Tyyli on tutkijan perusoikeus

Olen aina lukenut paljon, tosin sanomattomasti enemmän kaunokirjallisuutta kuin tieteellisiä tekstejä - se tässä tunnustettakoon. Vaikka tyyli on erilainen, on kyse ytimeltään kuitenkin samasta asiasta: kirjailijat ja tieteentekijät kirjoittavat kuvatakseen ja selittääkseen maailmaa, kertoakseen tarinoita. Siksi minäkin aikoinaan ryhdyin opiskelemaan arkeologiaa. Tieteellisen kiinnostukseni kohde on nykyisin hieman toinen, mutta perimmäinen tavoite ei ole muuttunut. 

On hämmästyttävää, kuinka vähän kirjoittamisen taitoa ja tieteellisen tyylin saloja opetetaan akateemisten opintojen yhteydessä. Omaa kertojanääntä etsiessäni luin hiljan Helen Swordin (2012) kirjan "Stylish Academic Writing". Aucklandin yliopiston professori Sword tutki yhteensä tuhat vertaisarvioitua tieteellistä artikkelia kymmeneltä tieteenalalta ja tarkasteli niiden rakennetta sekä tyylin elementtejä. Tuloksena on osin ilmeisiä, mutta silti mielenkiintoisia havaintoja eri tieteenaloille tyypillisistä tyyleistä, ja mikä vielä parempaa, johtopäätöksiä tieteenalasta riippumattomista tyylikkään ja ymmärrettävän tieteellisen tekstin piirteistä.

Sword täydensi havaintojaan analysoimalla sadan kappaleen otoksen akateemisen kirjoittamisen ohjekirjoja ja kiinnitti huomiota erityisesti niihin ohjeisiin, joista opukset olivat yksimielisiä. Tässä tiivistettynä muutamia Swordin neuvoja:

• Konkretisoi ja havainnollista sanavalinnoin, esimerkein, vertauskuvin, kaavioin tai kuvin
• Vaali selkeyttä kielessä ja rakenteessa (clarity, coherence, concision)
• Ole tarkka ja täsmällinen
• Käytä lyhyitä, yksinkertaisia lauseita tai vuorotellen lyhyitä ja pidempiä
• Käytä verbejä mieluummin aktiivissa kuin passiivissa
• Valitse aktiivisesti ja tietoisesti itsellesi ja lukijoillesi sopivat tyylikeinot, huomioi yleisösi
• Valitse ja kokeile rohkeasti (tämä ei välttämättä ole helppoa varsinkaan aloitteleville tutkijoille)
• Muodon pitäisi palvella sisältöä, se ei saisi rajoittaa tai kahlita ajattelua. Ja toisinpäin: ennakkoluuloton, luova kirjoitustyyli muokkaa myös ajattelua sellaiseksi
• Kerro tarina, luo mukaansatempaava kertomus.

Luin taannoin iltasaduiksi Ilkka Niiniludon (2003) "Totuuden rakastaminen. Tieteenfilosofisia esseitä". En joka päivä malttanut odottaa iltaa, vaan saatoin imaista yhden esseen jo aamupäivällä. Niiniluodon teksti tempaisi siis mukaansa. Ainakin osaksi tämä addiktio johtui kirjoittajan taidosta puhua omalla, persoonallisella äänellään, olla läsnä tekstissä. Hän kävi keskustelua kanssani, paljasti itsestään jotain ja välitti intohimoaan tieteentekoon.

Kuka on sinun mielestäsi hyvä kirjoittaja? Ilmianna tieteellisen tekstin tyylitaituri!

Tiedonhallinnan ammattilaiset ja minä: CIDOC2012

Konferenssin osallistujia Kansallismuseon portailla (kuva CIDOC2012:n Fb-sivulta). 

Osallistuin viikon alussa CIDOC2012 -konferenssiin, joka kokosi Helsinkiin tiedonhallinnan ammattilaisia ympäri maailmaa. CIDOC on ICOMin (International Council of Museums) vuonna 1950 perustettu toimikunta, joka keskittyy dokumentoinnin sekä tiedon käsittelyn, varastoinnin ja jakamisen kysymyksiin museoissa ja muissa muistiorganisaatioissa. CIDOC tuottaa näihin liittyen ohjeita, suosituksia ja standardeja. Oman työni, erityisesti ontologian muodostamisen kannalta, oleellinen on 'Core Data Standard for Archaeological Sites and Monuments'. Sain uusia kontakteja ja kävin hyviä keskusteluja, konferenssit ovat tässä suhteessa ainutlaatuisia mahdollisuuksia. Ennen kaikkea osallistuminen ruokki omaa intoani antamalla varmuutta siitä, että olen tekemässä jotakin merkityksellistä.

