Konferenssihumua Helsingissä: EAA 2012

'Annual dinner' syötiin Ritarihuoneella.

Helsinkiin kokoontui viime viikolla noin 1200 arkeologia vuotuiseen EAA (European Association of Archaeologists) -konferenssiin. Tapahtuma oli massiivinen: sessioita oli 80 ja yksittäisiä esitelmiä vastaavasti noin 800. Myös iltaohjelma oli ylenpalttista, joten juuri nyt ympäri Eurooppaa voi todennäköisesti tavata hyvin väsyneitä, post-konferensiaalisissa toipumisprosesseissa kärvisteleviä arkeologeja. Kiitos ja kehut järjestelyissä mukana olleille suomalaisille kollegoille, upeaa työtä!

Pidin oman esitelmäni perjantaina ja sain sopivan tilaisuuden kenraaliharjoitukselle keskiviikkona Memornet-tohtoriohjelman kesäkoulussa Tampereella. Memmareilta saamani palaute oli rohkaisevaa, mutta väitöskirjan aiheen esittely isossa kansainvälisessä tapahtumassa tuntui silti poikkeuksellisen jännittävältä. Koska myös valmistautumiseni oli ollut antaumuksellista, petyin hienoisesti, kun paikalla oli kuulijoita vain kourallinen. Esitelmäni päätyi lopulta sessioon: "General Session on Methods and Heritage", eräänlaiseen kaatoluokkaan, joka ei saavuttanut suurta suosiota. Kaikki esiintyjätkään eivät vaivautuneet paikalle... Yhtä kaikki, kokemus oli arvokas, erittäin hyvää harjoitusta ja sain innostavaa palautetta.

Kävin itse kuuntelemassa sessioita, joiden teemat sivusivat omaa työtäni. Tässä muutamia poimintoja. Torstain "Managing the Archaeological Heritage: Perceptions and Realities" kokosi puhujia kulttuuriperinnön hallinnointiin ja lainsäädäntöön liittyen. Raimund Karlin persoonallinen esitelmä "Who Owns Potatoes?" käsitteli muinaisjäännösten suojelua koskevan lainsäädännön oikeutusta sekä arkeologisen kulttuuriperinnön "omistajuutta". Karlin mukaan asiantuntijat ovat omineet sekä arkeologian että oikeuden päättää arkeologisen kulttuuriperinnön kohtalosta. Arkeologit haluavat suojella muinaisjäännöksinä kaikkia paikallaan säilyneitä jäännöksiä vaivautumatta pohtimaan niiden merkitystä.

Lainsäädäntöön vietynä (Karl käytti esimerkkinä Itävallan muinaismuistolakia) muinaisjäännös määritellään niin yleisellä tasolla, että vaikkapa perunat voitaisiin tulkita muinaisjäännökseksi. Siis pellossa kasvavat, maanviljelijän istuttamat perunat. Tämä epämääräisyys ja tulkinnanvaraisuus, "typeryys" Karlia lainatakseni, taas nakertaa lain oikeutusta kansalaisten mielissä. Karl kiteytti lopuksi näkemyksensä, johon yhdyn täydellisesti: Jotta laki ja viranomaisten kannanotot olisivat oikeutettuja kansalaisten näkökulmasta, on heitä kuunneltava. Asiantuntijoiden lisäksi myös suurelle yleisölle on annettava valtaa arvioida kulttuuriperintöä.

Perjantai-iltapäivän vietin sosiaalisen median ja arkeologian suhdetta setvineessä sessiossa: "Using Social Media Technologies to Engage People to Archaeology". Mainittiin, että arkeologian täytyy selviytyäkseen sitoutua myös populaarikulttuuriin (Lorna Richardson). Ja että arkeologia saa uusia muotoja sosiaalisessa mediassa, mutta arkeologit eivät toisaalta vielä tiedä, kuinka sosiaalisen median teknologioita kannattaisi arkeologiassa hyödyntää (Isto Huvila). Brittiläisen DigVentures-firman arkeologit kertoivat omasta yrityskonseptistaan: joukkoistamisen (crowdsourcing) ja joukkorahoituksen (crowdfunding) avulla tehdyistä arkeologisista tutkimuksista (social contract archaeology). Meikäläisiäkin yleisökaivauksia voisi kehittää tähän suuntaan?

