En ole yksin – kokemus kesäkoulusta

Osallistuin tämän viikon alussa Helsingin yliopiston historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelman kolmipäiväiseen kesäkouluun. Tänä vuonna toimintansa aloittanut tohtoriohjelma kuuluu humanistis-yhteiskuntatieteelliseen tutkijakouluun (HYMY), joka syntyi tohtorikoulutuksen ohjausta ja opetusta uudistettaessa. Odotin kesäkoululta paljon, enkä onnekseni joutunut pettymään. Sulattelen edelleen alkuviikon intensiivistä, mutta inspiroivaa antia. Tämä oli täydellinen aloitus syksyn työrupeamalle ja vääjäämätöntä loppua kohti kiihtyvälle rutistukselle, jonka päätteeksi saan toivottavasti kirjani pakettiin.

Teen väitöskirjaani arkeologian oppiaineeseen, mutta olen tuntenut oloni lievästi ilmaistuna orvoksi ja yksinäiseksi siinä viitekehyksessä. Tähän on varmaankin monia syitä, eikä vähimpänä se, että aiheeni poikkeaa perinteisestä arkeologisesta tutkimuksesta sisällöltään ja menetelmiltään. Arkeologian tutkijaseminaari kyllä pyörii, mutta osanottajia on yleensä niukasti, joten tapaamisia ei useinkaan voi luonnehtia elävän, monipuolisen ja rikkaan tieteellisen keskustelun tyyssijaksi. Yksi kummallisimpia kuulemiani perusteluita haluttomuudelle hyödyntää näitä harvoja keskustelumahdollisuuksia on se, että ihmiset tutkivat niin erilaisia aiheita, että on vaikea kommentoida. Ja että toisaalta muiden, juuri tähän aiheeseen syvällisesti perehtymättömien kommenteista ei "saa mitään".

Voin yhtyä ensimmäiseen väitteeseen osin: oman erityisalan ja -tietämyksen ulkopuolella liikuskelevien tutkimusten kommentointi on vaikeaa. Vaikeaa, mutta äärettömän opettavaista. Toista väittämää koskien oma tuntemukseni on sen sijaan täysin vastakkainen. Kun käsittelimme pienryhmissä etukäteen kirjoittamiamme työpapereita, sain tunniksi käyttööni kaiken sen osaamisen, kokemuksen, näkökulmat ja tietämyksen, jonka ryhmämme jäsenet ja vetäjät yhdessä muodostivat. Monitieteisyys, tieteidenvälisyys ja poikkitieteisyys ovat tavoitteita, joihin tieteentekijöitä nykyisin kannustetaan ja joita esimerkiksi monet rahoittajat vaativat tutkimusprojekteilta yhä useammin. Tieteenalojen välisten yhtymäkohtien löytäminen tai rajat ylittävä yhteistyö kuitenkin edellyttää, että eri alojen ihmisilla on tilaisuuksia kohdata, tutustua ja opetella ymmärtämään toisiaan.

Koko kurssilla oli 48 osallistujaa (joista vain kaksi arkeologia!), jotka oli jaettu neljään ryhmään. Historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelman opiskelijat tulevat monista oppiaineista (historia, taidehistoria, folkloristiikka, museologia, arkeologia), jotka olivat myös edustettuina omassa ryhmässäni. Ensimmäisenä päivänä keskusteluamme vetänyt ja kommentoinut parivaljakko (ns. hyvä & paha poliisi) Päivi Salmesvuori ja Katriina Siivonen loivat osaltaan sen ystävällismielisen, avoimen ja rakentavan tunnelman, jonka varassa oli turvallista ja helppoa työskennellä myös seuraavat päivät.

Kuulin ja opin mielenkiintoisia asioita mm. Taidehalli-instituutiosta, Dialogue in the Dark -näyttelykonseptista, roomalaisista kattotiilistä, museoita koskevista kansalaiskyselyistä, viljamakasiineista sekä valokuvakokoelmien kontekstitiedoista. Sisältöjen lisäksi oli kiinnostavaa nähdä niitä moninaisia tutkimusasetelmia, aihe- ja aineistovalintoja sekä teoreettisia ja metodologisia ratkaisuja, joihin muut olivat päätyneet. Ehdottomasti parasta oli kuitenkin huomata, että on olemassa tämä upea joukko innostuneita ja asialleen omistautuneita väitöskirjanvääntäjiä, jotka painiskelevat lopulta hyvin samanlaisten kysymysten, ongelmien ja epävarmuuksien kanssa kuin minä itsekin. Tohtoriohjelmamme kesäkoulusta lienee tulossa vuosittainen traditio, johon osallistumista suosittelen lämpimästi.




