuu", sen käytettävyys huononee ja kadotetaan verkon etuja mm. linkitykset ja kirjanmerkit. Vaikka informaatio on fragmentoitunutta, semanttinen web voi ratkaista osan tähän liittyvistä ongelmista. Tämä edellyttää, että tiedonhallitsijat keskittyvät dataan ja huolehtivat sen jaettavuudesta. Lassila kuvasikin avointa tietoa semanttisen webin "pikkuveljeksi".

Sekä Poole että Lassila huomauttivat, että käyttöliittymää joka esittäisi käytettävissä olevan tiedon kaikessa rikkaudessaan tiedonhakijalle merkityksellisellä tavalla, ei ole vielä olemassa. Mahdollisuudet eivät ole tällä tasolla siis konkretisoituneet, mikä epäilemättä vaikuttaa organisaatioiden ja päättäjien tahtoon sitoutua tiedonhallinnan kehittämistyöhön. Kyse ei myöskään ole ainoastaan teknologisesta kehityksestä, vaan paljon laajemmista kysymyksistä. Semanttiseen webiin liittyyy unelma maailman mallintamisesta ontologioin. Globaalin, kaikenkattavan käsitejärjestelmän luominen ei kuitenkaan ole tarkoituksenmukaista. Mitä laajempaa aluetta semanttisen webin ontologiat käsittelevät, sitä heikommin ne onnistuvat tehtävässään.

Lassila oli seuraamassa myös omaa esitelmääni ja kommentoi suunnitelmiani edellä mainittuunkin liittyen. Ontologioiden ja käsitteiden merkitysten sitominen tiettyyn viitekehykseen on olennaista. Kontekstin kuvaaminen käsitteiden välisten suhteiden kautta on juuri ontologian vahvuus perinteisiin sanastoihin verrattuna. Kontekstien etsiminen on yksi tutkimuskysymyksistäni, ennakko-oletuksina esimerkiksi hallinnollinen ja akateeminen arkeologia. Keskustelimme samasta asiasta myös yleisemmällä tasolla: Tieteenalatkin toimivat omissa käsitejärjestelmissään, jotka pirstovat tietoa hallinnollisten ja historiallisten syiden vuoksi syntyneisiin lokeroihin. Vastauksia tutkimuskysymyksiin pitäisi kuitenkin pyrkiä etsimään nämä keinotekoiset rajat ylittäen. Monitieteinen tutkimus on siksi tärkeää, mutta vaikeaa. Ja onnistuessaan aidosti uusi näkökulma maailmaan.

Kolmessa maailmassa

Luonnostelen seuraavaksi näkökulmia, joiden kautta tarkastelen tutkimusaihettani. Nämä ovat siis samaan aikaan voimassa olevia tapoja hahmottaa moniulotteista todellisuutta. Otan tukea filosofi Karl Popperin esittämästä todellisuuden jaosta kolmeen maailmaan (tässä Ilkka Niiniluodon mukaan):

Maailma 1 sisältää aineelliset, fysikaaliset kappaleet, tapahtumat ja prosessit (kuten atomit, kivet, puut, salamat, tähdet).
Maailma 2 sisältää ihmismielen, yksilöllisen tajunnan tilat ja tapahtumat (ajatukset, elämykset, havainnot).
Maailma 3 muodostuu ihmisen sosiaalisen toiminnan luomista asioista, sisältää siis koko kulttuurin ja yhteiskunnan (artefaktit, kieli, raha, tiede, sosiaaliset instituutiot, valtiot).

Ontologisen realismin teesin mukaan on olemassa tajunnasta ja ihmismielestä riippumaton todellisuus (maailma 1), vaikka ihminen voikin olla vuorovaikutussuhteessa luontoon esimerkiksi teknisten välineidensä kautta. Kuulostaa järkevältä, varsinkin kun maailma käsityksemme mukaan on ollut olemassa jo ennen ihmislajin syntyä. Vastakohtana on subjektiivinen idealismi, jossa olemassa on ainoastaan yksilöllisiä ihmismieliä ja niistä ontologisesti riippuvia asioita - ja joka toimii paremmin sci-fi-elokuvan loppuhuipennuksena.

Emergentiksi materialismiksi kutsuttu näkemys puolestaan toteaa, että maailmoja 2 ja 3 ei voi olla olemassa ilman maailmaa 1, vaikka 2 ja 3 voivatkin vaikuttaa aineellisiin ilmiöihin. Maailma 3:n olemassaolo taas edellyttää että on myös maailma 2, mutta se ei ole yksilöllisestä tajunnasta riippuvainen subjektiivisen idealismin väittämällä tavalla. Loogista ja hyväksyttävää.