Konferenssin tieteellinen anti huipentui omalla kohdallani lauantain sessioon: "The Archaeology of 20th-century Terrorscapes: How to Proceed?". Lähihistorian, erityisesti 1900-luvun sotien jälkiä tutkitaan arkeologisina kohteina ja säilytetään kulttuuriperintönä. Nämä ihmiskunnan synkimpien hetkien muistomerkit haastavat meidät pohtimaan myös oman professiomme ja toimintamme eettisiä periaatteita. Kuinka tutkia, suojella ja esittää kauhujen maisemia: paikkoja joissa niin monet ovat kärsineet sanoinkuvaamattomilla tavoilla?

Loppukeskustelussa tiivistyi, että tehtävämme arkeologeina on nostaa esiin unohdettua tai piilotettua, selvittää tapahtumien kulkua mahdollisimman objektiivisesti - vaikka lopullista totuutta emme voikaan saavuttaa. Arkeologisten tutkimusten tuottama tieto mahdollistaa osaltaan näiden kohteiden säilyttämisen kulttuuriperintönä, "normalisoi" ne osaksi nykyisyyttä. Se tarkoittaa myös, että ajan merkit saavat näkyä, bunkkeri voi nykyisin palvella kesämökkinä tai taideteoksen osana. Alkuperäistä yhteyttä ei ole unohdettu, mutta sitä on ehkä helpompi käsitellä.

Loppukevennykseksi konferenssissa oppimani arkeologivitsi: How do you make an archaeologist blush? Give them a dirty tampon and ask which period it's from...

Etsin valtaa, loistoa

Valta on käsitteenä hyvin poliittinen ja sellaisena poikkeuksellisen avoin kiisteleville tulkinnoille. ’Valta’ esiintyy monenlaisissa konteksteissa, politiikan ja historian tutkimuksesta uskonnolliseen kirjallisuuteen. Vallasta puhutaan usein määrittelemättömänä, kaikkien tuntemana itsestäänselvyytenä, mutta vallan sijainnista tai luonteesta on harvoin yhteistä ymmärrystä.

Aleksis Kivi käyttää Seitsemässä veljeksessä (1870) ’valtaa’ 'oikeuden’ tai ’vapauden’ sijaan, mikä kuvastaa vanhaa valtakäsitystä. Suomen kielen ’vallalta’ uupuu nykyisellään myös voimaan ja kykyyn viittaava ulottuvuus, puhutaan esimerkiksi henkisistä voimavaroista. Muutokset vallan käsitteen historiassa eivät silti niinkään liity merkityksen vaihtumiseen kuin niiden moninaistumiseen. Esimerkiksi 1900-luvun poliittisesta puheesta ei voida erottaa yhtä selkeää vallan käsitettä, vaan siinä esiintyy vaihteleva kirjo erilaisia merkityksiä.

Valta ymmärretään arkiajattelussa usein kielteisenä ilmiönä, alistavana, rajoittavana ja kontrolloivana voimana, joka on yleensä ulottumattomissamme. Olemme kuulleet, että valta turmelee ja ehdoton valta turmelee ehdottomasti. Puhumme vallan omistamisesta, anastamisesta ja jakamisesta - niin kuin se olisi jotakin aineellista ja määrällistä. Kielitoimiston sanakirjan mukaan suomen kielen valta ”on jonkun tai joidenkin oikeus tai mahdollisuus hallita jotakuta, määrätä tai päättää jostakin; herruus, valtius; valtuudet”. Nämä määritelmät vastaavat myös perinteisen organisaatiotutkimuksen näkemystä vallan olemuksesta: valta on ominaisuus tai resurssi, joka kuuluu tietylle taholle, systeemille, ihmisryhmälle tai yksittäiselle toimijalle.