 

Tuhansien tervahautojen maa

Osallistuin viime perjantaina Museoviraston järjestämään seminaariin, joka kammottavan pitkän otsikkonsa mukaan käsitteli historiallisen asutuksen infrastruktuuria maaseudun asutus- ja elinkeinohistoriallisten muinaisjäännösten näkökulmasta. Historiallisen asutuksen infrastruktuurista puhuttiin Georg Haggrénin esitelmää lukuun ottamatta melko vähän, kun pääpaino oli enemminkin inventointi- ja prospektointimenetelmien sekä kohdetyyppien esittelyssä.

Suojelun problematiikka oli jälleen esillä, samoine vanhoine kysymyksineen ja ongelmineen. Tosin uutta hämmennystä on saatu aikaan lanseeraamalla muinaisjäännösrekisteriin luokitus "muu kulttuuriperintökohde" jonkinlaiseksi kiinteän muinaisjäännöksen vaihtoehdoksi. Olin itse erityisen kiinnostunut juuri tästä salaperäisestä uutuudesta, ja toivoin seminaarin tuovan lisävaloa muuttuneisiin luokitteluihin. Jouduin valitettavasti pettymään.

Maaseudun nykyistä ja historiallista asutusta Tyrväällä.

Käsittämättömiä käsitteistöjä

Olin viime viikolla luennoimassa Helsingin yliopiston arkeologian oppiaineen maisema-arkeologian seminaarissa aiheenani suojelupolitiikan näkökulma kulttuuriympäristöön ja maisemaan. Esittelin suojelupolitiikan lähtökohtia ja tavoitteita sekä esitin muutamia syitä sille, miksi kulttuuriympäristön analysointi ja tarkastelu kokonaisuutena on toistaiseksi toteutumaton päämäärä. Yksi vaikuttava tekijä on nähdäkseni kulttuuriympäristön suojeluun liittyvä käsitehetteikkö, jossa kahlasin jo pari vuotta sitten eurooppalaista kulttuuriperintöpolitiikkaa käsittelevää sanastoa valmisteltaessa.

Ympäristöhallinnossa tehty maisemien luokittelu ja arvottaminen perustuu mm. maisemamaakuntajakoon. Tämä topeliaanista henkeä huokuva "luonnon- ja kulttuuripiirteiden alueittaiseen vaihteluun" pohjautuva luokittelu kymmeneen maisemamaakuntaan on ympäristöministeriön (1993) alaisen maisema-aluetyöryhmän aikaansaannoksia. Arvokkaita maisema-alueita on edelleen valittu siten, että jokaisen maisemamaakunnan tärkeimmiksi katsotut piirteet tulevat edustetuiksi: valtakunnallisesti ja maakunnallisesti arvokkaat maisemanhoitoalueet (5 kpl), kansallismaisemat (27 kpl), kansalliset kaupunkipuistot (6 kpl), valtakunnallisesti arvokkaat maisema-alueet (156 kpl) sekä valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt/RKY (1400 kpl) ovat erillisiä, mutta osin päällekkäisiä ja toisiinsa sidoksissa olevia arvottavia luokitteluja.

Ajan saatossa rakentunut käsitteiden sekamelska vertautuu valtionhallinnon pirstaleiseen rakenteeseen, toimijoiden vastuiden ja alojen rajauksiin. Ympäristön- ja luonnonsuojelusta, maiseman- ja kulttuuriympäristön hoidosta, rakennussuojelusta sekä maankäytön suunnittelusta vastaa ympäristöministeriö (YM). Maisemanhoito ja kulttuuriympäristön hoito on edelleen erotettu toisistaan kahdelle osastolle YM:n sisällä: luontoympäristöosastolle ja rakennetun ympäristön osastolle. Kulttuuriperintö sekä kulttuuriperinnön ja kulttuuriympäristön suojelusta ja hoidosta vastaava asiantuntijaviranomainen eli Museovirasto kuuluvat kuitenkin opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) alaisuuteen.

