Perintö – puuttuva käsite?

Kalliopiirroksia Tanumissa

Vietin viime viikon Göteborgissa Pohjoismaisen tutkijakoulun sekä Göteborgin yliopiston Critical Heritage Studies -oppiaineen järjestämällä tohtoriopiskelijoille tarkoitetulla kurssilla. Kurssin teemana oli "Dimensions of Heritage Value", mutta käsittelimme kulttuuriperinnön arvon ja arvioinnin lisäksi lukuisia muitakin näkökulmia. Viikko oli arvokas monin tavoin, mutta oleellisinta itselleni oli, että tunsin vihdoinkin olevani oikeassa yhteydessä aiheineni.

Oli hienoa tavata tutkijoita, joiden julkaisuja olen lukenut, kuulla heidän luentojaan ja saada kommentteja omaan työhöni. Tärkeää oli tutustua myös väitöskirjan tekijöihin Iso-Britanniasta, Ruotsista ja Puolasta, tuleviin kollegoihin ja "seuraavaan sukupolveen kulttuuriperinnön tutkijoiden verkostossa", kuten professori Kristian Kristiansen asian ilmaisi. Göteborgin yliopiston post doc -tutkijat esittelivät meneillään olevia tutkimusprojekteja, mikä vahvisti käsitystäni kulttuuriperinnön tutkimuksen inspiroivasta monimuotoisuudesta. Kävimme lisäksi Tanumin maailmanperintökohteella paitsi ihailemassa kalliopiirroksia myös kuulemassa silminnäkijätodistusta maailmanperintöstatuksen hakemiseen liittyneistä valta-asetelmista sekä poliittisista kiemuroista.

Ennakkotehtävänä olleen 10-sivuisen esseen kirjoittaminen selkeytti ja jäsensi jälleen ajatteluani. Ja löysin kaikkien kurssille osallistuneiden papereista yhtymäkohtia omaan tutkimukseeni: yhteisiä teemoja, kysymyksiä ja metodeja. Tämä helpotti projektiemme esittelyä ja keskustelua, kun jokaista kulttuuriperinnön tutkimuksen viitekehykseen kuuluvaa käsitettä ei tarvinnut selittää alusta lähtien. Toisaalta oli valaisevaa huomata, että etabloituneet tutkijatkaan eivät olleet ihan yksimielisiä edes siitä, miten 'heritage' pitäisi ylipäätään määritellä. Kriittinen näkökulma tarkoittaakin muun muassa tämän tutkimussuuntauksen keskiössä olevan käsitteen kriittistä tarkastelua ja määrittelyä.

Käsitteiden merkitykset ja määrittely on myös yksi oman tutkimukseni teemoista. Asia konkretisoitui, kun jouduin käytännössä pohtimaan suomenkielisten termien englanninkielisiä vastineita. On ehkä jollain tavalla kuvaavaa (tai peräti oireellista?), että olemme suomeksi tottuneet puhumaan joko kulttuuriperinnöstä (cultural heritage) tai luonnonperinnöstä (natural heritage), mutta sanalla perintö (heritage) on suppea lainopilllinen merkitys: "perillisille lain t. jälkisäädöksen nojalla siirtyvä vainajan jäämistö" (Kielitoimiston sanakirja). Meiltähän puuttuu, hyvänen aika, käsite!

Luonnon ja kulttuurin tai yhtä hyvin aineellisen ja aineettoman kulttuuriperinnön erottelut edustavat länsimaisessa ajattelussa, esimerkiksi mytologioissa, tyypillisesti esiintyviä vastakohtapareja. Nämä erityisesti strukturalismiin liitetyt binäärioppositiot jakavat maailmaa vakiintuneisiin ja samalla 'luonnollisiksi' muodostuneisiin luokitteluihin. Oma väitöskirjani, kuten kriittinen "perinnön" tutkimuskin, pohjaa kuitenkin käsitykseen ilmiöstä, joka sisältää samaan aikaan nämä kaikki aspektit: kulttuurin, luonnon, aineellisen ja aineettoman. Tämän laajemman merkityksen yleisempi omaksuminen edellyttäisi kai, että meillä olisi käytössämme siihen viittaava sana?

Kesän satoa

Olen kirjoittanut kesän aikana muinaismuistolain uudistamista käsittelevän artikkelin Arkeologipäivät 2012 -julkaisuun sekä esseen Göteborgin yliopistossa nyt syyskuussa järjestettävää PhD-seminaaria varten. Lisäksi olin Suomen arkeologisen seuran hallituksen jäsenenä laatimassa seuran lausuntoa esityksestä ensimmäiseksi valtakunnalliseksi kulttuuriympäristöstrategiaksi. Nämä kirjoitus- ja ajatustyöt liittyvät monella tavalla toisiinsa, vaikka palvelevatkin erilaisia tarkoituksia. Pidän niitä myös näkökulmina, jotka rikastuttavat tutkimustani. Kun olen sovittanut ajatuksiani teemoihin ja tehtäviin, joita en ole itse valinnut tai rajannut, olen samalla katsonut omaa työtäni uudelta kantilta.