Valta on keskeinen käsite ranskalaisen filosofin ja yhteiskunnallisen ajattelijan Michel Foucaultin tuotannossa. Hän oli erityisen kiinnostunut vallan ja tiedon suhteesta sekä valtasuhteiden vaikutuksesta ja ilmenemisestä käytännöissä. Foucault ei kuitenkaan pyrkinyt muodostamaan ’teoriaa vallasta’, vaan kehittämään metodia valtasuhteiden analysoimiseen. Hänen käsityksensä vallasta koostuu siten useista erilaisista vallan määritelmistä sekä metodisista ohjeista vallankäytön muotojen erittelemiseksi. Foucaultlaista näkökulmaa omaan tutkimukseensa soveltanut Hannele Huhtala (2004) on kiteyttänyt Foucaultin valtakäsityksen suhteessa perinteisen organisaatiotutkimuksen määritelmään seuraavasti: ”Power is also understood as inherently relational and discursive, and as something that cannot be possessed”.

Omassa tutkimuksessani suhtaudun valtaan Foucaultin tavoin enemminkin myönteisenä, tuottavana voimana. Valta on mahdollisuuksia vaikuttaa ja muuttaa ympäristöä ja yhteiskuntaa, maailmaa jossa elämme. Valta on verkostomaista, se toimii ja välittyy ihmisten välisissä suhteissa ja käytännöissä. Näitä käytäntöjä ja suhteita aion tarkastella primaariaineistoni avulla. Teksti- ja haastatteluaineistot muodostavat sarjan lausumia, joita järjestän, luokittelen ja analysoin suhteessa toisiinsa.

Muodollinen, juridinen valta on tarkastelemani vallan alakäsite, yksi sen elementeistä. Tiedämme ilman tieteellistä tutkimustakin, missä se sijaitsee. Käsitykset arkeologisesta kulttuuriperinnöstä ja muinaisjäännöksistä eivät kuitenkaan sikiä ’virastollisessa’ tyhjiössä, ainoastaan asianmukaisesti valtuutettujen virkamiesten mielistä. Kyseessä on ennemminkin monimutkainen elävä kudelma, jonka sommittelusta vastaavat kaikki kulttuuriperinnöstä käytävään keskusteluun osallistuvat.

Onko niin, että emme välttämättä tunnista omia vaikutusmahdollisuuksiamme? Huomaammeko vallan vain silloin, kun olemme mielestämme jääneet siitä osattomiksi?


Lähteet:
Alhanen, Kai (2011). Käytännöt ja ajattelu Michel Foucaultin filosofiassa. Helsinki: Gaudeamus.
Foucault, Michel (1980). Gordon (ed.) Power/Knowledge: Selected interviews and other Writings 1972-1977. Hertfordshire: Harvester Wheatsheaf.
Huhtala, Hannele (2004). The Emancipated Worker. A Foucaldian Study of Power, Subjectivity and Organising in the Information Age. Commentationes Scientiarum Socialicum 64.
Hyvärinen, Matti (2003). Valta. Teoksessa Hyvärinen et al. (toim.) Käsitteet liikeessä. Suomen poliittisen kulttuurin käsitehistoria. Tampere: Vastapaino, 63-116.

Käsitteen käsite, osa 2

Ontologiat ovat "sanastojen seuraava sukupolvi", tietokoneiden lukemalla kielellä yksilöityjä käsitteitä. Ontologioiden etuna perinteisiin asiasanastoihin ja tesauruksiin verrattuna on käsitteiden välisten suhteiden ilmaiseminen. Ontologian avulla kone ymmärtää, mitä käsitettä esimerkiksi ajankohtaisella sanalla Nokia (paikkakunta Suomessa, yritys vai kumisaapas?) kulloinkin tarkoitetaan. Käsitteet liittyvät toisiin käsitteisiin ja muodostavat käsitejärjestelmiä, joiden osina käsitteet saavat merkityksensä. Ontologioiden muodostaminen perustuu käsitejärjestelmien ja käsitteiden välisten suhteiden analysointiin eli terminologiseen käsiteanalyysiin.