Konferenssin key note -puhujat oli taitavasti valittu. Brittiläisen Collection Trust-järjestön toimitusjohtaja Nick Poole luonnosteli  haasteita ja mahdollisuuksia tulevaisuuden museoiden tiedonhallinnalle. Poolen mukaan on välttämätöntä, että kulttuuriperintö esitetään yhteydessä nyky-yhteiskuntaan ja ihmisten arkeen. Sen täytyy olla "product, that makes sense". Itseäni puhutteli erityisesti Poolen käyttämä kielikuva kokoelmien eloon herättämisestä. Se tarkoittaa myös sitä, että ihmisten (kansalaisten, kenen tahansa) annetaan aktiivisesti puhua ja kertoa kokoelmista, eikä odoteta heidän vain kuuntelevan. Museot voisivat olla paikkoja, joissa ei pelkästään koeta kulttuuria, vaan myös luodaan sitä.

Toinen key note-puhuja, Ora Lassila on yksi semanttisen webin "keksijöistä", W3C:n (World Wide Web Consortium) neuvottelukunnan jäsen ja Principal Technologist Nokialla (Clouds Analytics Team) eli guru omalla alallaan. Lassilan esitelmän otsikko "Love Thy Data (Why Apps Are Bad For You)" kiteyttää puhujan sanoman. Sovellukset (apps) ovat tapoja paketoida data, sen merkityksiin liittyvä logiikka ja näiden esittäminen. Samalla data "siiloutuu", sen käytettävyys huononee ja kadotetaan verkon etuja mm. linkitykset ja kirjanmerkit. Vaikka informaatio on fragmentoitunutta, semanttinen web voi ratkaista osan tähän liittyvistä ongelmista. Tämä edellyttää, että tiedonhallitsijat keskittyvät dataan ja huolehtivat sen jaettavuudesta. Lassila kuvasikin avointa tietoa semanttisen webin "pikkuveljeksi".

Sekä Poole että Lassila huomauttivat, että käyttöliittymää joka esittäisi käytettävissä olevan tiedon kaikessa rikkaudessaan tiedonhakijalle merkityksellisellä tavalla, ei ole vielä olemassa. Mahdollisuudet eivät ole tällä tasolla siis konkretisoituneet, mikä epäilemättä vaikuttaa organisaatioiden ja päättäjien tahtoon sitoutua tiedonhallinnan kehittämistyöhön. Kyse ei myöskään ole ainoastaan teknologisesta kehityksestä, vaan paljon laajemmista kysymyksistä. Semanttiseen webiin liittyyy unelma maailman mallintamisesta ontologioin. Globaalin, kaikenkattavan käsitejärjestelmän luominen ei kuitenkaan ole tarkoituksenmukaista. Mitä laajempaa aluetta semanttisen webin ontologiat käsittelevät, sitä heikommin ne onnistuvat tehtävässään.

Lassila oli seuraamassa myös omaa esitelmääni ja kommentoi suunnitelmiani edellä mainittuunkin liittyen. Ontologioiden ja käsitteiden merkitysten sitominen tiettyyn viitekehykseen on olennaista. Kontekstin kuvaaminen käsitteiden välisten suhteiden kautta on juuri ontologian vahvuus perinteisiin sanastoihin verrattuna. Kontekstien etsiminen on yksi tutkimuskysymyksistäni, ennakko-oletuksina esimerkiksi hallinnollinen ja akateeminen arkeologia. Keskustelimme samasta asiasta myös yleisemmällä tasolla: Tieteenalatkin toimivat omissa käsitejärjestelmissään, jotka pirstovat tietoa hallinnollisten ja historiallisten syiden vuoksi syntyneisiin lokeroihin. Vastauksia tutkimuskysymyksiin pitäisi kuitenkin pyrkiä etsimään nämä keinotekoiset rajat ylittäen. Monitieteinen tutkimus on siksi tärkeää, mutta vaikeaa. Ja onnistuessaan aidosti uusi näkökulma maailmaan.