Montjuïc, Barcelona

Ja toisaalta tutkimuksellinen kehykseni, kysymykset ja ongelmat joista olen kiinnostunut, vaikuttivat tietysti kaikkiin kesän aikana tuottamiini teksteihin. Yksi Göteborgin seminaarin teemoista on aineellisen ja aineettoman kulttuuriperinnön ja näihin liittyvien arvojen suhde. Tarkastelin esseessäni tätä teemaa oman aiheeni valossa, kulttuuriperinnön käsitteelle suomalaisessa arkeologian alan kontekstissa annettujen määritelmien ja merkitysten kautta. Kulttuuriympäristöstrategiassa kiinnitin erityisesti huomiota kulttuuriympäristön käsitteeseen, sen epäselvään määrittelyyn sekä yleiseen käsitteelliseen hämäryyteen esityksessä.

Samoin näen muinaismuistolain uudistamisen tiettyjen, luonnollisiksi muuttuneiden luokittelujen ja konstruktioiden avaamisena, analysointina ja uudelleenmäärittelynä. Tämä ei tarkoita, että oma näkökulmani olisi tyhjentävä tai ainoa mahdollinen tapa tarkastella näitä aiheita. Poliittisten ja hallinnollisten linjausten muodostaminen tai lainsäädännön valmistelu tarkoittaa erilaisten, usein risteävienkin näkemysten ja intressien yhteensovittamista. Parhaimmillaankin lopputulos lienee aina jonkun mielestä kompromissi, mutta sen hyväksyminen on ehkä helpompaa, mikäli asiaa on valotettu mahdollisimman monesta kulmasta ja kaikkia osallisia kuullen.

Suomessa on meneillään tai käynnistymässä useita mittavia kulttuuriperinnön hallinnointiin, suojeluun ja tutkimukseen vaikuttavia hankkeita. Kulttuuriympäristöstrategian lisäksi laaditaan maailmanperintöstrategia ja Suomi kilpailee paikasta maailmanperintökomiteassa. Muinaismuistolain uudistaminen alkaa syksyllä 2013 lain ongelmia kartoittavalla selvityksellä. Suomi liittyi tänä vuonna myös Unescon aineettoman kulttuuriperinnön yleissopimukseen. Sopimuksen toimeenpano tarkoittaa aineellisen kulttuuriperinnön "luettelointia" toistaiseksi tarkemmin määrittelemättömällä tavalla. Näiden hankkeiden toteuttaminen on valtava työ, joka vaatii onnistuakseen menneisyyden tarkkanäköistä analyysia, nykytilanteen kokonaisvaltaista ymmärtämistä sekä innovatiivisia, mutta realistisia visioita tulevaisuudesta. Sellaisia tuloksia syntyy vain työryhmissä, jotka edustavat monipuolista asiantuntijuutta ja kykenevät työskentelemään aktiivisessa yhteistyössä kaikkien sidosryhmien sekä kansalaisten kanssa.

Tavat, joilla arkeologista kulttuuriperintöä ja muinaisjäännöksiä määritellään ja luokitellaan ovat mekanismeja, jotka ylläpitävät tiettyä diskurssia. Määritelmien ja luokkien taustalla olevista konstruktioista ja valinnoista tulee ajan myötä luonnollisia ja kiistämättömiä itsestäänselvyyksiä, jotka ohjaavat toimintaamme. Suomalaisen muinaismuistohallinnon sekä akateemisen arkeologian näkemykset saattavat olla osin törmäyskurssilla, mutta molemmat edustavat kuitenkin vallitsevaa "virallista kulttuuriperintödiskurssia" (authorized heritage discourse, AHD). Aineettomaan kulttuuriperintöön liittyvät arvot, vähemmistöjen, ei-asiantuntijoiden ja kansalaisten osallisuus tai kulttuuriperintö laajempana sosiaalisena ja kulttuurisena ilmiönä ovat kaikki vaikeasti sovitettavissa tähän asiantuntijavaltaiseen tapaan käsittää ja määritellä kulttuuriperintö.

Hiekkakuoppa, Ylämaa

Ja kuitenkin, kulttuuriperintö on monikulttuuriperintöä: kaikkien niiden kokemusten, muistojen ja merkitysten kirjo, joiden avulla ihmiset määrittävät itseään, yhteisöään, ympäristöään, historiaansa ja identiteettiään. Vaikka tieteenharjoittajan rooliin kuuluu objektiivisuus, voi tutkimuksella kuitenkin olla emansipatorisia pyrkimyksiä, tavoitteita asioiden muuttamiseksi. Seuraan politiikkaa ja yhteiskunnallisia asioita aktiivisesti, äänestän kunnon kansalaisen tavoin ja olen tervehtinyt ilolla uutta kansalaisaloitelakia, mutta en kuulu poliittisiin puolueisiin. Tieteellinen tutkimus on toistaisesi tärkein tapani vaikuttaa. Tarkastelen ja analysoin suomalaista versiota "virallisesta kulttuuriperintödiskurssista", jotta voisimme tulla siitä tietoisiksi. Tämä on perusedellytys sen muuttamiseksi.