Kulttuuriperinnön suojelu on valtaa

Islamistitaistelijat ovat tuhonneet maailmanperintökohteessa Malin Timbuktussa ainutlaatuista kulttuuriperintöä. Samaa on tapahtunut aiemminkin maailman kriisien ja konfliktien yhteydessä, esimerkiksi talebanien räjäyttäessä Afganistanin buddha-patsaita. Tämä osoittaa surullisella tavalla kulttuuriperinnön voiman ja symboliarvon. Muinaisjäännökset voivat edustaa ideologiaa ja identiteettiä, joka halutaan alistaa tai tuhota. Kulttuuriperinnön hävittäminen on vallan käyttöä, mutta niin ovat kulttuuriperinnön määrittely ja suojelutoimenpiteetkin.

Turun yliopiston Maisemantutkimuksen oppiaine jakoi Facebook-sivullaan Timbuktun tapahtumia koskevan Al Jazeeran uutisen ja kommentoi samalla mahdollisia taustoja. Kyse on "käänteisestä kulttuuriperintöprosessista", jonka vaikuttimena voi olla uskonnollista fanatismia tai etnistä kaunaa. Hyökkäyksen varsinainen kohde saattaa olla kuitenkin Unescon edustama länsimainen kulttuuriperintökäsitys, spekuloi kommentin kirjoittaja. Uutiseen liittyvissä kommenteissa Museoviraston Kulttuuriympäristön suojelu -osaston johtaja Mikko Härö toteaa, että kun Euroopan neuvostossa pohditiin maisemayleissopimuksen laventamista maailmanlaajuiseksi, arvioitiin että hanke saattaisi näyttäytyä vain vanhan imperialismin jatkeena. 

Hel­sin­gin ylio­pis­ton Lä­hi-idän ar­keo­lo­gian do­sent­ti Sanna Aro-Valjus esitti huolensa Syyrian kulttuuriperinnön jäämisestä sodan jalkoihin Helsingin Sanomien Vieraskynässä. Samassa yhteydessä hän peräsi kansainväliselle yhteisölle oikeutta lähettää turvajoukkoja suojelemaan maailmanperintöä sekä johtajien saattamista rikosvastuuseen. Hän toteaa myös, että nykyinen lainsäädäntö tai kansainväliset sopimukset eivät ole riittäviä kulttuuriperinnön suojelemiseksi, vaan tarvitaan "järeämpiä suojelumekanismeja". Kuinka realistista on Aro-Valjuksen visioimien kulttuuriperinnön turvajoukkojen menestys, kun olemme epäonnistuneet ihmistenkin suojelussa kerta toisensa jälkeen?

Valta liittyy aina kulttuuriperintöä koskeviin kysymyksiin - kulttuuriperintö on hallinnollinen käsite. Kuka saa määritellä kulttuuriperintöä ja antaa sille merkityksiä? Kuka hallitsee kulttuuriperintöä koskevaa tietoa ja kenen saatavilla se on? Kenen intressit ratkaisevat kulttuuriperinnön kohtalon? Kun määrittelyn ja tiedon valta keskitetään liian kapealle pohjalle, kauas vallan kohteista, kylvetään samalla ristiriidan siemeniä. 

Suomessa muinaisjäännösten määrittelyn ylin valta on muinaismuistolaissa annettu viranomaiselle, Museovirastolle, eli käytännössä kouralliselle arkeologisen kulttuuriperinnön suojelusta vastaavia virkamiehiä. Akateemiset tutkijat ovat kyseenalaistaneet tämän vallan monessa yhteydessä. Yleisten linjausten ei pitäisi olla riippuvaisia yksittäisten henkilöiden näkemyksistä, mutta huutoäänestyskään ei ole vaihtoehto. Toisaalta kaikki arkeologit käyttävät asiantuntijoina valtaa, jota vaikkapa maanomistajilla tai rakennuttajlla ei ole. 

Kun suojelukohteita määritellään kansainvälisessä yhteisössä tai maan keskushallinnossa, sanellaan paikallisille ihmisille lähinnä velvollisuuksia 'ulkopuolelta' ja 'ylhäältä'. Vastareaktio voi olla sama molemmissa tapauksissa, vain mittakaava muuttuu. Asiantuntijat korostavat yleensä kulttuuriperinnön arvoa tiedonlähteenä ja pitävät sitä ensisijaisena määrittelyn kriteerinä. Vähemmälle huomiolle jäävät symboliset tai elämykselliset arvot ovat kuitenkin tärkeitä suurelle yleisölle ja tekevät kohteita merkityksellisiksi. Vain itselle tärkeitä arvoja halutaan aktiivisesti suojella. 

Emme voi pysäyttää maailmaa ja jähmettää muuttuvia ympäristöjä johonkin tiettyyn tilaan. Voimme kuitenkin seurata ja vaikuttaa muutokseen. Kaikilla tulisi olla mahdollisuus osallistua oman elämänpiirinsä, identiteettinsä ja taustansa kannalta merkityksellisten paikkojen ja alueiden vaalimiseen - kulttuuriympäristön luomiseen ja säilyttämiseen. 

