Kulttuuri- ja luonnonperinnön erottelusta: tapaus Vanhankaupunginkoski

Helsingin Sanomat kirjoitti tänään aloitteesta Vanhankaupunginkosken padon purkamiseksi. Kala-aktivistit ovat vaatineet padon purkamista, jotta kalat saisivat temmottua itsensä ylös koskea Vantaanjokeen kutemaan. Helsingin ympäristölautakunta käsittelee purkamista huomenna. Tänään myös kaksi arkeologikollegaani, Mikael A. Manninen ja Kristiina Mannermaa yhdessä ympäristöhistorioitsija Mikko Saikun kanssa, ottivat asiaan kantaa Hesarin mielipidesivuilla otsikolla: "Vapaana virtaava koski ei heikentäisi kulttuuriarvoja". Tämä postaus on oikeastaan kommentti heidän kirjoitukseensa, joka nosti esiin muutamia mielenkiintoisia, väitöskirjatutkimukseenikin liittyviä seikkoja. Korostan, että oma asiantuntemukseni koskee perintönäkökulmaa, enkä väitä 'tietäväni', mikä on paras ratkaisu. Pohdin tässä lähinnä sitä, millaisia intressejä asiassa minun mielestäni on vastakkain.

Manninen, Saikku ja Mannermaa kehystävät ongelman kulttuuri- ja luonnonperinnön vastakkainasetteluksi. Heidän mukaansa on ratkaisevaa, "tunnustetaanko luonnonperinnön arvo osana kulttuuriympäristöä". He esittelevät tekstissään Vanhankaupunginkoskeen liittyvää historiatietoa perusteena sille, että vapaana virtaava koski kalakantoineen on historiallisesti merkityksellinen elementti alueella. Toisin sanoen he asettavat vastakkain kahlitsemattoman kosken "luonnonperintönä" ja sitä rajoittavan padon "kulttuuriperintönä".

Toisaalta Manninen, Saikku ja Mannermaa tunnustavat, että paikalla on 1500-luvulta lähtien ollut myös patoja ja vesivoimaa hyödyntäviä laitoksia. Toisin kuin aikasempia, nykyistä patoa ei vain ole purettu sen menetettyä käyttötarkoituksensa. Voidaan siis perustellusti sanoa, että sekä koski että sen hyödyntäminen, patoamalla, kalastamalla tai voimanlähteenä ovat oleellinen osa paikan historiaa ja luonnetta. Nykyisin tätä jatkumoa edustavat vuodelta 1876 oleva pato turbiineineen sekä Voimalamuseona toimivat rakennukset.

Manninen, Saikku ja Mannermaa tuovat aiheellisesti esille, että padon arvoa on mietittävä nimenomaan osana tätä jatkumoa. He päätyvät kuitenkin itselleni tuntemattomaksi jäävästä syystä lopputulemaan, jonka mukaan padosta vapautettu koski "palauttaisi muistuman teollista historiaa edeltävältä ajalta", eikä siten heikentäisi kulttuuriarvoja. Esiteollista aikakautta ilmentävä muistuma olisi siis jostain syystä parempi kuin teollista aikakautta edustava? Sen sijaan, että säilytettäisiin ympäristö sellaisena joksi se on historian saatossa rakentunut, niin olisikin tietoisesti puututtava kerroksellisuuteen ja palautettava paikan elementtejä anakronistisesti johonkin kuvitteelliseen menneisyyteen?

Kulttuuri- ja luonnonperintö ovat konstruoituja käsitteitä ja hallinnollisia luokitteluja, joilla on omat historialliset juurensa ja niin muodoin myös rasitteensa. Perinnön jako kulttuuri- ja luonnonperintöön on tietyssä mielessä keinotekoista, koska 'perintö' on aina ihmisen ja kulttuurin näkökulmasta määriteltyä ja rajattua. Vastakkain eivät siis Mannisen, Saikun ja Mannermaan näkemyksessä tosiasiassa ole "luonto" ja "kulttuuri", vaan läpikotaisin kulttuuriset näkökulmat siitä, kuinka suojelua ja säilyttämistä tulisi toteuttaa.