Käsitejärjestelmiä voidaan luokitella käsitteiden välisten suhteiden mukaan hierarkkisiksi, koostumussuhteisiksi tai funktiosuhteisiksi, vaikka käytännössä järjestelmät ovat usein sekakoosteisia eli yhdistelmiä näistä. Käsitteiden välillä voi vallita myös useampi kuin yksi seuraavaksi mainituista suhteista.

• Hierarkkinen suhde: kahdella käsitteellä on yhteiset käsitepiirteet, mutta toisella eli alakäsitteellä on vähintään yksi erottava lisäpiirre. (Esimerkki arkeologian maailmasta: yläkäsite - "kalmistot", alakäsite - "polttokalmistot" tai "ruumiskalmistot".) Alakäsite voi olla yläkäsite jälleen uusille alakäsitteille. Saman kriteerin (esim. vainajan käsittely) perusteella erotettuja alakäsitteitä kutsutaan vieruskäsitteiksi. Yläkäsitteellä voi olla useita rinnakaisia, erilaisiin kriteeeihin perustuvia ja toisistaan riippumattomia alajakoja, käsitejärjestelmä on tällöin moniulotteinen.

• Koostumussuhde: yläkäsite perustuu kokonaisuuteen ja alakäsite on tämän kokonaisuuden osa. Osat voivat olla samanlaisia tai erilaisia. Kokonaisuus on suljettu järjestelmä, jos sen syntymiseksi tarvitaan kaikki osat. Vastaavasti avoimeen järjestelmään tarvitaan vain yksi tai useampi määräävä osa. (Esimerkiksi: yläkäsite - "hautaukset", alakäsitteet - "ihmisjäännökset", "hauta-antimet", "hautarakenteet".)

• Funktiosuhde: laaja ryhmä assosiaatioon perustuvia epähierarkkisia suhteita, kuten esimerkiksi: syy ja seuraus; tuottaja ja tuote; tapahtuma ja tekijä; tapahtuma/esine ja paikka; työkalu ja tarkoitus; materiaali ja tuote.

Käytännössä ontologioita muodostetaan usein jonkin tieteenalan tai sen erityisalueen käsitteistöstä. Ontologiat voidaan liittää toisiinsä yhteisten käsitteiden kautta, näin muodostuu kokonaisontologia KOKO. Yleisen suomalaisen asiasanaston (YSA) ontologisoitu versio YSO toimii tällaisena 'liimana'. ONKI-ontologiakirjastosta löytyy esimerkiksi Kulttuurien tutkimuksen ontologia - KULO, joka sisältää myös YSO-käsitteen "arkeologia".

YSO-käsitteistä löytyy jo käsite "muinaisjäännökset", mutta sen ala-, lähi- ja vieruskäsitteet ovat sangen omituisia (muumiot, aarteet?!) ja puutteellisia. Käsitesuhteiden määrittely on lisäksi monelta osin virheellinen. Myös Museoalan ontologia (MAO) sisältää "muinaisjäännöksen" käsitteen, mutta jälleen ala- ja vieruskäsitteiden sekä käsitesuhteiden määrittely vaatisivat tarkistamista: kulttuuriympäristö ei kai voi olla muinaisjäännöksen vieruskäsite, jos muinaisjäännökset ovat osa kulttuuriympäristöä?

Ontologioita muodostetaan yleensä tiettyä tarkoitusta varten. Tässä tapauksessa ilmeinen kohde on juuri muinaisjäännösrekisterin kehittäminen. Olen pyytänyt ja jo saanutkin oman ontologiatyöni pohjaksi Museoviraston muinaisjäännösrekisterin sekä Metsähallituksen Reiskan eli rakennusten, rakennelmien ja reittien paikkatietojärjestelmän asiasanastot. Näiden sanastojen sekä ns. Hiki-oppaan pohjalta teen termi-inventaarion ja muodostan alustavan käsityksen ontologisoitavien käsitteiden määrästä. Mainitsemissani lähteissä termejä on valmiiksi ryhmitelty, mutta kategoriat täytyy arvioida kokonaisuudessaan uudestaan. 

