15.2.2013

Kulttuuriperintö on aineetonta

Kootessani tutkimuskirjallisuutta olen säännöllisesti törmännyt nimeen Laurajane Smith. Syntyjään australialainen Smith työskentelee tällä hetkellä tutkijana Canberran yliopistossa (Australian National University), mutta on myös vierailevana professorina Göteborgin yliopiston kulttuuriperinnön tutkimuksen opinnoissa, toimittajana kahdessa alan keskeisistä journaaleista ('Journal of Heritage Studies' ja 'Key Issues in Cultural Heritage') sekä perustaja ja tämänhetkinen puheenjohtaja kriittisen kulttuuriperinnön tutkimuksen järjestössä (Association of Critical Heritage Studies). Hänen tutkimusalansa määrittyy siis kulttuuriperinnön tutkimukseksi, mutta samoin kuin allekirjoittanut, Smith on koulutukseltaan arkeologi.

Taustamme on yhtäläinen myös siinä suhteessa, että Smith on työskennellyt hallinnon puolella ennen akateemista uraansa. Tästä ja/tai monista muista syistä johtuen näytämme olevan kiinnostuneita hyvin samankaltaisista kysymyksistä, tutkimusasetelmista ja metodologiasta. Smithin erityisinä intresseinä ovat kulttuuriperinnön teoretisointi kulttuurisena prosessina/käytäntönä sekä kulttuuriperinnön  teorian, käytännön ja kulttuuripolitiikan välisten yhtymäkohtien tarkastelu. Smith on tutkinut pitkään kulttuuriperinnön ja siitä käytävän keskustelun ("discourses") roolia mm. poliittissa liikkeissä, erityisesti alkuperäiskansoihin ja monikulttuurisuuteen liittyvissä kysymyksissä.

Smith kyseenalaistaa fyysisen, aineellisen kulttuuriperinnön 'ylivallan' ajattelussamme, ja yksi hänen perustavista argumenteistaan on: "all heritage is intangible" (2006). Kulttuuriperintö on Smithin mukaan paitsi tapa kommunikoida, luoda merkityksiä ja kokea elämyksiä, myös diskurssi itsessään. Smith katsoo, että vallitseva länsimainen tapa käsittää kulttuuriperintö ("authorized heritage discourse") korostaa kulttuuriperinnön luonnetta materiaalisina kohteina, joita voidaan kartoittaa, tutkia, hallinnoida, konservoida ja suojella lainsäädännön, sopimusten, suositusten ja julistusten nojalla. Samalla hallitaan kuitenkin myös kulttuurisia ja sosiaalisia arvoja ja merkityksiä, ihmisten kokemuksia kultuuriperinnöstä ja omasta ympäristöstään. Tiedostettiinpa tätä tai ei.

Smithin monivuotisen tutkimuksen tuloksena syntynyt teos ”Archaeological theory and the politics of cultural heritage” (2004) käsittelee paitsi tieteellisen arkeologian ja kulttuuriperinnön hallinnon suhdetta, myös Pohjois-Amerikan ja Australian alkuperäiskansojen roolia oman kulttuuriperintönsä tutkimuksessa ja hallinnoinnissa. Tähän asetelmaan sisältyy paljon jännitteitä, vääryyksien, alistamisen ja suoranaisen väkivallan tahraamaa historiaa. Tutkimuksella voi siten ajatella olevan myös emansipatorisia tavoitteita. Itse haluaisin tarkastella ihmisten oikeutta kulttuuriperintöön ja sen määrittelyyn yleisemmin, rinnastamalla alkuperäiskansat kansalaisiin, jokamiehiin ja -naisiin. Kulttuuriperintö voi olla osa identiteetin ja omanarvontunnon muodostumista, oman perheen ja suvun historian kiinnittäjä, tuttuja paikkoja ja niihin liittyviä muistoja - muidenkin kuin alkuperäiskansojen elämässä.

Smith asettaa 'vallitsevaa diskurssia' ylläpitävien asiantuntijoiden, arkeologien ja hallintoviranomaisten, vastapariksi siis alkuperäiskansojen edustajat - omien tutkimusintressiensä mukaisesti asiaa konkretisoiden. Itse ajattelen, että vallitseva diskurssi ei ole välttämättä sekään niin yksiääninen, millaiseksi Smith sen kuvaa. Vaikka tunnistankin ajatuksen kulttuuriperinnöstä 'pisteinä kartalla', ja tietty yleistäminen ollee välttämätöntä ilmiön teoretisoimiseksi. Oman tutkimukseni ennakko-oletuksia on suomalaisen arkeologian alan sisäinen ristiriita, hallinnollisen ja akateemisen arkeologian välillä. Tähän asetelmaan sisältyy ehkä kultuuriperintöä koskevien käsitysten (diskurssien...) kamppailu, keskustelu jossa samoilla sanoilla puhutaan eri asioista?

Lähteet
SMITH, Laurajane (2006). Uses of Heritage. 
SMITH, Laurajane (2004). Archaeological theory and the politics of cultural heritage. London, Routledge. 

3 kommenttia:

  1. Hieman samaa, tai ehkä paljonkin, aihepiiriä on asiakirjahallinnon ja arkistoinnin näkökulmasta tarkastellut, myös australialainen, Sue McKemmish. Hän on pyrkinyt tutkimaan ja osoittamaan miten asiakirjahallinnon metodeilla voidaan lisätä alkuperäiskansojen mahdollisuutta vaikuttaa siihen miten heidän kulttuurian käsitellään arkistoissa. McKemmish kuuluu ns, kontinuumiteorian edustajiin australialaisessa arkistotieteessä ja on julkaissut useita artikkeleita. Yksi löytyy Archivaria nr 72.
    t. Roope

    VastaaPoista
  2. Roope, kiitos tiedosta, täytyy tsekata. Australiassa abojen ja valtaa pitävien 'maahanmuuttajien' vastakkainasettelu on ilmeisesti ollut niin kärjistynyt, että tämänkaltaiset kysymykset ovat tulleet välttämättömäksi osaksi kaikkea kulttuuriperintöön liittyvää tutkimusta. Meidän oman alkuperäiskansamme asema ei ehkä ole ollut yhtä heikko, vaikka ILO 169:a ei olekaan ratifioitu. Saamelaisten oikeutta oman kulttuuriperintönsä määrittelyyn ja jossain määrin myös hallinnointiin pohditaan parhaillaan käynnissä olevassa Suomen arkeologian eettistä koodia kokoavassa työryhmässä. Mutta kuten sanottu, mielestäni tämän saman oikeuden tulisi koskea kaikkia kansalaisia. Ihmisten pitäisi saada vaikuttaa oman elinympäristönsä kehittämiseen ja vaalimiseen.

    VastaaPoista
  3. Museoliiton blogissa on näköjään tuore aiheeseen liittyvä postaus: http://museoliitto.blogspot.fi/2013/02/avoimuuden-ihanuus-ja-kurjuus.html

    Keskustelua käydään siis täälläkin, mutta kuten tuosta em. kirjoituksestakin voi päätellä, "avoimuus" aiheuttaa vielä ihmettelyä monessa suhteessa.

    VastaaPoista

Jaa ajatuksesi, kysy, kommentoi ja keskustele:

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.