YM:n rakennetun ympäristön osasto vastaa rakennussuojelusta, mutta muinaisjäännökset ja muinaismuistolain uudistus kuuluvat epäloogisesti OKM:lle. Vaikka ympäristöhallinnon yhteisessä verkkopalvelussa muinaisjäännökset määritelläänkin yllättäen osaksi rakennettua kulttuuriympäristöä. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että Museoviraston (1999) julkaisussa "Hiidenkiuas ja tulikukka. Opas arkeologisen kulttuuriperinnön hoitoon" muinaisjäännökset luetaan osaksi rakennettuja perinnemaisemia. Ja perinnemaiseman käsitehän on YM:n ja Museoviraston ylläpitämän Rakennusperintö.fi -sivuston mukaan osin päällekkäinen kulttuurimaisema-käsitteen kanssa sekä yksi kulttuuriympäristön osa-alueista, muinaisjäännösten ja perinnebiotooppien ohella.

Kulttuuriympäristön ja maiseman suhde ei sekään ole yksiselitteinen hallinnollisessa käsitejärjestelmässä. Molempia luonnehtii ihmisen ja luonnon vuorovaikutus sekä aluemainen ulottuvuus, joka ei välttämättä ole tarkasti rajattavissa. Kulttuuriympäristön merkityksessä korostuu ehkä enemmän ihmisen vaikutus fyysiseen ympäristöönsä. Maisemasta puhuttaessa painotetaan taas luonnon ja ympäristön vaikutusta ihmiseen sekä vuorovaikutuksen aineettomia seurauksia. Maisema on vakiintunut myös tieteen ja tutkimuksen käsitteeksi, toisin kuin kulttuuriympäristö. Sellaisena se ei rajoitu ainoastaan intuitiivisesti ymmärrettyyn merkitykseen, visuaalisesti hahmotettavaan maisemakuvaan, vaan on oleellisesti laajempi.

Ympäristöhallinnon käsitteenä maisema liittyy nykyisellään erityisesti eurooppalaiseen maisemayleissopimukseen (ns. Firenzen sopimus 2000), jonka lähtökohtana on maisema ihmisten mieltämänä kokonaisuutena. Sopimus korostaa ihmisten ja paikallisyhteisöjen kokemuksia sekä elinympäristöille annettuja arvoja ja merkityksiä. Kulttuuriympäristö on ehkä tässä suhteessa neutraalimpi? Yksi YM:ssä valmistellun kulttuuriympäristöstrategialuonnoksen suurimpia ongelmia oli mielestäni juuri kulttuuriympäristön käsitteen epäselvä määrittely. Toisaalta sillä viitattiin arkisiin ympäristöihin, toisaalta arvokkaaksi tunnistettuun kansallisomaisuuteen, kuten rakennusperintöön ja arkeologiseen kulttuuriperintöön.

Kulttuuriympäristö voidaan toki ymmärtää laajana yleiskäsitteenä, joka sisältää sekä päivittäiset elinympäristöt että kulttuuriperintönä suojellut alueet. Kulttuuriympäristö ei ole siis itsessään arvottava, vaan ennemminkin kuvaava käsite. Tällöin on oleellista pohtia ja perustella, miksi jako kulttuuri- ja luonnonympäristöihin täytyy kuitenkin tehdä. Miksi ei valmistella ympäristöstrategiaa, joka koskisi ympäristön muutosta ja muuttamista kokonaisuutena?

Ihmisvaikutuksen ulkopuolelle jäävää, täysin luonnontilaista aluetta ollee maassamme melko niukasti. Ja eikö luonnonympäristö "kulttuuriympäristöidy" jo sille annettujen tulkintojen ja merkitysten perusteella, eikä pelkästään fyysistä ympäristöä muokkaamalla? Esimerkiksi luonnonsuojelualueiden perustaminen on kulttuurisesti määritellyn merkityksen antamista tietyille alueille. Synnyttääkö se siis kulttuuriympäristöjä? Luonto on merkityksellinen myös henkisen hyvinvoinnin ja erilaisten luontoharrastusten lähteenä, puhumattakaan sen perimmäisestä arvosta elämän edellytysten ylläpitäjänä. Ja toisaalta hakkuuaukeat ja kaivostoiminnan aikaansaamat kuumaisemat ovat eittämättä syntyneet ihmisen ja luonnon 'vuorovaikutuksesta', joten nämä luonnon arvet on niin ikään luettavissa kulttuuriympäristöihin.