Muinaisjäännösrekisteri on itselleni jo entuudestaan tuttu, sen ongelmana on mm. muinaisjäännösten tyyppien ja alatyyppien luokittelu tai ennemminkin luokittelemattomuus. Nykyisellään kohteeseen voi lisätä hyvin rajoitetusti hakutoiminnan mahdollistavia tunnisteita. Muu informaatio on tekstimuotoisessa kuvauskentässä, josta ei voi tehdä hakuja. Vaikka rekisterin täyttöä on pyritty yhdenmukaistamaan ohjeistuksin, jää käyttäjille edelleen liikaa mahdollisuuksia 'yksilösuorituksiin'. 

Muinaisjäännösrekisteri on tutkimuksen ja etenkin hallinnon keskeinen työkalu, koko valtakunnan kattava arkeologisen kulttuuriperinnön tietojärjestelmä. Rekisterin kehittämistä suunniteltaessa on kysyttävä, mitä rekisterin tiedoilla tehdään tai halutaan tulevaisuudessa tehdä. Ontologian muodostajan näkökulmasta on olennaista selvittää, mitä tarkoitusta muinaisjäännösten luokittelu tässä yhteydessä palvelee. 

Kulttuuriperinnön suojelu on valtaa

Islamistitaistelijat ovat tuhonneet maailmanperintökohteessa Malin Timbuktussa ainutlaatuista kulttuuriperintöä. Samaa on tapahtunut aiemminkin maailman kriisien ja konfliktien yhteydessä, esimerkiksi talebanien räjäyttäessä Afganistanin buddha-patsaita. Tämä osoittaa surullisella tavalla kulttuuriperinnön voiman ja symboliarvon. Muinaisjäännökset voivat edustaa ideologiaa ja identiteettiä, joka halutaan alistaa tai tuhota. Kulttuuriperinnön hävittäminen on vallan käyttöä, mutta niin ovat kulttuuriperinnön määrittely ja suojelutoimenpiteetkin.

Turun yliopiston Maisemantutkimuksen oppiaine jakoi Facebook-sivullaan Timbuktun tapahtumia koskevan Al Jazeeran uutisen ja kommentoi samalla mahdollisia taustoja. Kyse on "käänteisestä kulttuuriperintöprosessista", jonka vaikuttimena voi olla uskonnollista fanatismia tai etnistä kaunaa. Hyökkäyksen varsinainen kohde saattaa olla kuitenkin Unescon edustama länsimainen kulttuuriperintökäsitys, spekuloi kommentin kirjoittaja. Uutiseen liittyvissä kommenteissa Museoviraston Kulttuuriympäristön suojelu -osaston johtaja Mikko Härö toteaa, että kun Euroopan neuvostossa pohditiin maisemayleissopimuksen laventamista maailmanlaajuiseksi, arvioitiin että hanke saattaisi näyttäytyä vain vanhan imperialismin jatkeena. 

Hel­sin­gin ylio­pis­ton Lä­hi-idän ar­keo­lo­gian do­sent­ti Sanna Aro-Valjus esitti huolensa Syyrian kulttuuriperinnön jäämisestä sodan jalkoihin Helsingin Sanomien Vieraskynässä. Samassa yhteydessä hän peräsi kansainväliselle yhteisölle oikeutta lähettää turvajoukkoja suojelemaan maailmanperintöä sekä johtajien saattamista rikosvastuuseen. Hän toteaa myös, että nykyinen lainsäädäntö tai kansainväliset sopimukset eivät ole riittäviä kulttuuriperinnön suojelemiseksi, vaan tarvitaan "järeämpiä suojelumekanismeja". Kuinka realistista on Aro-Valjuksen visioimien kulttuuriperinnön turvajoukkojen menestys, kun olemme epäonnistuneet ihmistenkin suojelussa kerta toisensa jälkeen?