Kolmessa maailmassa

Luonnostelen seuraavaksi näkökulmia, joiden kautta tarkastelen tutkimusaihettani. Nämä ovat siis samaan aikaan voimassa olevia tapoja hahmottaa moniulotteista todellisuutta. Otan tukea filosofi Karl Popperin esittämästä todellisuuden jaosta kolmeen maailmaan (tässä Ilkka Niiniluodon mukaan):

Maailma 1 sisältää aineelliset, fysikaaliset kappaleet, tapahtumat ja prosessit (kuten atomit, kivet, puut, salamat, tähdet).
Maailma 2 sisältää ihmismielen, yksilöllisen tajunnan tilat ja tapahtumat (ajatukset, elämykset, havainnot).
Maailma 3 muodostuu ihmisen sosiaalisen toiminnan luomista asioista, sisältää siis koko kulttuurin ja yhteiskunnan (artefaktit, kieli, raha, tiede, sosiaaliset instituutiot, valtiot).

Ontologisen realismin teesin mukaan on olemassa tajunnasta ja ihmismielestä riippumaton todellisuus (maailma 1), vaikka ihminen voikin olla vuorovaikutussuhteessa luontoon esimerkiksi teknisten välineidensä kautta. Kuulostaa järkevältä, varsinkin kun maailma käsityksemme mukaan on ollut olemassa jo ennen ihmislajin syntyä. Vastakohtana on subjektiivinen idealismi, jossa olemassa on ainoastaan yksilöllisiä ihmismieliä ja niistä ontologisesti riippuvia asioita - ja joka toimii paremmin sci-fi-elokuvan loppuhuipennuksena.

Emergentiksi materialismiksi kutsuttu näkemys puolestaan toteaa, että maailmoja 2 ja 3 ei voi olla olemassa ilman maailmaa 1, vaikka 2 ja 3 voivatkin vaikuttaa aineellisiin ilmiöihin. Maailma 3:n olemassaolo taas edellyttää että on myös maailma 2, mutta se ei ole yksilöllisestä tajunnasta riippuvainen subjektiivisen idealismin väittämällä tavalla. Loogista ja hyväksyttävää.

Arkeologinen kulttuuriperintö ja muinaisjäännökset: 

1) fyysisinä jäännöksinä, materiaalisina objekteina, maailman osana (maailma 1)

Se, mitä me kutsumme "jäännöksiksi" on jakamaton osa maailmaa ja luontoa. Ihmisen toiminta ja luonnon omat prosessit ovat muokanneet materiaa, siirtäneet, yhdistelleet ja muuttaneet sitä toiseen muotoon. Näitä materiaalisia 'seurauksia' on kaikkialla; maailma nykyisellään on sekä syy että seuraus, jatkuvasti muuttuva kokonaisuus.

Tästä fysikaalisesta maailmasta valitaan ja rajataan viittauskohteita seuraaville olemisen tavoille:

2) tieteelliseen tutkimukseen kuuluvina havaintoina, ilmiöinä, selityksinä ja teorioina (maailma 2 ja 3)

Arkeologisen tutkimuksen tavoitteena on löytää  ihmisen fyysisiä jälkiä ja vaikutusta luonnosta. Nämä materiaaliset jäännökset pyritään yhdistämään ihmisen toimintaan menneisyydessä, jotta voitaisiin kertoa jotakin ihmisistä ja ihmisyhteisöistä, joita ei enää ole. Osa menneiden kulttuurien ja ihmisten toiminnan jäännöksistä on nykyisillä menetelmillä arkeologien saavuttamattomissa, osa jääneekin sellaisiksi.

Menneisyyden tapahtumien ja meidän materiaalisessa maailmassamme esiintyvien piirteiden syy-seuraussuhteiden selittäminen on tutkimuksen tulos. Esimerkiksi se, että luonnonvoimien ohella myös ihminen on historiansa aikana kasannut kiviä erilaisia tarkoituksia varten. Tai että tiettyjen havaintojen kokonaisuus voidaan tulkita  'kivikautiseksi asuinpaikaksi'. Tutkimuksen elementit ovat dokumentaatiossa, tutkijoiden  (maailma 2) ja tiedeyhteisön mielessä, kielessä, teksteissä, keskusteluissa, julkaisuissa ym. toiminnassa.

