XIII Nordic TAG – asioiden äärellä

Aurinkolaiva "Solfar" (Jon Gunnar Arnason 1986), Reykjavik.

Vietin yhden huhtikuisen viikon Reykjavikissa, Islannissa  pohjoismaisessa teoreettisen arkeologian konferenssissa (XIII Nordic TAG). Pidin oman esitykseni 23.4. 2013 sessiossa, jonka otsikko oli "Practice-led Theory". Esitelmäni abstrakti sekä diat löytyvät Academia-profiilistani. Seuraavaksi muutamia poimintoja konferenssin tarjonnasta. Sessioita oli useita samaan aikaan, joten tässä summaamani kokonaiskuva muodostui omien valintojeni kautta. Joku toinen saattoi kokea hyvin erilaisen konferenssin.

En valitettavasti ehtinyt kuulla keynote-luentoja lentoaikatauluni vuoksi, ainoastaan paikalla olleiden kommentteja. Itseäni olisi kiinnostanut erityisesti Stanfordin yliopiston arkeologian keskuksen johtaja ja antropologian professori Lynn Meskellin puhe. Meskell tutkii parhaillaan UNESCOn roolia kansainvälisessä politiikassa sekä kulttuuriperintöön, erityisesti maailmanperintöön, liittyviä eettisiä kysymyksiä. Meskell esitti kuulemani mukaan melko kovaa kritiikkiä UNESCOa kohtaan. Yhteys konferenssin teemaan (Borders, Margins, Fringes. Archaeologies on/from the Edge) oli toisaalta jäänyt epäselväksi, kuten kävi tosin monessa muussakin esityksessä.

Ensimmäisen aamupäivän vietin tromssalaisten järjestämässä "Foregrounding things: Forms and faults of representation" -sessiossa, joka olikin varsinainen uppokaste nykyarkeologian kuumimpaan trendiin: aineellisuuden ja esineiden/asioiden (things) 'paluuseen'. Session tavoitteena oli pohtia erilaisten, vaihtoehtoistenkin esittämisen tapojen ja medioiden soveltuvuutta materiaalisen maailman kuvaamiseen. Siten, että kunnioittaisimme esineellisen todellisuuden ominaisluonnetta. Esitykset ja niiden herättämä keskustelu keskittyivät vahvasti kuvalliseen esittämiseen. Tämä on ehkä osa ongelmaa, kulttuurimme on hyvin visuaalinen. Akateemisen maailman käytännöt ja esitystapojen konventiot voidaan nähdä myös rajoittavana, kuvaamisen rikkautta latistavana kehyksenä. Mikä tietysti havainnollistui kaikissa tieteelliseen konferenssiin kuuluvissa maneereissa.

Hallgrimskirkja, Reykjavik.

Kalmarin Linnaeus-yliopiston arkeologian professori Cornelius Holtorf kertoi projektista, jossa pohditaan ydinjätteiden sijoituspaikkojen merkitsemistä. Millaisin tavoin ja symbolein kertoa tuleville sukupolville maan sisuksissa olevan aineen vaarallisuudesta? Tyydyttävää ratkaisua ei ole toistaiseksi löytynyt. Southamptonin yliopiston arkeologian professori Yannis Hamilakis taas esitti oman kontribuutionsa 'valokuva-esseenä', joka muistutti kuitenkin erehdyttävästi powerpoint-esitystä suoraan paperista luettuine teksteineen. Esitys pohjautui "The Other Acropolis" -projektiin, jossa on tutkittu uudenlaisia tapoja esittää ikoninen monumentti, Ateenan Akropolis, ja pyritty luomaan sille vaihtoehtoisia tulkintoja ja historioita. Projekti on ehdottomasti kiinnostava, vaikka esittämisen tapa ei konferenssissa näyttäytynytkään radikaalin kokeellisena.

Tohtoriopiskelija Þóra Pétursdóttir, toinen session järjestäjistä, vastasi omassa puheenvuorossaan modernien raunioiden ja raunioitumisen valokuvausta koskevaan kritiikkiin. Hylättyjen teollisuuslaitosten, autioituneiden rakennusten ja kylien tai 1900-luvun sotien raunioiden dokumentointi kuvaamalla on akateemista tutkimusta laajempi ilmiö. Hakusana 'modern ruins' tuottaa Googlen kuvahaussa valtavasti valokuvia, jotka näyttävät romahtaneet ja ruostuneet rakenteet taiteellisina asetelmina, omanlaistaan estetiikkaa edustavina, moderneina maisemina. Kriitikot ovat viitanneet tähän villitykseen 'rauniopornona', joka vieraannuttaa ja estetisoi kohteensa yksipuoliseksi kuvalliseksi esitykseksi. Arkeologisen tutkimuksen kontekstissa kritiikki kohdistuu valokuvaukseen pinnallisena ja valikoivana metodina. Vastineeksi Pétursdóttir määritteli uudelleen valikoivuuden, pinnallisuuden ja estetisoinnin käsitteitä sekä lopulta valokuvauksen "sitoumukseksi asioihin/esineisiin" ("engagement with things").