Padon purkamista puoltava argumentti vapaana virtaavan kosken historiallisen arvon perusteella on häiritsevä myös siksi, että se pelkistää luonnon ja luontokappaleiden arvon ihmisen kulttuurista ja historiallista tietoisuutta ilmentäväksi monumentiksi. Painavimmat perustelut padon purkamiseksi, tai toisaalta sen säilyttämiseksi, liittyvät mielestäni alueen eläinten ja ekosysteemin hyvinvointiin. On ikävä ajatella turbiineissa murekkeeksi muuttuvia ankeriaita tai patoseinämää vasten mätkähteleviä taimenia. Olisiko kalojen pääsy padolle estettävissä? Tai antaisiko itähaaran tekokosken parantaminen myös vaellussiialle, ahvenelle ja salakalle mahdollisuuden nousta?

Entä mitä luontoarvoja padon purkaminen uhkaisi? Alueen kasvisto ja eläimisto ovat toista sataa vuotta sopeutuneet nykyiseen tilanteeseen. Pato on osa nykyistä ekosysteemiä ja ympäristön tasapainoa. Jos veden korkeus padon purkamisen seurauksena muuttuu, kuten Ely-keskuksen suunnittelija Hesarin jutun mukaan arvioi, saattaa sillä olla arvaamattomia seurauksia ympäristölle laajallakin alueella.

Museoviraston kulttuuriympäristön suojelu -osaston johtaja Mikko Härö kirjoitti HS:n mielipidepalstalla lokakuussa 2014 asiaan liittyen, että luonnon ja kulttuuriperinnön tarpeet virtavesissä ovat yhdistettävissä, jos niin halutaan. Härö muistutti myös, että vuosi 2015 on Euroopassa teollisuuden ja teknologian historian teemavuosi. Olisi erikoista juhlistaa sitä teollista perintöämme tuhoamalla.

Viimeinen vuosi

Olen aloittamassa viimeistä vuotta väitöskirjan tekijänä, joten olkoon tämä 3/4-matkan välitilinpäätös eli kokoelma huomioita tohtoriopiskelijan elämästä.

Ihan ensimmäiseksi haluaisin sanoa kanssapuurtajille tai oikestaan kaikille tietokoneen työparina työskenteleville: huolehtikaa varmuuskopioinnista. Siis todella, vakavasti ja huolella.

Oma tutkimukseni keskeytyi 11.1.2015 muutamaksi viikoksi kovalevyn hajottua. Tietokone korjattiin uudella kovalevyllä (suosittelen ja kehun PC Systemsin nopeaa toimintaa), mutta vanhalla olleet tiedostot jäivät kaiken avun ulottumattomiin. Kolmen vuoden työ olisi muuttunut elektroniikkajätteeksi ilman pilveen tallennettua varmuuskopiota. Käytän väitöskirjan tiedostojen tallentamiseen SugarSync-palvelua, joka asetusten säätämisen jälkeen synkkaa määritellyt tiedostokansiot automaattisesti ja reaaliaikaisesti pilveen. Korjaamon poikien neuvosta tallennan nykyisin kaikkein kalleintani, eli päivittäin karttuvaa käsikirjoitusta, myös Dropboxiin.

Blogin päivittäminen jäi muun kirjoitustyön jalkoihin jo viime vuoden alkupuolella, mutta kaikesta kirjoittamisesta on ollut hyötyä. Palasin postauksiini viimeksi viime syksynä, kun aloin toden teolla koota tekstiä yhtenäiseksi, kokonaiseksi dokumentiksi. Kirjoitan siis monografiaa, mitä ratkaisua en ole katunut. Tuntuisi todella vaikealta pitää kiinni kaikesta siitä, mitä ajattelin ja kirjoitin kolme vuotta sitten, tai toisaalta jakaa työtä sekä itsenäisinä teksteinä että kokonaisuutena toimiviin artikkeleihin.

Kirjoitin viime vuoden puolella kuitenkin yhden englanninkielisen artikkelin Fennoscandia Archaeologicaan, joka on ensimmäinen 'oikea', vertaisarvioitu tieteellinen tuotokseni. Artikkelin aihe liittyy tietysti tutkimukseeni, mutta ajattelin ennen kaikkea harjoittelevani kirjoittamista englanniksi sekä julkaisemisruljanssia arviointeineen ja monipolvisine korjailuineen. Tuntui ajoittain todella työläältä, mutta näin jälkeenpäin olen tyytyväinen, että tuli tehtyä. FA:n numeroiden embargo on jatkossa vain puoli vuotta, joten tekstini on vapaasti luettavissa verkossa ensi heinäkuussa. Ne, jotka eivät malta odottaa siihen asti, kääntykööt Tiedekirjan puoleen.