3) sosiaalisina konstruktioina, historiallisina ja muuttuvina sopimuksina ja valintoina; risteävien ja päällekkäisten valtapyrkimysten, intressien ja tavoitteiden kohteena; arvojen ja merkitysten kantajina (maailma 3)

Merkitys (EI merkittävyys) on tässä yhteydessä luonnollisen kielen käsite: "Mitä jokin merkitsee jollekin?". Arvolla en viittaa mitattavaan, absoluuttisen arvoon, vaan mihin tahansa ominaisuuteen, jota joku pitää arvokkaana. Arkeologeille muinaisjäännös merkitsee ensisijaisesti tietolähdettä, jonka arvo on sen tieteellisessä potentiaalissa. Ajatusta muinaisjäännöksistä yhteisenä, vaalittavana perintönä tai suojelukohteina ei voida kuitenkaan johtaa arkeologisen tutkimuksen tuloksista. Tutkimuksen näkökulmasta on toki tärkeää, että muinaisjäännöksiä säilyy tutkittavaksi, mutta tämä on vain yksi kulttuuriperintöön liittyvistä arvoista.

Muinaismuistolaissa määritelty 'kiinteä muinaisjäännös' on laajemmin yhteiskunnan arvoja ja intressejä kuvaava sosiaalinen konstruktio, jonka yhteiskunnallinen relevanssi on tosin sidoksissa lain säätämisajankohtaan (v. 1963) sekä lain valmistelussa vaikuttaneisiin tahoihin. Lain soveltaminen viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana on rakentanut muinaisjäännöksen käsitettä aina uudelleen. Radikaalina väitteenä voidaan esittää, että jokainen yksittäisen tutkijan tulkinta tai virkamiehen lausuma antaa käsitteelle uusia sisältöjä tai jättää jotakin pois. Jotta tutkimusaiheeni pysyisi mielekkäänä, oletan että nämä tulkinnat muodostavat kuitenkin kehityskulkuja, teemoja ja käännekohtia, joita pystyn aineistostani löytämään.

Kiinteän muinaisjäännöksen toteamiseen liittyvät ohjeet ja käytännöt ovat osa sosiaalista konstruktiota. Kiinteää muinaisjäännösta ei voi määritellä kuka tahansa ja miten tahansa; suojelun piirissä olevat muinaisjäännöstyypitkin muuttuvat. Monissa yhteyksissä toistettu viittaus muinaismuistolain antamaan 'automaattiseen suojeluun' on tästä näkökulmasta ongelmallinen, ellei peräti virheellinen. Ammoin röykkiöksi kasatut kivet ovat eittämättä olemassa ilman arkeologin suorittamaa dokumentointiakin. Ne eivät kuitenkaan muutu itsestään lainsäädännössä  ja viranomaisen ohjeistuksissa määritellyiksi hallinnollisten toimien kohteiksi ennen kuin ne tuodaan systeemiin hyväksyttävällä tavalla. Samoin jos tieto ja dokumentaatio suojelukohteesta katoaa, jäljelle jää vain maailmaan 1 romahtanut kasa kiviä.

Vasara ja nauloja

Tutkimustyö on paljolti abstraktia, päänsisäistä toimintaa, jolloin työkalutkin ovat käsitteellisiä. Osallistuin tänä keväänä kahdelle laitoksemme tarjoamalle tieteenfilosofian kurssille, joita molempia suosittelen erittäin lämpimästi. Teoreettisen filosofian tohtorikoulutettavien Inkeri Koskisen ja Tomi Kokkosen vetämät "Johdatus humanististen tieteiden historiaan" sekä erityisesti jatko-opiskelijoille suunnattu "Humanististen tieteiden filosofia" antoivat paljon välineitä tieteellisen tutkimuksen erittelyyn ja analysointiin.

Tärkeitä työkaluja omassa työssäni ovat esimerkiksi luokittelun, luonnollisen luokan ja homeostaattisen ominaisuusklusterin käsitteet. Inkeri ja Tomi perustelivat myös vahvasti näkemystä humanistisista tieteistä selittävinä, eikä pelkästään ymmärtävinä ja tulkitsevina tieteinä. Luennoilla esitelty kontrastiivis-kontrafaktuaalinen teoria selittämisestä (James Woodward 2003, Making Things Happen) auttaa hahmottamaan sitä, mistä selittämisessä on kyse sekä arvioimaan erilaisia selityksiä - myös omia.