Snorri Sturlussonin kylpyamme, Reykholt.

Tämä "sitoumus asioihin/esineisiin" on hyvä esimerkki retoriikasta, jota session toisen vetäjän, Tromssan yliopiston arkeologian ja sosiaaliantropologian professori Bjørnar Olsenin ympärille muodostuvassa koulukunnassa viljellään. Kutyymiin kuuluu ilmeisesti myös vähintään yksi viittaus Bruno Latouriin/esitys. Jotenkin ristiriitaista tässä 'symmetriseksi arkeologiaksikin' kutsutussa suuntauksessa (esim. Olsen 2012) on, että materiaalisuutta käsitellään hyvin abstraktilla retorisella tasolla – yhteyttä käytäntöön ja juuri siihen käsinkosketeltavaan, moniaistilliseen kokemukseen on vaikea hahmottaa.

Viimeisen päivän paneelikeskustelua edelsivät panelistien esitykset, joista hämmentävimmän tarjoili Norjan Akatemian (Det Norske Videnskaps-Akademi, DNVA) Tutkimuskeskuksen (Senter for grunnforskning) tieteellinen johtaja Brit Solli. Sollin puheenvuoro toisti ajatuksia hänen artikkelistaan Norwegian Archaeological Review'ssa vuonna 2011. Artikkelin yhteydessä julkaistuilla vastakommenteilla ei selvästikään ole ollut vaikutusta hänen näkemyksiinsä. Solli viittasi ensin Laurajane Smithin ja hänen edustamansa kriittisen kulttuuriperinnön tutkimuksen määritelmään kulttuuriperinnöstä diskursiivisena ja sosiaalisesti rakennettuna, tässä ajassa olevien kulttuuristen prosessien tuotoksena. Seuraavaksi Solli totesi, että tämän näkemyksen mukaan "on ok, että talebanit tuhosivat Bamyanin buddha-patsaat", jos niiden arvo kerran oli pelkästään tässä (talebanien) yhteiskunnassa.

Paneelikeskustelun päättäneessä keskustelussa pyysin Sollia täsmentämään kulttuuriperinnön määrittelyn ja kulttuuriperintöä koskevan eettisen päätöksenteon yhteyttä, mutta asia jäi epäselväksi. Sollin mukaan konstruktivistinen määrittely voi toimia demokratiassa, mutta diktatuurissa se aiheuttaa ongelmia. Tähän joku yleisöstä osuvasti kommentoi, että ongelman ydin taitaa kuitenkin olla itse diktatuuri eikä konstruktionismi. Loogisen epäloogiseksi lopuksi Solli päätyi kyselemään, onko joku yleisössä muka sitä mieltä, että patsaiden tuhoaminen oli ok. Ikään kuin saliin laskeutunut hiljaisuus olisi tulkittavissa jonkinlaiseksi hyväksynnäksi hänen näkemyksilleen.

Erik Punaisen ja poikansa Leif Eríkssonin kotitila Eiriksstadir, Haukadalur

Ensimmäisen NTAG:n koettuani jäin pohtimaan, kulkeeko teoreettinen arkeologia kuitenkin omia latujaan, jossain määrin irrallisena siitä, mitä käytännössä teemme? Vaihtuvatko teoreettiset suuntaukset ja paradigmat vain pienen piirin määritteleminä muotihullutuksina, mutta suurin osa arkeologeista jatkaa työtään onnellisen tietämättöminä näistä mullistuksista? Erottautuaksemme entisestä ja luodaksemme jotakin uutta on teoreettisessa keskustelussa mentävä äärimmäisyyksiin, mutta todellisuus on yleensä enemmä keskitietä, yhdistelmiä menneestä ja tulevasta?

Kuitenkin tuntuu, että jotakin on ilmassa. Ehkä on vielä liian aikaista hahmottaa sen muotoa tai antaa sille nimeä. NTAG:n kaltaiset tapahtumat ovat joka tapauksessa tilaisuuksia, joissa uudet tuulet ovat aistittavissa. NTAG 2013 osoitti myös, miten moninainen kirjo tutkijoita ja tutkimusaiheita arkeologian alaan lukeutuu. Se tuntuu vapauttavalta ja innostavalta. Epätyypillistä aihetta tutkivana arkeologina olen törmännyt melko ahtaisiin näkemyksiin siitä, mitä 'oikea arkeologia' on ja etenkin mitä se ei ole. En aio jatkossakaan välittää niistä.

Lähteet
OLSEN, Bjørnar (2012). Symmetrical Archaeology. Teoksessa Ian HODDER (ed.): Archaeological Theory Today. Cambridge: Polity Press, 208–228.
SOLLI Brit, BURSTRÖM Mats, DOMANSKA Ewa, EDGEWORTH Matt, GONZÁLEZ-RUIBAL Alfredo, HOLTORF Cornelius, LUCAS Gavin, OESTIGAARD Terje, SMITH Laurajane & WITMORE Christopher (2011). Some Reflections on Heritage and Archaeology in the Anthropocene. Norwegian Archaeological Review, 44:1, 40–88.