Tietokoneongelmien ratkettua olen päässyt taas juonen päästä kiinni, ja tämä työvaihe vaikuttaa palkitsevalta. Aineistot on kerätty, järjestetty, luettu ja mietitty - nyt saan korjata tämän työn hedelmiä. Väitöskirjan rakenne on loksahtanut suurin piirtein paikalleen, sisällysluettelo antaa tarinalleni juonen, jota seurata. Tekemistä on vielä tolkuttomasti, mutta väistämättä vähemmän joka päivä. Työn sisällön lisäksi työn tekemisen tavat ovat muotoutuneet juuri itselleni sopiviksi. Rutiinit: suosittelen lämpimästi.

Yleisenä tuntemuksena todettakoon, että tutkimuksen teko on ihmisen parasta aikaa. Olen nauttinut lähes jokaisesta hetkestä sen jälkeen, kun ensimmäinen myönteinen apurahapäätös teki elämän realiteeteistä vähemmän karuja. Työskentelin 2013-2014 Suomen Kulttuurirahaston apurahalla, mistä olen ikuisesti kiitollinen lähestulkoon kyyneleet silmiin nostattavalla voimalla... Seuraavat 12 kuukautta saan ilokseni palkkaa Helsingin yliopiston historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelman tohtorikoulutettavana. Aika tarkalleen vuoden päästä pitäisi siis olla valmista, ja uskon vahvasti että näin on.

Ja vielä kertaalleen, varmuuden vuoksi: huolehtikaa varmuuskopioinnista.

En ole yksin – kokemus kesäkoulusta

Osallistuin tämän viikon alussa Helsingin yliopiston historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelman kolmipäiväiseen kesäkouluun. Tänä vuonna toimintansa aloittanut tohtoriohjelma kuuluu humanistis-yhteiskuntatieteelliseen tutkijakouluun (HYMY), joka syntyi tohtorikoulutuksen ohjausta ja opetusta uudistettaessa. Odotin kesäkoululta paljon, enkä onnekseni joutunut pettymään. Sulattelen edelleen alkuviikon intensiivistä, mutta inspiroivaa antia. Tämä oli täydellinen aloitus syksyn työrupeamalle ja vääjäämätöntä loppua kohti kiihtyvälle rutistukselle, jonka päätteeksi saan toivottavasti kirjani pakettiin.

Teen väitöskirjaani arkeologian oppiaineeseen, mutta olen tuntenut oloni lievästi ilmaistuna orvoksi ja yksinäiseksi siinä viitekehyksessä. Tähän on varmaankin monia syitä, eikä vähimpänä se, että aiheeni poikkeaa perinteisestä arkeologisesta tutkimuksesta sisällöltään ja menetelmiltään. Arkeologian tutkijaseminaari kyllä pyörii, mutta osanottajia on yleensä niukasti, joten tapaamisia ei useinkaan voi luonnehtia elävän, monipuolisen ja rikkaan tieteellisen keskustelun tyyssijaksi. Yksi kummallisimpia kuulemiani perusteluita haluttomuudelle hyödyntää näitä harvoja keskustelumahdollisuuksia on se, että ihmiset tutkivat niin erilaisia aiheita, että on vaikea kommentoida. Ja että toisaalta muiden, juuri tähän aiheeseen syvällisesti perehtymättömien kommenteista ei "saa mitään".

Voin yhtyä ensimmäiseen väitteeseen osin: oman erityisalan ja -tietämyksen ulkopuolella liikuskelevien tutkimusten kommentointi on vaikeaa. Vaikeaa, mutta äärettömän opettavaista. Toista väittämää koskien oma tuntemukseni on sen sijaan täysin vastakkainen. Kun käsittelimme pienryhmissä etukäteen kirjoittamiamme työpapereita, sain tunniksi käyttööni kaiken sen osaamisen, kokemuksen, näkökulmat ja tietämyksen, jonka ryhmämme jäsenet ja vetäjät yhdessä muodostivat. Monitieteisyys, tieteidenvälisyys ja poikkitieteisyys ovat tavoitteita, joihin tieteentekijöitä nykyisin kannustetaan ja joita esimerkiksi monet rahoittajat vaativat tutkimusprojekteilta yhä useammin. Tieteenalojen välisten yhtymäkohtien löytäminen tai rajat ylittävä yhteistyö kuitenkin edellyttää, että eri alojen ihmisilla on tilaisuuksia kohdata, tutustua ja opetella ymmärtämään toisiaan.