Valta liittyy aina kulttuuriperintöä koskeviin kysymyksiin - kulttuuriperintö on hallinnollinen käsite. Kuka saa määritellä kulttuuriperintöä ja antaa sille merkityksiä? Kuka hallitsee kulttuuriperintöä koskevaa tietoa ja kenen saatavilla se on? Kenen intressit ratkaisevat kulttuuriperinnön kohtalon? Kun määrittelyn ja tiedon valta keskitetään liian kapealle pohjalle, kauas vallan kohteista, kylvetään samalla ristiriidan siemeniä. 

Suomessa muinaisjäännösten määrittelyn ylin valta on muinaismuistolaissa annettu viranomaiselle, Museovirastolle, eli käytännössä kouralliselle arkeologisen kulttuuriperinnön suojelusta vastaavia virkamiehiä. Akateemiset tutkijat ovat kyseenalaistaneet tämän vallan monessa yhteydessä. Yleisten linjausten ei pitäisi olla riippuvaisia yksittäisten henkilöiden näkemyksistä, mutta huutoäänestyskään ei ole vaihtoehto. Toisaalta kaikki arkeologit käyttävät asiantuntijoina valtaa, jota vaikkapa maanomistajilla tai rakennuttajlla ei ole. 

Kun suojelukohteita määritellään kansainvälisessä yhteisössä tai maan keskushallinnossa, sanellaan paikallisille ihmisille lähinnä velvollisuuksia 'ulkopuolelta' ja 'ylhäältä'. Vastareaktio voi olla sama molemmissa tapauksissa, vain mittakaava muuttuu. Asiantuntijat korostavat yleensä kulttuuriperinnön arvoa tiedonlähteenä ja pitävät sitä ensisijaisena määrittelyn kriteerinä. Vähemmälle huomiolle jäävät symboliset tai elämykselliset arvot ovat kuitenkin tärkeitä suurelle yleisölle ja tekevät kohteita merkityksellisiksi. Vain itselle tärkeitä arvoja halutaan aktiivisesti suojella. 

Emme voi pysäyttää maailmaa ja jähmettää muuttuvia ympäristöjä johonkin tiettyyn tilaan. Voimme kuitenkin seurata ja vaikuttaa muutokseen. Kaikilla tulisi olla mahdollisuus osallistua oman elämänpiirinsä, identiteettinsä ja taustansa kannalta merkityksellisten paikkojen ja alueiden vaalimiseen - kulttuuriympäristön luomiseen ja säilyttämiseen. 

Lisäys 12.4.2013: Aalto-yliopiston seremoniamestari ja Lähi-idän arkeologian dosentti, FT Minna Lönnqvist lähestyi minua s-postitse ja kertoi kirjoittaneensa jo 12.2.2011 Helsingin Sanomien Vieraskynässä samasta aiheesta ja vastaavin argumentein kuin Sanna Aro-Valjus, tosin Egyptin silloiseen sekasortoon viitaten. Lönnqvistin teksti löytyy HS:n verkkosivuilta osoitteesta: http://www.hs.fi/paakirjoitus/artikkeli/Muinaismuistot+on+turvattava+sekasorrossakin/HS20110212SI3MA01xzr

Käsitteen käsite, osa 1

Tutkimuksen tekoon tarvitaan tiukemmin rajattuja käsitteitä kuin arkikielessä. Kukin tutkija käyttää ja ymmärtää tieteellisiä käsitteitä kuitenkin oman tieteenalansa sekä teoreettisisten ja metodisten valintojensa ohjaamana. Kärjistetysti ilmaistuna jokainen tutkija luo tavallaan oman käsitejärjestelmänsä, vaikka pyrimmekin liittämään ajatuksemme ja tekemisemme aikaisempaan tutkimukseen. Siksi käytetty käsitteistö on aina määriteltävä. Väitöskirjani alustavan sisällysluettelon mukaan aion itse tehdä tämän heti ensimmäisessä johdantoluvussa. Käsitteet ja niiden määrittely sattuu olemaan myös tutkimukseni aihe, mutta työvälineinä käyttämäni käsitteet ovat tulosten sijaan lähtökohtia.

