Helsingin Sanomat kirjoitti tänään aloitteesta Vanhankaupunginkosken padon purkamiseksi. Kala-aktivistit ovat vaatineet padon purkamista, jotta kalat saisivat temmottua itsensä ylös koskea Vantaanjokeen kutemaan. Helsingin ympäristölautakunta käsittelee purkamista huomenna. Tänään myös kaksi arkeologikollegaani, Mikael A. Manninen ja Kristiina Mannermaa yhdessä ympäristöhistorioitsija Mikko Saikun kanssa, ottivat asiaan kantaa Hesarin mielipidesivuilla otsikolla: "Vapaana virtaava koski ei heikentäisi kulttuuriarvoja". Tämä postaus on oikeastaan kommentti heidän kirjoitukseensa, joka nosti esiin muutamia mielenkiintoisia, väitöskirjatutkimukseenikin liittyviä seikkoja. Korostan, että oma asiantuntemukseni koskee perintönäkökulmaa, enkä väitä 'tietäväni', mikä on paras ratkaisu. Pohdin tässä lähinnä sitä, millaisia intressejä asiassa minun mielestäni on vastakkain.
Toisaalta Manninen, Saikku ja Mannermaa tunnustavat, että paikalla on 1500-luvulta lähtien ollut myös patoja ja vesivoimaa hyödyntäviä laitoksia. Toisin kuin aikasempia, nykyistä patoa ei vain ole purettu sen menetettyä käyttötarkoituksensa. Voidaan siis perustellusti sanoa, että sekä koski että sen hyödyntäminen, patoamalla, kalastamalla tai voimanlähteenä ovat oleellinen osa paikan historiaa ja luonnetta. Nykyisin tätä jatkumoa edustavat vuodelta 1876 oleva pato turbiineineen sekä Voimalamuseona toimivat rakennukset.
Manninen, Saikku ja Mannermaa tuovat aiheellisesti esille, että padon arvoa on mietittävä nimenomaan osana tätä jatkumoa. He päätyvät kuitenkin itselleni tuntemattomaksi jäävästä syystä lopputulemaan, jonka mukaan padosta vapautettu koski "palauttaisi muistuman teollista historiaa edeltävältä ajalta", eikä siten heikentäisi kulttuuriarvoja. Esiteollista aikakautta ilmentävä muistuma olisi siis jostain syystä parempi kuin teollista aikakautta edustava? Sen sijaan, että säilytettäisiin ympäristö sellaisena joksi se on historian saatossa rakentunut, niin olisikin tietoisesti puututtava kerroksellisuuteen ja palautettava paikan elementtejä anakronistisesti johonkin kuvitteelliseen menneisyyteen?Kulttuuri- ja luonnonperintö ovat konstruoituja käsitteitä ja hallinnollisia luokitteluja, joilla on omat historialliset juurensa ja niin muodoin myös rasitteensa. Perinnön jako kulttuuri- ja luonnonperintöön on tietyssä mielessä keinotekoista, koska 'perintö' on aina ihmisen ja kulttuurin näkökulmasta määriteltyä ja rajattua. Vastakkain eivät siis Mannisen, Saikun ja Mannermaan näkemyksessä tosiasiassa ole "luonto" ja "kulttuuri", vaan läpikotaisin kulttuuriset näkökulmat siitä, kuinka suojelua ja säilyttämistä tulisi toteuttaa.
Padon purkamista puoltava argumentti vapaana virtaavan kosken historiallisen arvon perusteella on häiritsevä myös siksi, että se pelkistää luonnon ja luontokappaleiden arvon ihmisen kulttuurista ja historiallista tietoisuutta ilmentäväksi monumentiksi. Painavimmat perustelut padon purkamiseksi, tai toisaalta sen säilyttämiseksi, liittyvät mielestäni alueen eläinten ja ekosysteemin hyvinvointiin. On ikävä ajatella turbiineissa murekkeeksi muuttuvia ankeriaita tai patoseinämää vasten mätkähteleviä taimenia. Olisiko kalojen pääsy padolle estettävissä? Tai antaisiko itähaaran tekokosken parantaminen myös vaellussiialle, ahvenelle ja salakalle mahdollisuuden nousta?
Entä mitä luontoarvoja padon purkaminen uhkaisi? Alueen kasvisto ja eläimisto ovat toista sataa vuotta sopeutuneet nykyiseen tilanteeseen. Pato on osa nykyistä ekosysteemiä ja ympäristön tasapainoa. Jos veden korkeus padon purkamisen seurauksena muuttuu, kuten Ely-keskuksen suunnittelija Hesarin jutun mukaan arvioi, saattaa sillä olla arvaamattomia seurauksia ympäristölle laajallakin alueella.Museoviraston kulttuuriympäristön suojelu -osaston johtaja Mikko Härö kirjoitti HS:n mielipidepalstalla lokakuussa 2014 asiaan liittyen, että luonnon ja kulttuuriperinnön tarpeet virtavesissä ovat yhdistettävissä, jos niin halutaan. Härö muistutti myös, että vuosi 2015 on Euroopassa teollisuuden ja teknologian historian teemavuosi. Olisi erikoista juhlistaa sitä teollista perintöämme tuhoamalla.