Ajatustyön apujen lisäksi olen kerännyt kevään aikana konkreettisempaakin välineistöä. Hankin uuden kannettavan tietokoneen, koska edellinen alkoi osoittaa jo luopumisen merkkejä. Päättelin, että tietokoneen vaihto sujuisi tässä vaiheessa hallitummin kuin pakon edessä vanhan koneen räjähdettyä lopullisesti. Olen tallentanut kaikki väitöskirjaani liittyvät tiedostot alusta lähtien SugarSync-pilvipalveluun, joten niiden siirto uuteen koneeseen kävikin näppärästi. Pilven avulla tiedostot ovat synkassa tarvittaessa molemmissa koneissa ja palvelu on tietysti myös ulkoinen varmuuskopio.

Samalla periaatteella toimii viitteidenhallintajärjestelmä RefWorks, jonka avulla voi rakentaa oman online-tietokannan siirtämällä viitteitä omalle RefWorks-tilille. Sovelluksen lisäosa tuo lähdeviitteet myös omaan word-dokumenttiin ja luo lähdeluettelon halutulla muotoilulla. HY:n opiskelijoilla ja henkilökunnalla on ohjelman käyttöoikeus; kirjastot järjestävät säännöllisesti pikakursseja, joiden yhteydessä avataan oma RefWorks-tili ja tutustutaan perustoimintoihin. Itkin onnesta kurssin käytyäni.

Aion luoda havaintoaineistoni ATLAS.ti-ohjelmalla, joka on laadulliseen tutkimukseen soveltuva aineiston hallinta- ja analysointityökalu. Ohjelmaan tuodaan analysoitavat dokumentit (tekstiä, kuvia, ääntä, multimediaa), jonka jälkeen aineistoa voi tyypitellä ja luokitella haluamallaan tavalla. Ohjelma ei luonnollisestikaan itse "tee" analyysia, mutta auttaa visualisoinnein havaitsemaan asioiden välisiä yhteyksiä ja löytämään merkityksiä. Ontologian muodostamisessa käytän Stanfordin yliopiston kehittämää, ilmaiseksi verkosta ladattavaa graafista Protégé-editoria. Protégén avulla aineisto (kootut käsitteet) "ontologisoidaan" eli ryhmitellään kokoaviin luokkiin ja järjestetään hierarkkisesti.

Jatko-opiskelijoiden perehdytystilaisuudesta jäi mieleen vanhemman tohtoriopiskelijan neuvo: "Älä koskaan lue tekemättä muistiinpanoja". Silmäilevä lukeminen ja selailu kuulunevat suunnitteluvaiheeseen, mutta lähdeaineistoon syvällisemmin perehdyttäessä luettu on tiivistettävä muistiinpanoiksi. Pohdin edelleen, millä ohjelmalla lähdeaineistoa ja tutkimuskirjallisuutta koskevat muistiinpanot kannattaisi tallentaa. Tavoitteena on oma sähköinen tietokanta, josta voi tehdä hakuja ja poimia viitteitä väitöskirjan valmistuttuakin.

Merkintöihin täytyy siis itse muistiinpanon lisäksi sisältyä tarkka lähdeviite, muistiinpanon luonne (tiivistys, parafraasi, suora lainaus, oma kommentti) sekä avainsana tai keskeinen käsite, entä muuta? Olisiko MS Access tähän tarkoitukseen soveltuva vai löytyisikö ilmaisista sovelluksista (esim. Evernote) parempi? Kuinka sinä, hyvä lukijani, olet tämän asian ratkaissut?

Lopuksi varoittavana esimerkkinä katkelmia Gösta Sundqvistin (1995) heikosti suunnitellun ja puutteellisin työvälinein toteutetun tutkimusprojektin metaforisesta kuvauksesta:

"Likipitäen jo kolme vuotta tätä taloa nyt tehty on. Pelkkä ajatuskin tuskaa tuottaa, jos tää rakentaminen ei tähän päätykään. Joskus tahtoo mennä sormi suuhun, vaikka yritys on armoton. Läpi kiven perse edellä puuhun, kun yötä myöten kiivetään."
---
"Ei sitä usko neekerikään, mikä helvetin haloo siitä syntyä voi, kun hankkii väärät piirustukset ja tarvikkeet. Lisää lahonneita lautoja ja niitä elementtiharkkoja, me näillä alustavilla tarveainelaskelmilla säästettiin taas markkoja. Vaimo muutti sinne siskon luokse, kun ei naiset oikein ymmärrä, miten nopeasti aika juoksee, vaikka kuinka painaa täysillä."