Lisäys 12.4.2013: Aalto-yliopiston seremoniamestari ja Lähi-idän arkeologian dosentti, FT Minna Lönnqvist lähestyi minua s-postitse ja kertoi kirjoittaneensa jo 12.2.2011 Helsingin Sanomien Vieraskynässä samasta aiheesta ja vastaavin argumentein kuin Sanna Aro-Valjus, tosin Egyptin silloiseen sekasortoon viitaten. Lönnqvistin teksti löytyy HS:n verkkosivuilta osoitteesta: http://www.hs.fi/paakirjoitus/artikkeli/Muinaismuistot+on+turvattava+sekasorrossakin/HS20110212SI3MA01xzr

Käsitteen käsite, osa 1

Tutkimuksen tekoon tarvitaan tiukemmin rajattuja käsitteitä kuin arkikielessä. Kukin tutkija käyttää ja ymmärtää tieteellisiä käsitteitä kuitenkin oman tieteenalansa sekä teoreettisisten ja metodisten valintojensa ohjaamana. Kärjistetysti ilmaistuna jokainen tutkija luo tavallaan oman käsitejärjestelmänsä, vaikka pyrimmekin liittämään ajatuksemme ja tekemisemme aikaisempaan tutkimukseen. Siksi käytetty käsitteistö on aina määriteltävä. Väitöskirjani alustavan sisällysluettelon mukaan aion itse tehdä tämän heti ensimmäisessä johdantoluvussa. Käsitteet ja niiden määrittely sattuu olemaan myös tutkimukseni aihe, mutta työvälineinä käyttämäni käsitteet ovat tulosten sijaan lähtökohtia.

Aloitan käsitteen käsitteestä. Terminologisen määritelmän mukaan käsitteet ovat abstrakteja yksilöllisiä mielikuvia, joista puhumiseen tai kirjoittamiseen tarvitaan määritelmiä ja termejä. Siinä missä sanastot listaavat ja luokittelevat termejä, ontologian perusyksikkö on käsite. Kaikki sanastotyö perustuu kuitenkin käsitteiden ja niiden välisten suhteiden selvittämiseen.

• Määritelmät ovat käsitteen kuvauksia ja termit niihin viittaavia nimityksiä (esim. sanoja). 
• Tarkoitteet ovat konkreettisia (esim. kissa) tai abstrakteja (esim. yhteiskunta) todellisuuden ilmiöitä
• Tarkoitteita ajatellessamme valitsemme joukon ominaisuuksia eli käsitepiirteitä, jotka muodostavat mielikuvan eli käsitteen. 
• Yksilökäsitteet liittyvät tiettyyn tarkoitteeseen (esim. Alma-kissa). 
• Yleiskäsitteet taas yhdistävät toisiaan muistuttavien tarkoitteiden yhteisiä ominaisuuksia (esim. kissa).

Ceci n'est pas un chat.

Kun filosofiassa puhutaan käsitteestä, viitataan samalla määritelmään ja merkityssisältöön, filosofian termein intensioon. Tarkoite on vastaavasti ekstensio. Yleiskäsitteisiin eli universaaleihin liittyy ontologinen ongelma, jota jo Aristoteles ja Platon ovat pohtineet: millä tavalla ne ovat olemassa? Millainen on se 'kissuus', johon yleiskäsite 'kissa' viittaa? 'Kissuutta' määrittävät mielessämme ne kissain edustajat, jotka tunnemme. Onko tuntemillamme 'kissan' ekstensioilla tapana pissata sänkyymme ja ikuinen karvanlähtöaika? Vai tuottavatko ne loputtomasti iloa sylissä kehräten tai kissavideot-meemin sankareina? 

Yleiskäsitteetkin ovat siis yksilöllisiä. Nominalistin tavoin tästä voisi päätellä, että olemassa on ainoastaan yksilökäsitteitä eli partikulaareja. Olkaamme kuitenkin (käsite)realisteja, joiden mukaan myös yleiskäsitteet ovat todellisella tavalla olemassa, vaikkakin erottamattomina yksilöolioista. Aikaisemmassa postauksessani esiteltyyn Popperin todellisuuden kolmijakoon sijoitettuna:

• Karvaiset, naukuvat ja kehräävät kissat sekä kissojen kuvat, kielelliset merkit ja merkkijonot, aikaan ja paikkaan sidottuna - fysikaalinen informaatio, kuten tämä teksti tietokoneen ruudulla, kuuluvat maailmaan 1
• Mielessäni olevat ajatukset (myös kissoja koskevat), joita yritän välittää ja sinun, lukijani mielessä tätä tekstiä lukiessa syntyvät ajatukset - yksilölliset mielikuvat ovat maailmassa 2 
• Näiden sanojen ilmaisemat käsitteet, yhteiseen kieleemme ja merkkijärjestelmäämme perustuva semanttinen informaatio, ovat osa ihmisen luomaa todellisuutta eli maailmaa 3.

Lähteitä:
Niiniluoto, Ilkka (1996). Informaatio, tieto ja yhteiskunta. Filosofinen käsiteanalyysi. Helsinki: Valtionhallinnon kehittämiskeskus.
Suonuuti, Heidi (2006). Sanastotyön opas. Helsinki: Sanastokeskus TSK. 
Sanastotyön periaatteita ja menetelmiä on koottu kansainvälisiin standardeihin: ISO 704, 860 ja 1087.