Suppeammin ymmärrettynä kulttuuriympäristö käsittää ainoastaan viranomaisten ja asiantuntijoiden määrittelemin kriteerein tunnistettuja ja rajattuja alueita tai 'kohteita', joita halutaan säilyttää ja vaalia. Tällöin kulttuuriympäristö on käytännöllinen ja kokoava, mutta samalla arvottava käsite, joka viittaa ympäristön kulttuuriperintönä suojeltuihin elementteihin: rakennusperintöön, maisemiin, muinaisjäännöksiin ja perinnebiotooppeihin. Arjen ympäristöjen kutsuminen kulttuuriympäristöiksi sisältää siten lausumattoman ajatuksen niiden potentiaalista tulla suojelluiksi. Muutokset ympäristössä ovat tässä kontekstissa katoamisen ja tuhoutumisen uhkia.

Jälkimmäisen tulkinnan äärilaitaa edustanee maa- ja metsätalousministeriö (MMM), joka kulttuuriympäristöstrategiaa koskevassa lausunnossaan (Lausuntoyhteenveto, s. 6) esitti strategiaan kirjattavaksi, että Suomen maapinta-alasta pääosa eli metsät (77–78 %) ja sisävedet (10 %) eivät sisälly kulttuuriympäristön määritelmään eivätkä siten ole strategian piirissä. Kuulostaa absurdilta, mutta todistaa osaltaan käsitteiden, määritelmien ja luokittelujen merkitystä poliittisten pyrkimysten, vallan tavoittelun ja etujen ajamisen välineinä.

Hallinnossa luodut käsitehimmelit ovat osa suomalaista virallista (kulttuuri)perintödiskurssia (Authorized Heritage Discourse), joka on tutkimuskohteenani. Diskurssin käytännöt ja rakenteet luovat ja erittelevät maailmasta olioita, esimerkiksi "maisema-alueita" ja "kulttuuriympäristöjä", sekä tapoja joilla niistä puhutaan. Nämä ovat monimutkaisia, historian saatossa kerrostuneita luokitteluja, joiden tavoitteet ja kriteerit ovat hämäriä kenties luokittelijoille itselleenkin. Ainakaan ne eivät aukea tavalliselle kansalaiselle, mikä osaltaan vahvistaa asiaan vihkiytyneiden viranomaisten ja asiantuntijoiden valtaa suojelupolitiikan rakentajina. Tämä ei edistä yhtä suojelupolitiikan keskeisimmistä tavoitteista: hallittua muutosta demokraattisen päätöksenteon kautta.


LÄHTEITÄ
Tiitinen, T. (toim.) (1999). Hiidenkiuas ja tulikukka. Opas arkeologisen kulttuuriperinnön hoitoon. Helsinki; Museovirasto.
Ympäristöministeriö (1993). Maisemanhoito. Maisema-aluetyöryhmän mietintö I. Ympäristöministeriö, Ympäristönsuojeluosasto, Mietintö 66/1992. Helsinki: Ympäristöministeriö.

Perintö – puuttuva käsite?

Kalliopiirroksia Tanumissa

Vietin viime viikon Göteborgissa Pohjoismaisen tutkijakoulun sekä Göteborgin yliopiston Critical Heritage Studies -oppiaineen järjestämällä tohtoriopiskelijoille tarkoitetulla kurssilla. Kurssin teemana oli "Dimensions of Heritage Value", mutta käsittelimme kulttuuriperinnön arvon ja arvioinnin lisäksi lukuisia muitakin näkökulmia. Viikko oli arvokas monin tavoin, mutta oleellisinta itselleni oli, että tunsin vihdoinkin olevani oikeassa yhteydessä aiheineni.

Oli hienoa tavata tutkijoita, joiden julkaisuja olen lukenut, kuulla heidän luentojaan ja saada kommentteja omaan työhöni. Tärkeää oli tutustua myös väitöskirjan tekijöihin Iso-Britanniasta, Ruotsista ja Puolasta, tuleviin kollegoihin ja "seuraavaan sukupolveen kulttuuriperinnön tutkijoiden verkostossa", kuten professori Kristian Kristiansen asian ilmaisi. Göteborgin yliopiston post doc -tutkijat esittelivät meneillään olevia tutkimusprojekteja, mikä vahvisti käsitystäni kulttuuriperinnön tutkimuksen inspiroivasta monimuotoisuudesta. Kävimme lisäksi Tanumin maailmanperintökohteella paitsi ihailemassa kalliopiirroksia myös kuulemassa silminnäkijätodistusta maailmanperintöstatuksen hakemiseen liittyneistä valta-asetelmista sekä poliittisista kiemuroista.