Koko kurssilla oli 48 osallistujaa (joista vain kaksi arkeologia!), jotka oli jaettu neljään ryhmään. Historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelman opiskelijat tulevat monista oppiaineista (historia, taidehistoria, folkloristiikka, museologia, arkeologia), jotka olivat myös edustettuina omassa ryhmässäni. Ensimmäisenä päivänä keskusteluamme vetänyt ja kommentoinut parivaljakko (ns. hyvä & paha poliisi) Päivi Salmesvuori ja Katriina Siivonen loivat osaltaan sen ystävällismielisen, avoimen ja rakentavan tunnelman, jonka varassa oli turvallista ja helppoa työskennellä myös seuraavat päivät.

Kuulin ja opin mielenkiintoisia asioita mm. Taidehalli-instituutiosta, Dialogue in the Dark -näyttelykonseptista, roomalaisista kattotiilistä, museoita koskevista kansalaiskyselyistä, viljamakasiineista sekä valokuvakokoelmien kontekstitiedoista. Sisältöjen lisäksi oli kiinnostavaa nähdä niitä moninaisia tutkimusasetelmia, aihe- ja aineistovalintoja sekä teoreettisia ja metodologisia ratkaisuja, joihin muut olivat päätyneet. Ehdottomasti parasta oli kuitenkin huomata, että on olemassa tämä upea joukko innostuneita ja asialleen omistautuneita väitöskirjanvääntäjiä, jotka painiskelevat lopulta hyvin samanlaisten kysymysten, ongelmien ja epävarmuuksien kanssa kuin minä itsekin. Tohtoriohjelmamme kesäkoulusta lienee tulossa vuosittainen traditio, johon osallistumista suosittelen lämpimästi.




 

Tuhansien tervahautojen maa

Osallistuin viime perjantaina Museoviraston järjestämään seminaariin, joka kammottavan pitkän otsikkonsa mukaan käsitteli historiallisen asutuksen infrastruktuuria maaseudun asutus- ja elinkeinohistoriallisten muinaisjäännösten näkökulmasta. Historiallisen asutuksen infrastruktuurista puhuttiin Georg Haggrénin esitelmää lukuun ottamatta melko vähän, kun pääpaino oli enemminkin inventointi- ja prospektointimenetelmien sekä kohdetyyppien esittelyssä.

Suojelun problematiikka oli jälleen esillä, samoine vanhoine kysymyksineen ja ongelmineen. Tosin uutta hämmennystä on saatu aikaan lanseeraamalla muinaisjäännösrekisteriin luokitus "muu kulttuuriperintökohde" jonkinlaiseksi kiinteän muinaisjäännöksen vaihtoehdoksi. Olin itse erityisen kiinnostunut juuri tästä salaperäisestä uutuudesta, ja toivoin seminaarin tuovan lisävaloa muuttuneisiin luokitteluihin. Jouduin valitettavasti pettymään.

Maaseudun nykyistä ja historiallista asutusta Tyrväällä.

Käsittämättömiä käsitteistöjä

Olin viime viikolla luennoimassa Helsingin yliopiston arkeologian oppiaineen maisema-arkeologian seminaarissa aiheenani suojelupolitiikan näkökulma kulttuuriympäristöön ja maisemaan. Esittelin suojelupolitiikan lähtökohtia ja tavoitteita sekä esitin muutamia syitä sille, miksi kulttuuriympäristön analysointi ja tarkastelu kokonaisuutena on toistaiseksi toteutumaton päämäärä. Yksi vaikuttava tekijä on nähdäkseni kulttuuriympäristön suojeluun liittyvä käsitehetteikkö, jossa kahlasin jo pari vuotta sitten eurooppalaista kulttuuriperintöpolitiikkaa käsittelevää sanastoa valmisteltaessa.

Ympäristöhallinnossa tehty maisemien luokittelu ja arvottaminen perustuu mm. maisemamaakuntajakoon. Tämä topeliaanista henkeä huokuva "luonnon- ja kulttuuripiirteiden alueittaiseen vaihteluun" pohjautuva luokittelu kymmeneen maisemamaakuntaan on ympäristöministeriön (1993) alaisen maisema-aluetyöryhmän aikaansaannoksia. Arvokkaita maisema-alueita on edelleen valittu siten, että jokaisen maisemamaakunnan tärkeimmiksi katsotut piirteet tulevat edustetuiksi: valtakunnallisesti ja maakunnallisesti arvokkaat maisemanhoitoalueet (5 kpl), kansallismaisemat (27 kpl), kansalliset kaupunkipuistot (6 kpl), valtakunnallisesti arvokkaat maisema-alueet (156 kpl) sekä valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt/RKY (1400 kpl) ovat erillisiä, mutta osin päällekkäisiä ja toisiinsa sidoksissa olevia arvottavia luokitteluja.