 

Jotain rajaa

Tutkimuksen rajaaminen on ensiarvoisen tärkeää. Kyse on sekä oman alueen että sen ulkopuolelle jäävien asioiden määrittelystä. Rajoja täytyy osata vetää, mutta myös vartioida: tehtävä on jatkuva. Suunnitteluvaiheessa tehtävät valinnat ovat erityisen kriittisiä, vaikka korjausliikkeitä voi tehdä myöhemminkin. Ajatus väitöskirjasta ja sen aiheesta alkoi liikkua mielessäni noin vuosi sitten. Annoin sen vaellella, kasvaa ja rönsyillä viime kesän, ensimmäinen kirjallinen versio tutkimussuunnitelmasta valmistui syksyllä. Alkuvuoden olen muokannut suunnitelmaani edelleen, katkonut ja karsinut. Kirjoitan sen nyt toukokuun aikana auki uudestaan kevään viimeistä apurahahakua varten.

Millaisia kultasia olen eliminoinut? Ehkä oleellisin muutos on kansalaisnäkökulman jättäminen pois. Ajattelen kuitenkin, että voisin tehdä pienen, mahdollisesti tulevaa tutkimusta viitoittavan kyselyn. Onko tämä todella tutkimuksen kannalta järkevää vai yritys lohdutella itseäni, kun tärkeänä ja mielenkiintoisena pitämäni näkökulma ei mahtunutkaan mukaan? En tiedä vielä. Toinen tärkeä rajaus on keskittyminen kulttuuriympäristöön, unohdan siis esineellisen kulttuuriperinnön myös ontologiasta. Tämä johtuu muun muassa käytännön syistä, aikaraami projektilleni on neljä vuotta, mutta myös puhtaasti henkilökohtaisista mieltymyksistä. Pakko tunnustaa, että esineet näyttäytyvät mielessäni jotenkin irrallisina ja kuolleina yhteydestään so. kiinteistä muinaisjäännöksistä irrotettuina. Olen varmaankin nähnyt niitä liikaa museovitriineihin suljettuina, mistä tämä epäortodoksinen halu vapauttaa ne takaisin luontoon (korjaan: kulttuuriympäristöön).

Mitä en tee? Monitieteisen tutkimusaiheen rajoja voi hahmotella tutkimusteemaa sivuavien tieteenalojen kautta. Pyrin tunnistamaan sen sisällön, jonka suhteen oma aiheeni määrittyy, sen joka on aivan vetämäni rajan toisella puolella. Esimerkiksi kulttuuriperinnön tutkimuksessa näitä ovat kulttuuriperinnön muut osa-alueet ja vielä tarkemmin kulttuuriympäristön elementit arkeologisen kulttuuriperinnön lisäksi: rakennusperintö ja kulttuurimaisema. Arkeologian itsensä suhteen on huomattava, että en ota kantaa tieteellisten tulkintojen ja käsitysten pätevyyteen sinänsä. Yritän vain selvittää, millaisia ne ovat ja miten niitä esitetään. En ole toisaalta kirjoittamassa suomalaisen arkeologian oppi- tai aatehistoriaa tai muinaismuistohallinnon historiaa, vaikka käsitteiden historiallisuus näihin liittyykin. 

En ole myöskään tekemässä kulttuuriperintöpolitiikkaa, vaan tutkimassa sitä. Alallamme tunnutaan usein ajattelevan, että muinaismuistohallinto on tai ainakin sen pitäisi olla jonkinlainen tieteellisen tutkimuksen jatke tai sivuhaara. Sitä myös arvioidaan tästä näkökulmasta, vaikka kyse on toiminnasta, jolla on hyvin toiset tavoitteet kuin tieteellisellä tutkimuksella. Hallinnossa käsitellään usein kysymyksiä ja ongelmia, joihin ei ole olemassa tutkimukseen perustuvia vastauksia. Mielipiteet tai arvostelmat eivät muutu tieteelliseksi tiedoksi, vaikka ne tulisivat akateemisesti meritoituneen tohtorin suusta. Muinaisjäännöksen normatiivinen määritelmä eli kysymys siitä, mitkä osat kulttuuriperinnöstä tulisi suojella kiinteinä muinaisjäännöksinä, on arvoihin pohjautuva valinta. Asiantuntijat ovat toki erityisasemassa näistä arvoista keskusteltaessa, mutta ainoastaan tutkimukseen pohjautuvien perustelujen esittäjinä.