Ennakkotehtävänä olleen 10-sivuisen esseen kirjoittaminen selkeytti ja jäsensi jälleen ajatteluani. Ja löysin kaikkien kurssille osallistuneiden papereista yhtymäkohtia omaan tutkimukseeni: yhteisiä teemoja, kysymyksiä ja metodeja. Tämä helpotti projektiemme esittelyä ja keskustelua, kun jokaista kulttuuriperinnön tutkimuksen viitekehykseen kuuluvaa käsitettä ei tarvinnut selittää alusta lähtien. Toisaalta oli valaisevaa huomata, että etabloituneet tutkijatkaan eivät olleet ihan yksimielisiä edes siitä, miten 'heritage' pitäisi ylipäätään määritellä. Kriittinen näkökulma tarkoittaakin muun muassa tämän tutkimussuuntauksen keskiössä olevan käsitteen kriittistä tarkastelua ja määrittelyä.

Käsitteiden merkitykset ja määrittely on myös yksi oman tutkimukseni teemoista. Asia konkretisoitui, kun jouduin käytännössä pohtimaan suomenkielisten termien englanninkielisiä vastineita. On ehkä jollain tavalla kuvaavaa (tai peräti oireellista?), että olemme suomeksi tottuneet puhumaan joko kulttuuriperinnöstä (cultural heritage) tai luonnonperinnöstä (natural heritage), mutta sanalla perintö (heritage) on suppea lainopilllinen merkitys: "perillisille lain t. jälkisäädöksen nojalla siirtyvä vainajan jäämistö" (Kielitoimiston sanakirja). Meiltähän puuttuu, hyvänen aika, käsite!

Luonnon ja kulttuurin tai yhtä hyvin aineellisen ja aineettoman kulttuuriperinnön erottelut edustavat länsimaisessa ajattelussa, esimerkiksi mytologioissa, tyypillisesti esiintyviä vastakohtapareja. Nämä erityisesti strukturalismiin liitetyt binäärioppositiot jakavat maailmaa vakiintuneisiin ja samalla 'luonnollisiksi' muodostuneisiin luokitteluihin. Oma väitöskirjani, kuten kriittinen "perinnön" tutkimuskin, pohjaa kuitenkin käsitykseen ilmiöstä, joka sisältää samaan aikaan nämä kaikki aspektit: kulttuurin, luonnon, aineellisen ja aineettoman. Tämän laajemman merkityksen yleisempi omaksuminen edellyttäisi kai, että meillä olisi käytössämme siihen viittaava sana?

Kesän satoa

Olen kirjoittanut kesän aikana muinaismuistolain uudistamista käsittelevän artikkelin Arkeologipäivät 2012 -julkaisuun sekä esseen Göteborgin yliopistossa nyt syyskuussa järjestettävää PhD-seminaaria varten. Lisäksi olin Suomen arkeologisen seuran hallituksen jäsenenä laatimassa seuran lausuntoa esityksestä ensimmäiseksi valtakunnalliseksi kulttuuriympäristöstrategiaksi. Nämä kirjoitus- ja ajatustyöt liittyvät monella tavalla toisiinsa, vaikka palvelevatkin erilaisia tarkoituksia. Pidän niitä myös näkökulmina, jotka rikastuttavat tutkimustani. Kun olen sovittanut ajatuksiani teemoihin ja tehtäviin, joita en ole itse valinnut tai rajannut, olen samalla katsonut omaa työtäni uudelta kantilta.

Montjuïc, Barcelona

Ja toisaalta tutkimuksellinen kehykseni, kysymykset ja ongelmat joista olen kiinnostunut, vaikuttivat tietysti kaikkiin kesän aikana tuottamiini teksteihin. Yksi Göteborgin seminaarin teemoista on aineellisen ja aineettoman kulttuuriperinnön ja näihin liittyvien arvojen suhde. Tarkastelin esseessäni tätä teemaa oman aiheeni valossa, kulttuuriperinnön käsitteelle suomalaisessa arkeologian alan kontekstissa annettujen määritelmien ja merkitysten kautta. Kulttuuriympäristöstrategiassa kiinnitin erityisesti huomiota kulttuuriympäristön käsitteeseen, sen epäselvään määrittelyyn sekä yleiseen käsitteelliseen hämäryyteen esityksessä.