Ajan saatossa rakentunut käsitteiden sekamelska vertautuu valtionhallinnon pirstaleiseen rakenteeseen, toimijoiden vastuiden ja alojen rajauksiin. Ympäristön- ja luonnonsuojelusta, maiseman- ja kulttuuriympäristön hoidosta, rakennussuojelusta sekä maankäytön suunnittelusta vastaa ympäristöministeriö (YM). Maisemanhoito ja kulttuuriympäristön hoito on edelleen erotettu toisistaan kahdelle osastolle YM:n sisällä: luontoympäristöosastolle ja rakennetun ympäristön osastolle. Kulttuuriperintö sekä kulttuuriperinnön ja kulttuuriympäristön suojelusta ja hoidosta vastaava asiantuntijaviranomainen eli Museovirasto kuuluvat kuitenkin opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) alaisuuteen.

YM:n rakennetun ympäristön osasto vastaa rakennussuojelusta, mutta muinaisjäännökset ja muinaismuistolain uudistus kuuluvat epäloogisesti OKM:lle. Vaikka ympäristöhallinnon yhteisessä verkkopalvelussa muinaisjäännökset määritelläänkin yllättäen osaksi rakennettua kulttuuriympäristöä. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että Museoviraston (1999) julkaisussa "Hiidenkiuas ja tulikukka. Opas arkeologisen kulttuuriperinnön hoitoon" muinaisjäännökset luetaan osaksi rakennettuja perinnemaisemia. Ja perinnemaiseman käsitehän on YM:n ja Museoviraston ylläpitämän Rakennusperintö.fi -sivuston mukaan osin päällekkäinen kulttuurimaisema-käsitteen kanssa sekä yksi kulttuuriympäristön osa-alueista, muinaisjäännösten ja perinnebiotooppien ohella.

Kulttuuriympäristön ja maiseman suhde ei sekään ole yksiselitteinen hallinnollisessa käsitejärjestelmässä. Molempia luonnehtii ihmisen ja luonnon vuorovaikutus sekä aluemainen ulottuvuus, joka ei välttämättä ole tarkasti rajattavissa. Kulttuuriympäristön merkityksessä korostuu ehkä enemmän ihmisen vaikutus fyysiseen ympäristöönsä. Maisemasta puhuttaessa painotetaan taas luonnon ja ympäristön vaikutusta ihmiseen sekä vuorovaikutuksen aineettomia seurauksia. Maisema on vakiintunut myös tieteen ja tutkimuksen käsitteeksi, toisin kuin kulttuuriympäristö. Sellaisena se ei rajoitu ainoastaan intuitiivisesti ymmärrettyyn merkitykseen, visuaalisesti hahmotettavaan maisemakuvaan, vaan on oleellisesti laajempi.

Ympäristöhallinnon käsitteenä maisema liittyy nykyisellään erityisesti eurooppalaiseen maisemayleissopimukseen (ns. Firenzen sopimus 2000), jonka lähtökohtana on maisema ihmisten mieltämänä kokonaisuutena. Sopimus korostaa ihmisten ja paikallisyhteisöjen kokemuksia sekä elinympäristöille annettuja arvoja ja merkityksiä. Kulttuuriympäristö on ehkä tässä suhteessa neutraalimpi? Yksi YM:ssä valmistellun kulttuuriympäristöstrategialuonnoksen suurimpia ongelmia oli mielestäni juuri kulttuuriympäristön käsitteen epäselvä määrittely. Toisaalta sillä viitattiin arkisiin ympäristöihin, toisaalta arvokkaaksi tunnistettuun kansallisomaisuuteen, kuten rakennusperintöön ja arkeologiseen kulttuuriperintöön.

