Mainittakoon tässä yhteydessä myös fysiikko Alan Sokal, joka onnistui julkaisemaan sosiaalisen konstruktionismin sanastoa viljelevän parodia-artikkelin "Transgressing the Boundaries: Toward a Transformative Hermeneutics of Quantum Gravity'' (1996) tiedelehdessä "Social Text". Sokalin saavutettuna tavoitteena oli osoittaa, että julkaistuksi tulemiseen riittää lehdessä yleisesti käytetyn jargonin ja kieliasun imitointi, sisällötön kielellinen kikkailu päätoimittajan ideologisia näkemyksiä tukien. Hämmentävää.
Keskisarja ei siis tarvitse kaikenmaailman diskursseja tehdäkseen hyvää tutkimusta, mutta minä uskon tarvitsevani. Osa ongelmaa on, että diskurssin käsitteellä ei ole yksiselitteistä määritelmää. Tänäisen TSV:n vetämän Tieteen termipankki-seminaarin käytetyin esimerkki oli "diskurssi", kun haluttiin viitata vaikeasti määriteltävään ja väistämättä monia merkityksiä saavaan termiin. Diskurssi ymmärretään arkikielessä yleensä keskusteluksi tai puhetavaksi, Kielitoimiston sanakirja puolestaan selittää diskurssin jotakin tiettyä alaa koskevien vuorovaikutustapojen kokonaisuudeksi. Esimerkiksi 'tieteelliseen diskurssiin' kuuluvat niin alan kirjalliset ja suulliset esitykset kuin epävirallisemmat käytävä- ja kahvipöytäkeskustelutkin.
Diskurssi on sosiaalisen todellisuuden rakentumisen osatekijä ja sellaisena tärkeä oman tutkimuksellisen viitekehykseni työvälineenä. Diskurssi on ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa syntyvää todellisuutta, mutta myös sosiaalista toimintaamme ohjaavia käytäntöjä. Diskurssiin sisältyy osin tiedostamattomia sääntöjä, jotka määrittävät normaalin ja hyväksyttävän vuorovaikutuksen tapoja ja sisältöjä. Diskurssi on koko se mahdollisuuksien ja rajoituksien kenttä, joka osallistujille avautuu. Se on enemmän kuin 'keskustelu' tai 'tavat vuorovaikuttaa'. Tiedon alueina tai eri elämän- ja tieteenaloille ominaisina merkitysjärjestelminä diskurssit ovat tekstien rakennusainetta
Tekstiä ja lausumia tutkivat monen alan ihmiset: kielitieteilijöiden lisäksi yhteiskuntatieteilijät sekä kulttuurin- ja viestinnäntutkijat. Kielitieteilijät ammentavat esimerkiksi sosiosemiotiikan kielikäsityksestä tai rekisteri- ja tekstilajiteorioista. Omaa metodiani voisi luonnehtia yhteiskuntatieteelliseksi diskurssianalyysiksi. Luonnehdinta määrittää itselleni ja muille lähestymistapaani, mutta myös sitä millaisia kysymyksiä kysyn. Se liittää tutkimukseni siihen tutkimukselliseen ja teoreettiseen perinteeseen, johon diskurssinkin käsite kuuluu.
Tätä samaa perinnettä edustaa myös Michel Foucault, joka tosin on käyttänyt diskurssia poikkeuksellisen väljästi ja epämääräisesti. Yleensä hän viittaa tiettynä aikana vakiintuneisiin ja yhdenmukaisiin muotoihin puhua ja kirjoittaa jostakin asiasta. Hauska analogia on, että Foucault kutsui tieteellisten diskurssien tutkimiseksi kehittämäänsä menetelmää "(tiedon) arkeologiaksi".
Foucault’n mukaan diskurssiin kuuluvien lausumien muotoilemista ohjaavat diskursiiviset käytännöt eli sosiaalisesti vakiintunut tapa tuottaa lausumia. Diskursiivinen käytäntö siis ohjaa puhumaan asioista tietyllä tavalla. "Tiedon arkeologi" järjestää lausumia ”sarjoiksi” kuten luokiteltavia artefakteja, hahmottelee niiden välisiä suhteita sekä osoittaa lausumien taustalla vaikuttavat käytännöt. Diskurssien arkeologinen analyysi paljastaa käytäntöjä ohjaavat säännöt, joita ihmiset eivät yleensä tiedosta. Analyysin avulla on mahdollista tutkia muutoksia ajattelussa, sitä miten diskursiiviset käytännöt korvautuvat toisilla.
Ymmärrän diskurssin omassa tutkimuksessani myös merkitysjärjestelmäksi, jonka sisällä luomani ontologia on pätevä. Käsitteiden merkitykset ja niiden väliset suhteet määrittyvät siis tiettyjen sosiaalisesti vakiintuneiden tapojen ja käytäntöjen alaisina. Nämä tavat ja käytänteet ovat osa sitä sosiaalistavaa mekanismia, jonka kautta ihmiset sisäistävät vallan oikeudeksi ja velvollisuudeksi.
Lähteet:
ALHANEN, Kai (2007). Käytännöt ja ajattelu Michel Foucault'n filosofiassa. Helsinki: Gaudeamus.
FOUCAULT, Michel (2005). Tiedon arkeologia. Tampere: Vastapaino.
HEIKKINEN, Vesa, HIIDENMAA, Pirjo & TIILILÄ, Ulla (2000). Teksti työnä, virka kielenä. Helsinki: Gaudeamus.