Arkeologinen kulttuuriperintö ja muinaisjäännökset: 

1) fyysisinä jäännöksinä, materiaalisina objekteina, maailman osana (maailma 1)

Se, mitä me kutsumme "jäännöksiksi" on jakamaton osa maailmaa ja luontoa. Ihmisen toiminta ja luonnon omat prosessit ovat muokanneet materiaa, siirtäneet, yhdistelleet ja muuttaneet sitä toiseen muotoon. Näitä materiaalisia 'seurauksia' on kaikkialla; maailma nykyisellään on sekä syy että seuraus, jatkuvasti muuttuva kokonaisuus.

Tästä fysikaalisesta maailmasta valitaan ja rajataan viittauskohteita seuraaville olemisen tavoille:

2) tieteelliseen tutkimukseen kuuluvina havaintoina, ilmiöinä, selityksinä ja teorioina (maailma 2 ja 3)

Arkeologisen tutkimuksen tavoitteena on löytää  ihmisen fyysisiä jälkiä ja vaikutusta luonnosta. Nämä materiaaliset jäännökset pyritään yhdistämään ihmisen toimintaan menneisyydessä, jotta voitaisiin kertoa jotakin ihmisistä ja ihmisyhteisöistä, joita ei enää ole. Osa menneiden kulttuurien ja ihmisten toiminnan jäännöksistä on nykyisillä menetelmillä arkeologien saavuttamattomissa, osa jääneekin sellaisiksi.

Menneisyyden tapahtumien ja meidän materiaalisessa maailmassamme esiintyvien piirteiden syy-seuraussuhteiden selittäminen on tutkimuksen tulos. Esimerkiksi se, että luonnonvoimien ohella myös ihminen on historiansa aikana kasannut kiviä erilaisia tarkoituksia varten. Tai että tiettyjen havaintojen kokonaisuus voidaan tulkita  'kivikautiseksi asuinpaikaksi'. Tutkimuksen elementit ovat dokumentaatiossa, tutkijoiden  (maailma 2) ja tiedeyhteisön mielessä, kielessä, teksteissä, keskusteluissa, julkaisuissa ym. toiminnassa.

3) sosiaalisina konstruktioina, historiallisina ja muuttuvina sopimuksina ja valintoina; risteävien ja päällekkäisten valtapyrkimysten, intressien ja tavoitteiden kohteena; arvojen ja merkitysten kantajina (maailma 3)

Merkitys (EI merkittävyys) on tässä yhteydessä luonnollisen kielen käsite: "Mitä jokin merkitsee jollekin?". Arvolla en viittaa mitattavaan, absoluuttisen arvoon, vaan mihin tahansa ominaisuuteen, jota joku pitää arvokkaana. Arkeologeille muinaisjäännös merkitsee ensisijaisesti tietolähdettä, jonka arvo on sen tieteellisessä potentiaalissa. Ajatusta muinaisjäännöksistä yhteisenä, vaalittavana perintönä tai suojelukohteina ei voida kuitenkaan johtaa arkeologisen tutkimuksen tuloksista. Tutkimuksen näkökulmasta on toki tärkeää, että muinaisjäännöksiä säilyy tutkittavaksi, mutta tämä on vain yksi kulttuuriperintöön liittyvistä arvoista.

Muinaismuistolaissa määritelty 'kiinteä muinaisjäännös' on laajemmin yhteiskunnan arvoja ja intressejä kuvaava sosiaalinen konstruktio, jonka yhteiskunnallinen relevanssi on tosin sidoksissa lain säätämisajankohtaan (v. 1963) sekä lain valmistelussa vaikuttaneisiin tahoihin. Lain soveltaminen viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana on rakentanut muinaisjäännöksen käsitettä aina uudelleen. Radikaalina väitteenä voidaan esittää, että jokainen yksittäisen tutkijan tulkinta tai virkamiehen lausuma antaa käsitteelle uusia sisältöjä tai jättää jotakin pois. Jotta tutkimusaiheeni pysyisi mielekkäänä, oletan että nämä tulkinnat muodostavat kuitenkin kehityskulkuja, teemoja ja käännekohtia, joita pystyn aineistostani löytämään.

Kiinteän muinaisjäännöksen toteamiseen liittyvät ohjeet ja käytännöt ovat osa sosiaalista konstruktiota. Kiinteää muinaisjäännösta ei voi määritellä kuka tahansa ja miten tahansa; suojelun piirissä olevat muinaisjäännöstyypitkin muuttuvat. Monissa yhteyksissä toistettu viittaus muinaismuistolain antamaan 'automaattiseen suojeluun' on tästä näkökulmasta ongelmallinen, ellei peräti virheellinen. Ammoin röykkiöksi kasatut kivet ovat eittämättä olemassa ilman arkeologin suorittamaa dokumentointiakin. Ne eivät kuitenkaan muutu itsestään lainsäädännössä  ja viranomaisen ohjeistuksissa määritellyiksi hallinnollisten toimien kohteiksi ennen kuin ne tuodaan systeemiin hyväksyttävällä tavalla. Samoin jos tieto ja dokumentaatio suojelukohteesta katoaa, jäljelle jää vain maailmaan 1 romahtanut kasa kiviä.