Aloitan käsitteen käsitteestä. Terminologisen määritelmän mukaan käsitteet ovat abstrakteja yksilöllisiä mielikuvia, joista puhumiseen tai kirjoittamiseen tarvitaan määritelmiä ja termejä. Siinä missä sanastot listaavat ja luokittelevat termejä, ontologian perusyksikkö on käsite. Kaikki sanastotyö perustuu kuitenkin käsitteiden ja niiden välisten suhteiden selvittämiseen.

• Määritelmät ovat käsitteen kuvauksia ja termit niihin viittaavia nimityksiä (esim. sanoja). 
• Tarkoitteet ovat konkreettisia (esim. kissa) tai abstrakteja (esim. yhteiskunta) todellisuuden ilmiöitä
• Tarkoitteita ajatellessamme valitsemme joukon ominaisuuksia eli käsitepiirteitä, jotka muodostavat mielikuvan eli käsitteen. 
• Yksilökäsitteet liittyvät tiettyyn tarkoitteeseen (esim. Alma-kissa). 
• Yleiskäsitteet taas yhdistävät toisiaan muistuttavien tarkoitteiden yhteisiä ominaisuuksia (esim. kissa).

Ceci n'est pas un chat.

Kun filosofiassa puhutaan käsitteestä, viitataan samalla määritelmään ja merkityssisältöön, filosofian termein intensioon. Tarkoite on vastaavasti ekstensio. Yleiskäsitteisiin eli universaaleihin liittyy ontologinen ongelma, jota jo Aristoteles ja Platon ovat pohtineet: millä tavalla ne ovat olemassa? Millainen on se 'kissuus', johon yleiskäsite 'kissa' viittaa? 'Kissuutta' määrittävät mielessämme ne kissain edustajat, jotka tunnemme. Onko tuntemillamme 'kissan' ekstensioilla tapana pissata sänkyymme ja ikuinen karvanlähtöaika? Vai tuottavatko ne loputtomasti iloa sylissä kehräten tai kissavideot-meemin sankareina? 

Yleiskäsitteetkin ovat siis yksilöllisiä. Nominalistin tavoin tästä voisi päätellä, että olemassa on ainoastaan yksilökäsitteitä eli partikulaareja. Olkaamme kuitenkin (käsite)realisteja, joiden mukaan myös yleiskäsitteet ovat todellisella tavalla olemassa, vaikkakin erottamattomina yksilöolioista. Aikaisemmassa postauksessani esiteltyyn Popperin todellisuuden kolmijakoon sijoitettuna:

• Karvaiset, naukuvat ja kehräävät kissat sekä kissojen kuvat, kielelliset merkit ja merkkijonot, aikaan ja paikkaan sidottuna - fysikaalinen informaatio, kuten tämä teksti tietokoneen ruudulla, kuuluvat maailmaan 1
• Mielessäni olevat ajatukset (myös kissoja koskevat), joita yritän välittää ja sinun, lukijani mielessä tätä tekstiä lukiessa syntyvät ajatukset - yksilölliset mielikuvat ovat maailmassa 2 
• Näiden sanojen ilmaisemat käsitteet, yhteiseen kieleemme ja merkkijärjestelmäämme perustuva semanttinen informaatio, ovat osa ihmisen luomaa todellisuutta eli maailmaa 3.

Lähteitä:
Niiniluoto, Ilkka (1996). Informaatio, tieto ja yhteiskunta. Filosofinen käsiteanalyysi. Helsinki: Valtionhallinnon kehittämiskeskus.
Suonuuti, Heidi (2006). Sanastotyön opas. Helsinki: Sanastokeskus TSK. 
Sanastotyön periaatteita ja menetelmiä on koottu kansainvälisiin standardeihin: ISO 704, 860 ja 1087.