Kulttuuriympäristö voidaan toki ymmärtää laajana yleiskäsitteenä, joka sisältää sekä päivittäiset elinympäristöt että kulttuuriperintönä suojellut alueet. Kulttuuriympäristö ei ole siis itsessään arvottava, vaan ennemminkin kuvaava käsite. Tällöin on oleellista pohtia ja perustella, miksi jako kulttuuri- ja luonnonympäristöihin täytyy kuitenkin tehdä. Miksi ei valmistella ympäristöstrategiaa, joka koskisi ympäristön muutosta ja muuttamista kokonaisuutena?

Ihmisvaikutuksen ulkopuolelle jäävää, täysin luonnontilaista aluetta ollee maassamme melko niukasti. Ja eikö luonnonympäristö "kulttuuriympäristöidy" jo sille annettujen tulkintojen ja merkitysten perusteella, eikä pelkästään fyysistä ympäristöä muokkaamalla? Esimerkiksi luonnonsuojelualueiden perustaminen on kulttuurisesti määritellyn merkityksen antamista tietyille alueille. Synnyttääkö se siis kulttuuriympäristöjä? Luonto on merkityksellinen myös henkisen hyvinvoinnin ja erilaisten luontoharrastusten lähteenä, puhumattakaan sen perimmäisestä arvosta elämän edellytysten ylläpitäjänä. Ja toisaalta hakkuuaukeat ja kaivostoiminnan aikaansaamat kuumaisemat ovat eittämättä syntyneet ihmisen ja luonnon 'vuorovaikutuksesta', joten nämä luonnon arvet on niin ikään luettavissa kulttuuriympäristöihin.

Suppeammin ymmärrettynä kulttuuriympäristö käsittää ainoastaan viranomaisten ja asiantuntijoiden määrittelemin kriteerein tunnistettuja ja rajattuja alueita tai 'kohteita', joita halutaan säilyttää ja vaalia. Tällöin kulttuuriympäristö on käytännöllinen ja kokoava, mutta samalla arvottava käsite, joka viittaa ympäristön kulttuuriperintönä suojeltuihin elementteihin: rakennusperintöön, maisemiin, muinaisjäännöksiin ja perinnebiotooppeihin. Arjen ympäristöjen kutsuminen kulttuuriympäristöiksi sisältää siten lausumattoman ajatuksen niiden potentiaalista tulla suojelluiksi. Muutokset ympäristössä ovat tässä kontekstissa katoamisen ja tuhoutumisen uhkia.

Jälkimmäisen tulkinnan äärilaitaa edustanee maa- ja metsätalousministeriö (MMM), joka kulttuuriympäristöstrategiaa koskevassa lausunnossaan (Lausuntoyhteenveto, s. 6) esitti strategiaan kirjattavaksi, että Suomen maapinta-alasta pääosa eli metsät (77–78 %) ja sisävedet (10 %) eivät sisälly kulttuuriympäristön määritelmään eivätkä siten ole strategian piirissä. Kuulostaa absurdilta, mutta todistaa osaltaan käsitteiden, määritelmien ja luokittelujen merkitystä poliittisten pyrkimysten, vallan tavoittelun ja etujen ajamisen välineinä.

Hallinnossa luodut käsitehimmelit ovat osa suomalaista virallista (kulttuuri)perintödiskurssia (Authorized Heritage Discourse), joka on tutkimuskohteenani. Diskurssin käytännöt ja rakenteet luovat ja erittelevät maailmasta olioita, esimerkiksi "maisema-alueita" ja "kulttuuriympäristöjä", sekä tapoja joilla niistä puhutaan. Nämä ovat monimutkaisia, historian saatossa kerrostuneita luokitteluja, joiden tavoitteet ja kriteerit ovat hämäriä kenties luokittelijoille itselleenkin. Ainakaan ne eivät aukea tavalliselle kansalaiselle, mikä osaltaan vahvistaa asiaan vihkiytyneiden viranomaisten ja asiantuntijoiden valtaa suojelupolitiikan rakentajina. Tämä ei edistä yhtä suojelupolitiikan keskeisimmistä tavoitteista: hallittua muutosta demokraattisen päätöksenteon kautta.


LÄHTEITÄ
Tiitinen, T. (toim.) (1999). Hiidenkiuas ja tulikukka. Opas arkeologisen kulttuuriperinnön hoitoon. Helsinki; Museovirasto.
Ympäristöministeriö (1993). Maisemanhoito. Maisema-aluetyöryhmän mietintö I. Ympäristöministeriö, Ympäristönsuojeluosasto, Mietintö 66/1992. Helsinki: Ympäristöministeriö.