Samoin näen muinaismuistolain uudistamisen tiettyjen, luonnollisiksi muuttuneiden luokittelujen ja konstruktioiden avaamisena, analysointina ja uudelleenmäärittelynä. Tämä ei tarkoita, että oma näkökulmani olisi tyhjentävä tai ainoa mahdollinen tapa tarkastella näitä aiheita. Poliittisten ja hallinnollisten linjausten muodostaminen tai lainsäädännön valmistelu tarkoittaa erilaisten, usein risteävienkin näkemysten ja intressien yhteensovittamista. Parhaimmillaankin lopputulos lienee aina jonkun mielestä kompromissi, mutta sen hyväksyminen on ehkä helpompaa, mikäli asiaa on valotettu mahdollisimman monesta kulmasta ja kaikkia osallisia kuullen.

Suomessa on meneillään tai käynnistymässä useita mittavia kulttuuriperinnön hallinnointiin, suojeluun ja tutkimukseen vaikuttavia hankkeita. Kulttuuriympäristöstrategian lisäksi laaditaan maailmanperintöstrategia ja Suomi kilpailee paikasta maailmanperintökomiteassa. Muinaismuistolain uudistaminen alkaa syksyllä 2013 lain ongelmia kartoittavalla selvityksellä. Suomi liittyi tänä vuonna myös Unescon aineettoman kulttuuriperinnön yleissopimukseen. Sopimuksen toimeenpano tarkoittaa aineellisen kulttuuriperinnön "luettelointia" toistaiseksi tarkemmin määrittelemättömällä tavalla. Näiden hankkeiden toteuttaminen on valtava työ, joka vaatii onnistuakseen menneisyyden tarkkanäköistä analyysia, nykytilanteen kokonaisvaltaista ymmärtämistä sekä innovatiivisia, mutta realistisia visioita tulevaisuudesta. Sellaisia tuloksia syntyy vain työryhmissä, jotka edustavat monipuolista asiantuntijuutta ja kykenevät työskentelemään aktiivisessa yhteistyössä kaikkien sidosryhmien sekä kansalaisten kanssa.

Tavat, joilla arkeologista kulttuuriperintöä ja muinaisjäännöksiä määritellään ja luokitellaan ovat mekanismeja, jotka ylläpitävät tiettyä diskurssia. Määritelmien ja luokkien taustalla olevista konstruktioista ja valinnoista tulee ajan myötä luonnollisia ja kiistämättömiä itsestäänselvyyksiä, jotka ohjaavat toimintaamme. Suomalaisen muinaismuistohallinnon sekä akateemisen arkeologian näkemykset saattavat olla osin törmäyskurssilla, mutta molemmat edustavat kuitenkin vallitsevaa "virallista kulttuuriperintödiskurssia" (authorized heritage discourse, AHD). Aineettomaan kulttuuriperintöön liittyvät arvot, vähemmistöjen, ei-asiantuntijoiden ja kansalaisten osallisuus tai kulttuuriperintö laajempana sosiaalisena ja kulttuurisena ilmiönä ovat kaikki vaikeasti sovitettavissa tähän asiantuntijavaltaiseen tapaan käsittää ja määritellä kulttuuriperintö.

Hiekkakuoppa, Ylämaa

Ja kuitenkin, kulttuuriperintö on monikulttuuriperintöä: kaikkien niiden kokemusten, muistojen ja merkitysten kirjo, joiden avulla ihmiset määrittävät itseään, yhteisöään, ympäristöään, historiaansa ja identiteettiään. Vaikka tieteenharjoittajan rooliin kuuluu objektiivisuus, voi tutkimuksella kuitenkin olla emansipatorisia pyrkimyksiä, tavoitteita asioiden muuttamiseksi. Seuraan politiikkaa ja yhteiskunnallisia asioita aktiivisesti, äänestän kunnon kansalaisen tavoin ja olen tervehtinyt ilolla uutta kansalaisaloitelakia, mutta en kuulu poliittisiin puolueisiin. Tieteellinen tutkimus on toistaisesi tärkein tapani vaikuttaa. Tarkastelen ja analysoin suomalaista versiota "virallisesta kulttuuriperintödiskurssista", jotta voisimme tulla siitä tietoisiksi. Tämä on perusedellytys sen muuttamiseksi.